Toivottavasti pidätte tarinan jatkosta!
Tarina jatkuu
Vaikka Faithin mieli tuntui sekavalta vielä seuraavanakin
päivänä, hän halusi puhua Garylle ennen viikonloppua. Siispä hän päätti sysätä
Rickyä koskevat kysymykset hetkeksi mielestään ja miettiä, mitä sanoisi
ihastukselleen.
”Ihan oikeasti, Faith”, Mabel sanoi Faithille koulussa,
”etkö ole puhunut hänelle sen jälkeen?”
”En…” Faith sanoi. ”Tiedän, että minun pitäisi, mutta se on
vaikeaa…”
Mabel huokaisi. ”En tiedä, mikä siinä on sinusta niin
vaikeaa, mutta et saa luovuttaa!”
”Tiedän”, Faith sanoi. ”Yritän puhua hänelle, kun näen
hänet.”
Mutta se osoittautui vaikeaksi pelkästään sen takia, että
Faith ei nähnyt Garyä. Päivä kului, eikä pojasta näkynyt pienintäkään vilausta.
Faith alkoi jo epäillä, ettei poika olisi ollenkaan koulussa.
Koulun loputtua Faith meni tapansa mukaan katsomaan
jalkapallojoukkueen harjoituksia, vaikka olikin epävarma siitä, oliko Gary
koulussa. Hänen epäilyksensä vahvistuivat, kun hän ei nähnyt poikaa
harjoituksissa.
Ei mahda mitään,
Faith ajatteli vähän pettyneenä. Paras
mennä kotiin…
Faith kääntyi lähteäkseen, ja alkoi suorastaan juosta.
Epätoivo kouraisi häntä. Juuri kun hän olisi halunnut puhua pojalle… mutta eihän
sille mitään mahtanut…
Äkkiä Faith tunsi törmäävänsä johonkin. Hän kaatui maahan ja
voihkaisi katsoessaan ylöspäin.
”Hei…” hänen edessään seisova poika sanoi. Se oli Gary.
Faith henkäisi. ”Anteeksi”, hän sopersi, mutta poika vain
tuijotti häntä.
”Se olet sinä”, hän sanoi lopulta. ”Se tyttö, johon törmäsin
silloin kerran. Me siis olemme tavanneet.”
Hän ojensi kättään Faithille, joka tarttui siihen. ”Kiitos…”
tyttö sanoi punastuneena.
Seurasi hetken hiljaisuus. Lopulta Faith tajusi jotakin.
”Tuota…” hän aloitti, ”mikset ole harjoituksissa?”
”Ai niin!” poika huudahti. ”Oli vähän koulujuttuja… Pitää
mennä!”
Hän lähti juoksuun, ja heilautti mennessään kättään
Faithille. Tyttö jäi katsomaan hänen peräänsä.
Taidan mennä sittenkin
katsomaan harjoituksia, hän ajatteli ilahtuneena.
Faith oli koko viikonlopun iloinen siitä, että Gary oli
muistanut hänet. Hänen vanhempansa ihmettelivät kovasti, miten hänestä oli
tullut äkkiä niin pirteä, mutta Faith ei voinut kertoa totuutta.
Tämän ilon vuoksi Faith halusi tavata Rickyn vieläkin
innokkaammin. Hän halusi kertoa miehelle edistyksestään sekä kysyä tältä
asioita, jotka pyörivät Faithin mielessä miltei jatkuvasti. Mutta hänen ei
tarvitsisi odottaa enää kauan.
Maanantain lopultakin koittaessa Faithin kärsimättömyys
kasvoi päivän mittaan. Koulun loputtua hän ei voinut jäädä katsomaan
jalkapalloharjoituksia, ja kävi kotona tekemässä läksyt ja vaihtamassa vaatteet
ennen lähtöään.
Bussissa Faithia alkoi jännittää. Tuntuu jotenkin oudolta kohdata hänet nyt, hän ajatteli, kun sain tietää hänen olevan kuuluisa…
Kun Faith pääsi perille Rakkauden
Sataman luokse, hän jäi viime kerran tapaan hetkeksi ovelle.
Näen hänet taas…
Täytyy rauhoittua. Faithin sydän löi nopeasti ja Faith hengitti syvään,
ennen kuin astui ovesta sisään.
Hän käveli läpi eteisaulan ja tuli vastaanottotiskille.
Vanha mies tervehti häntä.
”Hei”, Faith sanoi. ”Tuota, minulla oli aika Riccardo
Sapientille…”
”Aivan, aivan”, vanhus sanoi, ”astukaa vain tuosta ovesta
sisään.”
Hän osoitti ovea, joka oli miltei Faithin takana. ”Ai”,
tyttö sanoi, ”kiitos.”
Jännittyneenä Faith
tarttui kahvaan ja avasi oven.
”Faith!” Ricky huudahti ja nousi tuoliltaan. ”Ihanaa nähdä
sinua taas!”
”Hei…” Faith sanoi, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, kun Ricky
jo halasi häntä.
”Hienoa, että tulit”, Ricky sanoi ja irrotti otteensa.
”Vaikka luotanhan minä sinuun.”
Faith tunsi punastuvansa. Mies hymyili hänelle niin
lämpimästi… hän vaikutti tosiaan aivan eri ihmiseltä kuin televisiossa.
He istuivat alas, ja ennen kuin Faith ehti sanoa mitään,
Ricky kysyi: ”No? Onko viikon aikana tapahtunut mitään?”
”No, tuota…” Faith epäröi. Hän halusi kertoa ensin asiansa
Rickylle, mutta se tuntui hieman hankalalta. ”Ricky… haluaisin puhua kanssasi
yhdestä asiasta sitä ennen.”
”Ai?” Ricky näytti yllättyvän hieman. ”Mihin liittyen?”
”Sinuun”, Faith sanoi ja hänen jännityksensä kasvoi.
”Minuun?” Nyt italialainen antoi hämmästyksen todellakin
näkyä kasvoiltaan. ”No, kerro vain.”
