Syksyn Disney-musikaalit

Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa tämän syksyn kahdesta Disney-musikaaliproduktiosta Suomessa, nimittäin Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittajasta ja Helsingin kaupunginteatterin Pienestä merenneidosta. Mutta tämä syksy on ollut ehkäpä elämäni kiireisin, ja niinäkin hetkinä kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, ei ole oikein tehnyt mieli. Mutta halusin kuitenkin tämän vuoden puolella saada musikaalit arvosteltua, kun vielä muistan ne hyvin. Juonipaljastuksista sen verran, että puhun jonkin verran musikaalien eroista elokuviin ja joistakin esitysten yksityiskohdista, mutta lähinnä puhun yleisesti näyttelijöistä ja lauluista.

Olen jo muutaman vuoden ajan harrastanut teatterimatkailua erityisesti siskoni kanssa. Jos jossakin on ollut kiinnostava esitys, on sinne täytynyt päästä - oli se sitten Lahdessa, Porissa tai Lontoossa. Ja varsinkin nämä Disney-musikaalit oli aivan pakko nähdä.

Notre Damen kellonsoittajaa olin odottanut jo lähemmäs vuoden, sillä olin saanut liput viime jouluna lahjaksi siskoltani. Olinkin hyvin innoissani, kun lokakuussa matkustimme viimein viikonloppuna Tampereelle, vaikka kaupungin hämmentävät bussilinjat saivat aikaan pientä paniikkia ja olimme vähällä myöhästyä esityksestä... Mutta onneksi ehdimme, ja moiset harmit unohtuivat pian, kun uppouduin esityksen maailmaan. 

Notre Damen kellonsoittaja on Disney-musikaali siinä mielessä, että siinä on elokuvan laulut (lukuun ottamatta A Guy Like You:ta) sekä useita Alan Menkenin ja Stephen Schwartzin kirjoittamia uusia lauluja, mutta tarinallisesti ja temaattisesti musikaali on huomattavasti animaatiota synkempi ja lähempänä Victor Hugon alkuteosta. Itse olin erityisen innoissani tästä synkkyydestä, koska Disneyn elokuvassa aikuismaiset teemat, kuten himo ja rasismi ovat epätasapainossa kepeämpien, lapsille tarkoitettujen elementtien kanssa. Olin aika yllättynytkin siitä, että näinkin raskas musikaali on Disneyn nimissä. Mutta ehkä juuri poikkeavuus muista Disney-musikaaleista on vaikuttanut siihen, ettei Notre Damen kellonsoittajaa ole Broadwaylla nähty. 

Notre Damen kellonsoittaja ei ollut ensimmäinen näkemäni Disney-musikaali, sillä täällä Turussa Samppalinnan kesäteatterissa pyöri viime kesänä Perjantai on pahin, joka pohjautuu monen monta kertaa tehtyyn Disney-elokuvaan. Esitys oli ihan mukava, mutta ei niin ihmeellinen, että olisin siitä tehnyt postausta. Mutta Kellonsoittaja oli jotakin aivan toista. 

Aloitetaan näyttelijöistä. Kuten elokuvassa, myös musikaalissa neljä keskeistä hahmoa ovat kellonsoittaja Quasimodo (Petrus Kähkönen), tämän kasvatti-isä ja tarinan pahis Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen), kapteeni Phoebus (Lari Halme) ja kaikkien miesten kiinnostuksen kohde, romaninainen Esmeralda (Josefin Silén).

Petrus Kähkönen oli koko musikaalin sydän, hän teki Quasimodosta inhimillisen ja sympaattisen hahmon. Pidin siitä, miten hän toi puheessaan esille sekä hahmon vammaisuuden että epävarmuuden. Oli myös vaikuttavaa, miten eri tavalla hän puhui eri henkilöille, esimerkiksi dialogissa Frollon kanssa oli selvä eri vaikkapa tapaan puhua Esmeraldalle. Mutta laulaessa, kun Quasimodo sai vapaasti ilmaista itseään, Kähkösellä oli ihanan kirkas ääni.