”Sain tietää, että olet kuuluisa”, Faith aloitti, ”ja että
esiinnyt televisiossa…”
”Mitä siitä?” Rickyn kulmakarvat kurtistuivat hieman.
”No”, Faith sanoi, ”mietin vain, että sinä… mikset kertonut
minulle?”
”Olisiko minun pitänyt?”
Faith ei tiennyt mitä vastata. Ricky katsoi häntä vakavasti.
”Faith, kuuluisana oleminen… ei ole aina hauskaa”, mies
sanoi lopulta. ”Eikä sitä jaksa koko ajan. Sinä et pyytänyt minulta
nimikirjoitusta tai valokuvaa. Et osoittanut minkäänlaista tunnistamisen merkkiä.”
”Anteeksi”, Faith sanoi vähän hämillään. ”Minä en tiennyt…”
”Anteeksi?” Ricky toisti. ”Miksi pyydät minulta anteeksi?
Faith, älä käsitä väärin. En missään tapauksessa ollut loukkaantunut.
Pikemminkin päinvastoin.”
Faith katsoi nuorukaista, joka hymyili hänelle. Hän ei ollut
varma, ymmärsikö.
”Pystyin tutustumaan sinuun tavallisesti”, Ricky jatkoi. ”Se
oli virkistävää. Et kantanut paineita siitä, kuka minä olen. Enkä haluaisi,
että teet niin nytkään.”
Ricky siis oli ilahtunut siitä, ettei Faith tiennyt kuka
tämä oli… Faith ei tiennyt, oliko se kehu. Joka tapauksessa se sai hänet
nolostumaan vähän.
”Tuota, Ricky”, Faith sanoi, ”minulla olisi vielä vähän
kysyttävää.”
”Kysy pois vain”, Ricky sanoi. ”Vastaan parhaani mukaan.”
”Niin, siis… Miksi sinä…” Faith ei oikein osannut muotoilla
kysymystä. ”Miksi tulet tänne neuvomaan minua?”
Ricky kohotti kulmakarvojaan. ”Miten niin?”
”No kun…” Faithin kasvoja kuumotti, ”sinulla on varmasti
muitakin kiireitä… sanoit itsekin, ettet käy täällä kovin usein, joten… miksi?”
Hänen sanojaan seurasi hiljaisuus. Ricky katsoi häntä
mietteliäs katse silmissään. Faith odotti jännittyneenä vastausta.
”Faith”, Ricky sanoi lopulta. ”Kun sinä tulit tänne, minä
ajattelin, että sinä olet hyvä ihminen.”
Faith tunsi taas punastuvansa. Vaikkei hän ollutkaan
odottanut Rickyn vastaavan erityisesti mitään, niin tällaista hän ei ainakaan
ajatellut miehen sanovan. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt sanoa jotakin.
Mutta Ricky jatkoi. ”Kun keskustelimme, tiesin, että olin
ollut oikeassa. Sinä osoittauduit monella tapaa hyväksi ihmiseksi. Olit viaton,
vaatimaton, kohtelias… Sinussa oli kaikkea sitä, mitä minä arvostan ihmisessä.
Ja minä tiesin, että haluan tutustua sinuun.”
Mies hymyili Faithille sydämellisesti. ”Siinä on
vastaukseni”, hän sanoi.
Faith ei tiennyt mitä sanoisi. Nyt siitä ei ollut
epäilystäkään – Ricky todella kehui häntä. Ja se oli Faithille aivan liikaa.
Hän ei pystynyt katsomaan italialaista nuorukaista silmiin.
”Faith? Onko jokin hätänä?” Ricky kysyi. Faith kohotti
katseensa.
”Ei”, hän sanoi nopeasti. ”Ei minulla ole mikään hätänä.
Minä vain… kun sanoit tuon, niin…”
”Kelpasiko se vastaukseksi?” Ricky kysyi. Sitten hän lisäsi
huvittuneena: ”Aika kuluu. Mennäänkö asiaan vai oliko sinulla vielä lisää
kysyttävää?”
Faithin mieleen muistui vasta, miksi hän edes oli tapaamassa
Rickyä. Hänellä oli varmasti ollut muitakin kysymyksiä, mutta hän oli unohtanut
ne. Sitä paitsi Ricky oli oikeassa – he kuluttivat aikaa.
”Ei ole”, Faith sanoi. ”Siirrytään vain asiaan.”
Ja niin Faith selosti Rickylle, mitä viikon aikana oli
tapahtunut. ”Ja minusta tuntuu, että pystyn nyt puhumaan hänelle helpommin”,
tyttö sanoi lopulta. ”Olen niin iloinen…”
Ricky hymyili. ”Puhu vain hänelle. Niin tutustut häneen. Älä
välitä, vaikka välillä kävisikin jotain tuollaista.”
”Niinpä kai…” Faith sanoi. ”Ainakin minusta tuntui silloin,
kun hän muisti minut, että hän ei suhtaudu minuun niin kuin aluksi luulin…”
”Jatka vain samaan malliin”, Ricky sanoi. ”Ilmaise hänelle,
että tahdot tutustua häneen.”
”Joo”, Faith sanoi. Hän tunsi olonsa kevyeksi. Rickyn kanssa
oli jotenkin niin mukavaa keskustella, hän ymmärsi Faithia paremmin kuin kukaan
muu. Ja hänen kanssaan oli helppo puhua, hän kuunteli ja sai Faithin tajuamaan
asioita paremmin.
Kun tunti oli lopulta kulunut (loppuaika oli kulunut
jutustellessa ja syöden välipalaa, jota Ricky tarjosi Faithille), Faith nousi
ylös ja sanoi: ”Kiitos, Ricky. Sinun kanssasi on tosi mukava jutella.”
”Samat sanat sinulle”, Ricky sanoi. ”Minusta on hyvä, että
opimme tuntemaan toisemme.”
”No”, Faith sanoi, ”näemme kai taas ensi viikolla?”
”Tietenkin”, Ricky sanoi ja halasi Faithia. Tällä kertaa
Faith vastasi halaukseen, joskin hieman epäröiden.
”Nähdään sitten”, tyttö sanoi hymyillen.
”Nähdään. Tee parhaasi”, Ricky sanoi.
Faith tunsi olonsa iloiseksi. Hän oli tutustunut Rickyyn
paremmin ja tiesi nyt varmasti, että halusi jatkaa tämän tapaamista. Hän oli
täynnä uutta energiaa ja valmiina puhumaan Garylle.
Faith kohtasi Garyn jo seuraavana päivänä koulussa. Hän näki
pojan käytävällä ja tunsi jännitystä, mutta sai kuitenkin sanottua: ”Hyvää
huomenta, Gary.”
”Ai”, Gary sanoi huomatessaan Faithin, ”huomenta.”
Faith ei keksinyt enempää sanottavaa, joten Gary vain käveli
hänen ohitseen. Faith hymyili katsoessaan hänen peräänsä.
Tuntuu, kuin alkaisin
edistyä, hän ajatteli. Täytyy vain
jatkaa tähän tapaan.
”Kuule, Faith”, Mabel sanoi välitunnilla, ”olet tänään
jotenkin outo.”
”Outo? Niinkö?” Faith sanoi hymyillen.
”Luulen, että Mabel tarkoittaa sinun olevan oudon iloinen”,
Sean sanoi. ”Mistä tämä hyvä tuulesi mahtaa johtua?”
”Häh?” Faith tunsi punastuvansa. ”Ei… ei siihen ole mitään
erityistä syytä…”
”Ja silti punastut korviasi myöten, vai?” Mabel sanoi
epäluuloisen kuuloisena. ”Kerro nyt vain. Edistystä Garyn kanssa?”
”No…” Faith ei tiennyt mitä sanoisi. ”Ehkä vähän…”
”Niinhän minä ajattelinkin”, Mabel sanoi ja virnisti.
”Riccardo Sapientista taitaa olla apua, vai kuinka?”
”Niin on”, Faith sanoi. Hän ei oikeastaan halunnut puhua
Rickystä ystäviensä kuullen.
”En kyllä tajua miten pystyt vastustamaan häntä”, Mabel
sanoi ja hänen silmiinsä tuli haaveksiva ilme. ”Kun olet lähellä sellaista
komistusta…”
Sean rykäisi. ”Sattuu olemaan kyse Faithista eikä sinusta.
Ja sinulla ei toivottavasti ole lemmenhuolia?”
”Ei tietenkään ole!” Mabel sanoi. ”Olen niin onnellinen kuin
on mahdollista, sillä minulla on maailman komein ja ihanin poikaystävä…”
”Niinkö? Ja kuka tämä mahtaa olla?” Sean kysyi kiusoitellen.
Faith tunsi taas kateutta, kun hänen ystävänsä suutelivat. Kyllä minäkin haluaisin poikaystävän,
hän ajatteli. Mutta oikeasti minua
pelottaa…
Kun Faith meni taas seuraamaan jalkapalloharjoituksia, hänen
mielialansa oli laskenut hieman. Halusihan hän tutustua Garyyn, tietenkin hän
halusi. Mutta Faith ei pystynyt karkottamaan mielestään sitä pelkoa, että hänen
toiveensa eivät koskaan toteutuisi.
Hän ei välttämättä
koskaan kiinnostu minusta, Faith ajatteli katsoessaan ihastustaan. Tai sitten hänellä on joku toinen…
Faith tunsi sydämessään epätoivon kouraisun. Häntä pelotti.
Tee parhaasi,
kuului ääni hänen mielessään. Älä anna
periksi, Faith.
Faith havahtui. Hän katsoi ympärilleen.
Kuvittelin vain,
hän ajatteli. Mitä Ricky täällä tekisi?
Mutta silti Faithista tuntui, että hän oli kuullut Rickyn
äänen. Ja sen kuultuaan hän tiesi, ettei saisi luovuttaa.
Harjoitusten jälkeen Faith jäi odottamaan Garyä. Hän oli jo
tuntenut edistyneensä, nyt ei saanut perääntyä.
Kun Gary lopulta tuli hänen kohdalleen, poika pysähtyi.
Faith tervehti häntä.
”Moi…” Gary sanoi. ”Tulit taas katsomaan.”
”Niin”, Faith sanoi. ”Pelasit hyvin.”
”Ei se ollut peliä”, Gary sanoi. ”Harjoitusta vain.”
Faith tunsi nolostuvansa. ”Niin, mutta olen varma, että
pelaat hyvin”, hän sanoi hermostuneen nopeasti.
”Jaa”, poika sanoi. ”Minun pitää parantaa. Pystyn
parempaan.”
Päättäväinen ilme pojan silmissä sai Faithin sydämen
sykähtämään. Hän ei enää tiennyt, mitä sanoisi.
”Kuule”, Gary sanoi yhtäkkiä, ”miksi tulet aina katsomaan?”
Se kysymys sai Faithin jähmettymään. Hänen sydämensä alkoi
lyödä vain nopeammin. Hänen oli vaikea saada sanaa suustaan.
”No”, hän sanoi suu kuivana, ”minä…”
Mutta enempää Faith ei pystynyt sanomaan. Hän tunsi
kasvojensa kuumottavan pahasti, ja hänen oli vaikea hengittää.
En voi, tyttö
ajatteli. En voi kertoa hänelle
tunteistani.
Garyn kulmat kurtistuivat. ”Mitä nyt?” hän kysyi.
”Ei… ei mitään”, Faith sai sanottua. ”Tuota, minun pitää
mennä… Voin vähän huonosti…”
Sen sanottuaan hän lähti toiseen suuntaan, ensin kävellen
nopeasti, sitten juosten. Hän ei ollut valehdellut – hän todella tunsi itsensä
huonovointiseksi.
Faith olisi halunnut itkeä, mutta kyyneleet eivät tulleet.
Sen sijaan hänen ahdistuksensa vain kasvoi.
Mitä minä teen? hän
ajatteli. Nyt hän ainakin pitää minua
outona. Juuri kun ajattelin edistyneeni…
Kun Faith pääsi lopulta kotiin, hän ei saanut tehtyä mitään.
Hän sulkeutui huoneeseensa ja lyyhistyi sängylle.
Faithin pää löi tyhjää. Hänen kurkkuaan kuivasi, mutta hän
ei pystynyt liikkumaan hakeakseen juotavaa. Hän vain tuijotti kattoon ja vaipui
epätoivoon.
Tästä ei tule mitään,
hän ajatteli. Ei mitään.
Faith ei tiennyt, kauanko makasi siinä. Vasta hänen äitinsä
kutsuessa häntä syömään Faith nousi ylös, vain siksi, että hän ei enää kestänyt
nälkäänsä.
Seuraavat päivät koulussa olivat Faithille rankkoja. Hän ei
pystynyt keskittymään opiskeluun. Hän ei kertonut huolistaan ystävilleen,
vaikka he kyselivätkin häneltä huolestuneena syytä hänen alakuloonsa. Faith ei
tiennyt itsekään syytä, miksi teki niin. Ehkä hän ei vain pystynyt pukemaan
asiaa sanoiksi.
Faith näki silloin tällöin Garyä koulussa, mutta tällöin hän
vältteli pojan katsetta eikä sanonut mitään. Hän ei myöskään käynyt katsomassa
jalkapalloharjoituksia. Hän ei vain pystynyt kohtamaan poikaa.
Anteeksi, Ricky,
Faith ajatteli. Sinä uskoit minuun. Mutta
en vain enää pysty tähän…
Kun perjantai koitti, Faithin mieliala ei ollut kohonnut.
Hän ei ajatellut oikeastaan paljon mitään. Ja hänen kipunsa tuntui vain
lisääntyvän.
Kun Faith oli matkalla välitunnille Mabelin ja Seanin
kanssa, Gary käveli heidän ohitseen. Faith käänsi katseensa. Silloin Gary
pysähtyi äkisti.
”Hei”, hän sanoi. ”Haluan puhua kanssasi.”
Faith hätkähti ja käänsi katseensa Garyyn. Poika katsoi
häntä suoraan silmiin.
”Siis… minun kanssani?” Faith sanoi epävarmana.
”Niin”, Gary sanoi. ”Mennään ulos.”
Faith ei ehtinyt sanoa mitään, kun poika jo tarttui häntä
ranteesta. Faithin sydän sykähti. Hän katsoi Mabelia, joka hymyili hänelle ja
Seania, joka näytti hämmentyneeltä. Faith ei voinut muuta kuin seurata Garyä,
joka suorastaan veti häntä perässään.
”Nyt et voi lähteä pakoon”, Gary sanoi, kun he olivat
päässeet ulos. He olivat koulun seinän vierellä eikä kuuloetäisyydellä ollut
ketään. Faith tunsi olonsa
hermostuneeksi.
”Kerro minulle”, Gary sanoi viivyttelemättä, ”miksi lähdit
silloin pois? Kysyinkö jotain outoa?”
”No…” Faith tiesi että hänen piti vastata, mutta se oli
vaikeaa. ”Et oikeastaan…”
”Miksi sitten? Eikö lähtösi johtunutkin kysymyksestäni?”
Faith mietti hetken. Sitten hän nyökkäsi. ”Kyllä”, hän
sanoi, kykenemättä valehtelemaan pojalle.
Kun Faith oli hiljaa, Gary sanoi: ”No? Mikä syy siihen
sitten oli? Vastaa nyt, olen saanut tarpeekseni tästä.”
Faith nielaisi. Pojan ääni oli vaativa. Häntä alkoi
hermostuttaa entistä enemmän.
”No kun…” Faith sanoi ja yritti keksiä jotakin nopeasti, ”se
kysymys vain tuli niin yllättäen. Enkä tiennyt, mitä vastata…”
”Ai?” Garyn äänestä kajahti epäusko. ”Todellako? Ei kuulosta
kovin uskottavalta.”
Nyt Faithia alkoi miltei jo pelottaa. ”Anteeksi”, hän sanoi.
”En tiedä itsekään, miksi tein niin… Minä vain…”
Faith hätkähti. Hänen selkänsä oli seinää vasten, ja Gary
iski kätensä seinään, kuin estäen häntä pakenemasta. Hän tuli lähemmäksi
Faithia.
”Kerro minulle totuus”, hän sanoi. ”Ei kai se noin vaikeaa
voi olla? Alan jo epäillä, mitä suunnittelet.”
Faith tunsi tärisevänsä. Mitä Gary oikein puhui?
”Minä…” Faith tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. ”Minä
vain…”
Mutta hän ei pystynyt jatkamaan. Häntä pelotti.
Gary ei tuntunut huomaavan sitä. ”Minusta tuntui oudolta,
että katsoit harjoituksiamme vain, koska olemme törmänneet kerran. Vielä
enemmän aloin epäillä, kun aloit vältellä minua. Nyt saat luvan kertoa.”
Faith ei sanonut mitään. Hän tuijotti Garyä ja hänen
sydämensä pamppaili, mutta ei ihastuksesta, vaan pelosta.
”Hei!” kuului äkkiä ääni. ”Mitä oikein teet?”
Gary ja Faith kääntyivät. Faith näki Seanin, joka katsoi
Garyä vihaisesti, sekä Mabelin, jonka silmissä oli pelästynyt ilme.
”Älkää puuttuko tähän”, Gary sanoi. ”Haluan selvittää tämän
asian.”
”Kyllä puutun!” Sean, joka oli normaalisti rauhallinen,
vaikutti nyt kuin eri ihmiseltä. Hän alkoi riuhtoa Garyä irti, missä kesti
hetken aikaa, sillä Gary oli paljon voimakkaampi.
Lopulta Faith pääsi vapaaksi ja Gary mulkoili Seania
vihaisesti. ”Etkös sinä seurustele tuon toisen tytön kanssa?” Gary sanoi. ”Aika
urhoollista toimintaa ”ystävältä”.”
Sitten Gary lähti. Faith syöksyi halaamaan Seania.
”Kiitos”, hän sanoi itkien. ”Kiitos, Sean.”
”Eikö tuo ole se tyyppi, keneen olet ihastunut?” Sean
kuulosti totiselta. ”Kannattaa pysyä kaukana hänestä. Ties mitä voisi sattua.”
”En olisi uskonut, että Gary on tuollainen”, Mabel sanoi
huolestuneen kuuloisena. ”Ei kai hän tehnyt sinulle mitään? Anteeksi, ettemme
huomanneet aiemmin…”
Faith pudisti päätään. Juuri silloin kello soi välitunnin
päättymisen merkiksi. Faith päästi irti Seanista.
”Olen ihan kunnossa”, hän sanoi, vaikka tiesi, ettei se
ollut totta.
Faith ei nähnyt Garyä loppupäivänä. Hän ei mennyt katsomaan
jalkapallojoukkueen harjoituksia. Hän ei enää itkenyt, mutta tunsi olonsa
turvattomaksi.
Garyn sanat kaikuivat hänen mielessään jatkuvasti. Kerro minulle totuus. Faith yritti
karistaa äänen mielestään siinä onnistumatta.
Alan jo epäillä, mitä
suunnittelet. Pojan sanat olivat jääneet hänen muistiinsa aivan liian
kirkkaina. Faithia pelotti edelleen.
Gary… hän ajatteli
päästyään kotiin. Miksi piti käydä näin?
Miksi? Vaikka luulin, että…
Nyt kyyneleet alkoivat virrata jälleen Faithin poskia pitkin.
Oliko tämä hänen syytään? Oliko hän tehnyt jotakin väärin?
Se, mitä oli tapahtunut, todisti jälleen kerran, ettei Faith
tuntenut Garyä. Hän oli aina pitänyt poikaa lempeänä, ehkä suorapuheisena,
mutta kuitenkin hyväntahtoisena. Hän ei olisi ikinä uskonut, että jotakin
tällaista tapahtuisi. Mutta ajatellessaan asiaa hän ei keksinyt mitään muuta
syytä tapahtuneelle kuin hän itse.
Olisi vain pitänyt
sanoa jotakin, Faith ajatteli. Muuten
tällaista ei olisi tapahtunut. Kai kuka tahansa reagoi niin, jos toinen vain
pakenee paikalta.
Nyt Faith tiesi sen ainakin varmaksi – hänestä ja Garystä ei
tulisi koskaan paria. Poika varmaan vihasi häntä. Ja Faith oli pelännyt poikaa.
Viikonloppu kului tapansa mukaan nopeasti, ja maanantai
koitti. Faith ei olisi oikeastaan halunnut mennä kouluun, mutta hänen täytyi.
Hänen täytyi vain jatkaa arkea ilman Garyä.
Tapaan kuitenkin
Rickyn tänään, Faith ajatteli. Mitenköhän
hän mahtaa reagoida tähän?
Silloin Faith alkoi tajuta jotakin. Jos hän kertoisi
Rickylle, että luovuttaisi Garyn suhteen…
Mutta hän ei ehtinyt ajatella pidemmälle, kun näki Garyn.
Muistot perjantaista tulvivat taas Faithin mieleen. Poika
katsoi häntä, ja Faith käänsi katseensa pois. Hän etsi Mabelia ja Seania,
mutta…
”Hei.” Gary oli tullut Faithin luokse. Faith hätkähti ja
häntä alkoi palella. Mitä hän nyt tekisi?
”Siitä, mitä tapahtui perjantaina”, Gary sanoi. Faith ei
osannut lukea hänen kasvojensa ilmettä.
”Siis, olen miettinyt sitä…” Faith katsoi poikaa tarkemmin.
Hänen äänensävynsä ei ollut uhkaava.
”Ja… olen pahoillani”, Gary sanoi lopulta. Faith oli
näkevinään hänen poskillaan pienen punan.
Faith ei tiennyt mitä sanoa. Pyysikö Gary häneltä anteeksi?
”Olen ollut tosi typerä”, poika jatkoi. ”Kun oletin, että
suunnittelisit jotakin… se taisi loukata sinua, vai mitä?”
Faithista tuntui siltä, kuin hän voisi purskahtaa itkuun.
Gary vaikutti aidosti katuvalta.
”Äh… Voitko antaa anteeksi? Ymmärrän, jos et voi, mutta…”
”Ei!” Faith huudahti. ”Totta kai voin! Olen tosi iloinen,
kun sanoit noin…”
”Oikeasti?” Pojan silmät kirkastuivat. ”No…” Hän ojensi
kättään Faithille, joka tarttui siihen.
”Hyvä juttu”, Gary sanoi ja irvisti. ”Mokasin kyllä niin
pahasti…”
”Ei se mitään”, Faith sanoi. ”Minun puolestani… voimme
unohtaa koko jutun. Minunhan vikani se oikeastaan oli.”
”Ei ollut”, Gary sanoi. ”Sinä et tehnyt mitään väärää. Ja
jos haluat…”
Faithin sydän sykähti. Mitä Gary oli sanomassa?
”Niin voidaan olla kaverit”, poika viimeisteli lauseensa ja
hymyili vähän.
Faithista tuntui, kuin hän pyörtyisi kohta. Hän tuijotti
Garyä punastuneena ja sydän tykyttäen, uskomatta kuulemaansa.
”Joo”, hän sai lopulta sanottua ja hymyili. ”Haluaisin
kyllä.”
Gary avasi suunsa, mutta äkkiä Sean ilmestyi paikalle.
”Mitäs tämä on?” hän sanoi mulkoillen Garyä.
”Sean, kaikki on ihan kunnossa…” Faith sanoi, mutta Gary
keskeytti hänet.
”Tehtiin juuri sovinto. Vai mitä, Faith?” poika sanoi ja
virnisti Faithille.
Faith katsoi poikaa hetken. Sitten hän sanoi hymyillen:
”Niin!”
”Hienoa, Faith”, Ricky sanoi. ”Olen iloinen puolestasi.”
”Kiitos!” Faith sanoi hymyillen korvasta korvaan.
Faith oli juuri selostanut Rickylle, mitä viime päivinä oli
tapahtunut, ja oli erittäin hyvällä tuulella. Koulussa hän oli puhunut Garylle
välitunneilla vielä vähän lisää ja oli oppinut pojasta lisää asioita.
Huolimatta siitä, että Ricky oli sanonut olevansa iloinen
Faithin puolesta, hän näytti hieman mietteliäältä. Faith oli muutenkin
hämmästellyt miehen käytöstä. Kun Faith oli kertonut perjantain
välikohtauksesta Rickylle, tämä oli kalvennut ja vaikuttanut hieman ärtyneeltä.
Kun Faith oli kysynyt tästä, Ricky oli vain pyytänyt häntä siirtymään
eteenpäin.
”Joka tapauksessa”, Faith sanoi, ”nyt voin ystävystyä hänen
kanssaan. Olin jo hetken luopumassa toivosta…”
”Onneksi et luopunut”, Ricky sanoi. ”Silloin mekään emme
olisi enää tavanneet.”
Silloin Faith muisti, mitä oli tajunnut silloin aikaisemmin.
Jos hän olisi luovuttanut Garyn suhteen, hänen ei olisi ollut enää mitään
järkeä käydä tapaamassa Rickyä. Se ajatus tuntui ikävältä. Faith oli alkanut
juuri ystävystyä Rickyn kanssa, ja miehestä oli tullut hänelle läheinen. Hän ei
halunnut ajatella, etteivät he enää tapaisi…
”Kuitenkin”, Faith sanoi karistaen ajatuksen mielestään,
”mitä minun pitäisi sinusta nyt tehdä? Jatkaa samaan malliin, vai…?”
Ricky nyökkäsi.
”Niin”, hän sanoi. ”Nyt pystyt varmaan jo puhumaan hänen kanssaan
helpommin. Ystävysty hänen kanssaan ja tutustu häneen paremmin. Niin tiedät,
haluatko varmasti olla hänen kanssaan.”
”Joo…” Faith sanoi. Hän ei muistanut, milloin olisi tuntenut
oloaan yhtä hyväksi. ”En halua edetä mitenkään erityisen nopeasti. En
muutenkaan pysty kertomaan hänelle tunteistani pitkään aikaan…”
”Älä pidä mitään kiirettä”, Ricky sanoi. ”Anna asioiden
kulkea omaa tahtiaan. Tärkeintä on, että sinusta itsestäsi tuntuu hyvältä.”
”Niin”, Faith sanoi. ”Kiitos, Ricky.” Kuten aina, miehen
sanat saivat hänet tuntemaan olonsa lämpimäksi. Niillä oli uskomaton vaikutus.
”Ja nyt”, Ricky sanoi, ”voisimme siirtyä toisiin aiheisiin.
Onko jo nälkä, Faith?”
Seuraavana päivänä koulussa Faith oli menossa seuraamaan
jalkapallojoukkueen harjoituksia. Äkkiä hänen takaansa kuului huuto.
”Faith!” Tyttö kääntyi ja näki Garyn.
”Hei, Gary”, hän sanoi sydän sykähtäen, kun poika tuli hänen
kohdalleen. ”Tuota, eivätkö harjoitukset ala jo pian?”
”Joo. Tunnilla kesti vähän yhden aineen kanssa. Rasittavaa,
kun pitää opiskella, voisin harjoitella koko ajan… Nähdään!” Gary sanoi lähtien
pukuhuoneeseen.
Faith naurahti. Hän oli oppinut Garystä näiden kahden päivän
aikana, että poika inhosi koulunkäyntiä (paitsi liikuntatunteja) ja että hän
oli hyvin intohimoinen jalkapallon suhteen. Faith tunsi pitävänsä pojasta vain
enemmän sitä mukaa, kun oppi tästä uusia asioita.
Näin päivät kuluivat. Faith ei oikeastaan edistynyt Garyn
kanssa, mutta kertoi silti aina Rickylle, mitä viikon aikana oli tapahtunut.
Torstaisin Faith katsoi Rickyn ohjelmaa televisiosta, ja hämmästeli yhä
edelleen tämän erilaista persoonaa. Ennen kuin Faith huomasikaan, oli kulunut
kaksi viikkoa, päivät olivat lämmenneet ja Faithin mieliala pysyi tasaisen
hyvänä.
Maanantai-aamuna Faith pohti peilin edessä, miten laittaisi
hiuksensa. Mabelin innoittamana hän oli alkanut kiinnittää ulkonäköönsä paljon enemmän
huomiota, vaikkei edelleenkään käyttänyt erityisesti meikkiä.
Lopulta Faith päätti pitää hiuksensa auki (ne olivat yhä
hieman kiharat, koska hän oli pitänyt niitä palmikolla edellisenä päivänä), ja
lisäsi molemmille puolille pienen rusetin. Sitten hän lähti kouluun.
Faith tunsi olonsa hyväksi. Heti tultuaan koulun pihalle hän
näki kuitenkin jotakin, mikä laski hänen mielialaansa huomattavasti.
Gary – ja joku tyttö.
Faith ei ollut koskaan aiemmin nähnyt koko tyttöä. Hän oli
pienikokoinen, hänellä oli tuuheat, vaaleat hiukset ja hän hymyili Garylle.
Faith katsoi Garyä, joka hymyili myös – tavalla, jolla hän ei ollut koskaan
hymyillyt Faithille. Faith tunsi piston sydämessään.
Rauhoitu, hän
ajatteli. Et voi tietää kuka tuo tyttö
on…
Mutta Faithin oli vaikea uskoa itseään. Häntä pelotti, että
hänen aavistuksensa siitä, kuka tyttö oli, osuivat oikeaan.
Gary ei edes huomannut häntä. Faith ei pystynyt menemään
tervehtimään häntä, joten hän etsi Mabelin ja meni hänen luokseen.
”Huomenta, Faith!” Mabel tervehti huomatessaan ystävänsä.
”Mikä sinulla nyt on?”
Faith ei tiennyt mitä vastata. ”Gary…” hän sanoi lopulta.
”Mitä hänestä? Onko jotakin tapahtunut?” Mabel kyseli.
Faith katsoi Garyä ja tyttöä. Mabel seurasi hänen
katsettaan.
”Ai”, hän sanoi huomattuaan kaksikon. ”Entä sitten?”
”Miten niin ”entä sitten?”?” Faith sanoi epätoivoisena.
”Näyttää ihan siltä, kuin he olisivat…”
”Hyvissä väleissä”, Mabel viimeisteli lauseen. ”Mutta
tiedätkö mitä? Niin olette sinä ja Garykin.”
”Mutta hän hymyilee tuolle tytölle niin… niin lempeästi”,
Faith sanoi.
”Entä sitten?” Mabel sanoi toistamiseen. ”Ei se mitään
tarkoita. Nyt et ainakaan saa antaa periksi. Mikset voisi kysyä Garyltä
suoraan?”
”En voi!” Faith sanoi. ”En voi. Se vaikuttaisi oudolta…”
Mabel huokaisi. ”No, omapahan on ongelmasi. Ehdottaisin
kuitenkin, että ottaisit ihan rennosti. Tuo tyttö voi olla ihan kuka vain.”
”Nimenomaan… Ihan kuka vain…” Faith mutisi, mutta juuri
silloin Sean tuli paikalle ja keskustelunaiheet vaihtuivat.
Faithin huoli kasvoi päivän mittaan. Hän näki Garyn vielä
uudelleen saman tytön kanssa, juttelemassa iloisesti. Muutaman kerran Faith ja
Gary kohtasivat, mutta Faith ei pystynyt puhumaan Garylle ja lipesi paikalta
tekosyyn varjolla.
Kun Faith oli iltapäivällä matkalla Rakkauden Satamaan, hän pidätteli itkua. Hän oli oikea typerys. Hän
ei edes pystynyt puhumaan Garyn kanssa, koska ainoa asia, jota hän pystyi
ajattelemaan, oli se tyttö. Eikä hän voinut kysyä Garyltä, millaiset välit
heillä oli…
Kun Faith lopulta pääsi perille ja astui ovesta sisään
huoneeseen, jossa hän ja Ricky keskustelivat, hän juoksi Rickyn luokse, joka
oli noussut ylös, ja halasi tätä. Nyt Faith ei enää pidätellyt kyyneleitään.
Oli uskomattoman helpottavaa nähdä Ricky…
”Faith? Mikä hätänä?” Ricky kysyi.
Faith ei vastannut hetkeen mitään. Sitten hän sanoi
itkuisella äänellä: ”Gary oli tänään… yhden tytön kanssa…”
Ricky työnsi Faithin hellästi hieman kauemmas, jotta voisi
katsoa tätä silmiin. Sitten hän sanoi: ”Rauhoitu, Faith. Joskus on hyvä itkeä,
mutta nyt sinulla ei ole mitään tarvetta sellaiseen. Tiedätkö, kuka se tyttö
on?”
Faith pudisti päätään. ”En ole koskaan aiemmin nähnyt häntä”,
hän sanoi. ”Mutta hän ja Gary vaikuttivat tuntevan toisensa hyvin…”
Ricky oli hetken hiljaa. ”Kuule, Faith”, hän lopulta sanoi,
”mentäisiinkö ulos?”
Faith lopetti nyyhkimisen. Hän katsoi Rickyä. ”Ulos?”
”Niin”, Ricky sanoi. ”Se voisi tehdä hyvää sinulle. Saisit
muuta ajateltavaa.”
”En tiedä”, Faith sanoi mietittyään hetken, ”olisiko siitä
apua…”
Mutta silloin Ricky painoi sormensa Faithin huulille. ”Se on
minun neuvoni. Ja minä olen asiantuntija, vai mitä?”
Faith tunsi punastuvansa. Kuvitteliko hän vain, vai näyttikö
Ricky jotenkin… flirttailevalta?
”No, ehkä minä voisin tulla…” Faith sanoi hieman epävarmana.
”Jos kerran olet sitä mieltä…”
”Hyvä. Sitten mentiin.”
Faith hätkähti, kun Ricky otti hänen kädestään kiinni, mutta
ei sanonut mitään. Ricky vei hänet ulos.
”Onko sinulla jotakin paikkaa, minne haluaisit mennä?” Ricky
kysyi. ”Vai voinko minä päättää?”
”Sinä… sinä voit päättää…” Faith sanoi hieman hermostuneena.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän meni ulos pojan kanssa. Vaikka Ricky ehkä
olikin vähän eri asia...
”Selvä”, Ricky sanoi. ”Mennään sitten vaikka ostoksille näin
aluksi.”
Faithin hermostus kaikkosi pian. Hän ja Ricky menivät
lähimpään ostoskeskukseen katsomaan vaatteita, kirjoja, lelujakin… Faithilla
oli uskomattoman hauskaa, ja kaikki huolet kaikkosivat hänen mielestään.
”Mentäisiinkö sitten kahville? Vai haluatko jäätelölle?”
Ricky kysyi Faithilta pitkän shoppailukierroksen päätyttyä.
Faith kohautti olkapäitään. ”Anteeksi, Ricky, mutta minulla
ei ole rahaa”, hän sanoi vähän harmissaan.
”Ei se haittaa”, Ricky sanoi ja hymyili. ”Minä tarjoan.”
”Tarjoat? Ei sinun tarvitse…” Faith tunsi punastuvansa.
Tuntui, kuin hän eläisi jonkun toisen elämää.
”Ei niin, mutta minä haluan tarjota sinulle”, Ricky sanoi ja
otti Faithia kädestä. ”Tule, tuo kahvila näyttää viihtyisältä.”
Faith ei tiennyt, pitäisikö hänen väittää vastaan vai ei.
Hän ei ehtinyt päättää, ennen kuin Ricky oli jo kysynyt mitä hän tahtoi ja
maksanut sen. Faithin kiitoksille ei tuntunut tulevan loppua.
”Oikeasti, olen niin kiitollinen”, Faith sanoi heidän
ollessaan pöydässä. ”Vaikkei sinun olisi tarvinnut… Jos vain voin antaa jotakin
vastineeksi…”
Mutta silloin Ricky työnsi hänen suuhunsa palasen
omenapiirakkaa. ”Olet jo antanut tarpeeksi, Faith”, hän sanoi hymyillen.
Faith nielaisi ja sanoi: ”Miten niin?”
”Pelkästään se, että lähdit ulos kanssani, tekee minut
iloiseksi”, Ricky sanoi. ”Älä syyttä murehdi.”
”Todellako…?” Oliko Ricky siis halunnut lähteä hänen
kanssaan ulos?
”Todella”, Ricky sanoi. ”Syö nyt, ennen kuin piirakkasi
jäähtyy.”
”Kiitos, Ricky. Kiitos tästä päivästä”, Faith sanoi kun he
kävelivät Rickyn kanssa bussipysäkille.
”Minun tässä pitäisi kiittää. Minulla oli todella hauskaa.
Mutta tämä oli sinua varten”, Ricky sanoi. ”Oliko tästä apua?”
”Joo”, Faith sanoi. ”Minullakin oli hauskaa.”
”Hyvä juttu. Ja mitä tulee Garyyn, älä vedä hätiköityjä
johtopäätöksiä. Ja jos asia todella häiritsee sinua, voithan kysyä häneltä
itseltään”, Ricky sanoi.
”En tiedä, pystynkö siihen”, Faith sanoi.
”Kyllä pystyt. Kysy vaikka, onko hänellä tyttöystävää…”
Faith pudisti päätään. ”En voi kysyä sellaista”, hän sanoi.
”…tai pyydä häntä esittelemään se tyttö sinulle”, Ricky
lisäsi. ”Ei siinä ole mitään outoa, tehän olette ystäviä.”
Faith nyökkäsi epävarmana. ”No, ehkä minä voin yrittää…”
”Kuten aina, uskon sinuun”, Ricky sanoi. ”Kerro sitten ensi
viikolla, miten meni.”
”Joo… Nähdään ensi viikolla...”
Faithin ääni vaimeni kuulumattomiin. Ennen kuin hän ehti
varautua mitenkään, Ricky suuteli häntä poskelle.
Italialainen nosti päänsä ja hymyili. ”Nähdään, Faith”, hän
sanoi ja kääntyi.
Faith jäi tuijottamaan miehen perään, tietämättä mitä tehdä.
Hänestä tuntui kuin hän olisi jähmettynyt paikoilleen, mutta samalla hän tunsi
halua liikkua. Lopulta, ennen kuin Faith ehti edes ajatella sitä, hän huusi:
”Odota!”
Ricky kääntyi. Faith tunsi vasta nyt poskiensa kuumotuksen.
Hänen piti keksiä jotakin sanottavaa.
”Tuota…” Faith ei ollut pitkään aikaan tuntenut oloaan niin
epävarmaksi Rickylle puhuessaan, ”miksi sinä…?”
Silloin Ricky hymyili. Mutta vaikka hymy oli lempeä, se ei
ollut se tavallinen, rohkaiseva hymy. Nyt nuorukaisen ilmeessä näkyi sydäntä
riipaiseva suru.
Sanomatta mitään Ricky kääntyi jälleen kerran. Faith jäi
seisomaan paikoilleen. Vielä hymyäkin enemmän hän ihmetteli, mitä juuri oli
tapahtunut.
Hän suuteli minua,
Faith ajatteli sydän tykyttäen. Vain
poskelle, mutta silti… Se oli ensimmäinen kerta, kun joku…
Faith yritti rauhoittua. Hän oli usean kerran nähnyt, kun
Ricky suuteli TV:ssä keskustelukumppaneitaan poskelle. Se oli vain hänen
tapansa… Mutta miksei hän sitten ollut tehnyt niin jo aikaisemmin? Faithin
mielessä risteili erilaisia tunteita, eikä hän saanut sydäntään rauhoittumaan.
Tyttö kosketti kohtaa, johon Ricky oli suudellut häntä. Se
oli yhä kostea. Faith sulki silmänsä ja pystyi miltei tuntemaan suudelman
uudelleen…
Mitä minä oikein
ajattelen? Faith avasi silmänsä ja hengitti syvään. Ricky vain suuteli minua. Ei siitä tarvitse hermostua…
Mutta selittelyt eivät auttaneet – Faith ei saanut suudelmaa
mielestään. Lopulta bussi tuli ja Faith lähti kotiin, missä ei taaskaan voinut
kertoa mitään.
Voinko kertoa
kenellekään? Faith ajatteli. Mabel
voisi ylireagoida. Sitten on Sean… en viitsi kertoa hänellekään. Hänkään ei
tiedä minun ja Rickyn väleistä…
Faith oli jo tottunut kertomaan huolistaan
Rickylle. Hän oli aina ollut sulkeutuvainen, eikä kertonut vanhemmilleenkaan
paljon mitään. Mutta nyt, kun oli kyse Rickystä… olisiko ketään, jolle hän
voisi kertoa?
Vaikka eihän se ole
välttämätöntä. Oma ongelmanihan tämä on.
Mutta oliko se ongelma? Faith ei osannut sanoa. Hän piti
Rickystä ja se, mitä tämä oli tehnyt, ei ollut suoraan sanoen haitannut
Faithia. Kun hän ajatteli asiaa, hänen mieleensä tuli se surumielinen hymy.
Mitä se mahtoi
tarkoittaa? Faith ajatteli. Hän ei
vastannut minulle mitään… vai oliko se vastaus?
Faith ei ollut varma oikein mistään. Ei omista tunteistaan,
ei Rickyn tunteista… lopulta hänen mielensä oli liian täynnä ajatuksia ja hän
vaipui uneen.
Toivottavasti en jättänyt tarinaa liian jännään kohtaan ja jaksatte odottaa seuraavaa osaa. Tuskin sen julkaisuun kovin pitkään menee. Sitä odotellessa, kuulen mielelläni kommenttejanne tästä osasta!
Huiiii! Tarina JÄI jännittävään kohtaan, ääk! Lisää lisää! :) Hyvä tarina, osaat kirjoittaa todella mukaansa tempaavasti ja mielenkiintoisesti!
VastaaPoistaKiitos jälleen kerran! :) Jatkoa on tulossa pian!
Poista