Josefin Silén oli Esmeraldana aivan hurmaava, ymmärsin hyvin miksi kaikki miehet häneen tykästyivät. Silénin Esmeralda oli myös animaation hahmoa haavoittuvaisempi ja myös samastuttavampi. Naisella on myös upea lauluääni, ja olin innoissani kuullessani, että hänet valittiin Svenska Teaternin Maija Poppaseksi ensi vuonna esitettävään musikaaliin! Ei muuta kuin uutta teatterimatkaa suunnittelemaan...

Ilkka Hämäläisen Frollossa minut yllätti aluksi se, ettei mies näytä ollenkaan animaation Frollolta. Ehkä osaksi tästä syystä en osannut heti päättää, mitä mieltä olin miehen roolisuorituksesta. Varsinkin Hornan tulta (Hellfire) oli minulle pettymys, minun oli vaikea kuulla laulun sanoja ja Hämäläisen näytteleminen ja koreografia jotenkin häiritsivät minua. Mutta osaltaan pettymykseni johtui varmasti siitä, että kappale on suosikkipahislauluni ja minulla oli musikaalin versiollekin aika korkeat odotukset. Joka tapauksessa toisella puoliajalla Hämäläinen onnistui vakuuttamaan minut olemalla aivan eri tavalla pelottava kuin animaatiohahmo - hän korosti nimenomaan Frollon ristiriitoja pelkän pahuuden sijaan, ja toi hahmon paljon lähemmäs katsojaa, hyvässä ja pahassa.

Lari Halmeen Phoebus ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin muut näyttelijät, vaikka pidin kyllä hänestäkin. Ehkä tässä on kyse enemmänkin itse hahmosta, joka ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin muut. Hyvin Halme onnistui kuitenkin tuomaan humoristisuutta, vakavuutta ja romanttisuutta hahmoon.

Yleisesti ottaen kaikki päähahmot olivat moniulotteisempia kuin animaatiossa, mistä pidin kovasti. Quasimodo ei ollut enää mustavalkoisen puhtoinen hahmo eikä Frollo pelkästään paha. Tämä teki hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta ja heidän kehityksestään mielenkiintoista seurattavaa.

Notre Damen kellonsoittajan musiikki on Alan Menkenin parhaimmistoa, ja monet musikaaliin lisätyistä kappaleista olivat hienoa kuultavaa. Uusista lauluista suosikikseni nousi ensimmäisen puoliajan päättävä Esmeralda, jonka melodia on hyvin mieleenpainuva ja juhlallinen. Mutta suosikkimelodiani on edelleen värisyttävä Notre Damen kellot (Bells of Notre Dame), jota kerrattiinkin monta kertaa musikaalissa.

Musikaalin käsiohjelmasta kannatti maksaa, siinä on perustietojen lisäksi näyttelijöiden haastatteluja ja tarinan taustaa. Kuvat ja kansi ovat myös upeita!

Molemmat käsiohjelmat kiiltävät kauniisti valossa.

Pientä merenneitoa menin puolestaan katsomaan marraskuussa. Siinä missä Notre Damen kellonsoittaja on suunnattu aikuisemmalle yleisölle, niin Pieni merenneito on selkeästi koko perheen esitys, ja lapsia oli teatterissa paljon, jotkut teeman mukaan merenneidoiksi pukeutuneina (itsellänikin oli kyllä Ariel-paita, eihän tällaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä).

Ensinnäkin, musikaalia ei ole turhaan kehuttu sen teknisestä toteutuksesta. Viimeisen päälle tehty lavastus, merenneitojen liikkeet, siirtymät kohtauksesta toiseen... Suuni oli hämmästyksestä auki varmaan puolet esityksestä. Lapsikatsojilla vasta ihmeteltävää riitti: kun Ariel nousi kohti pintaa Maailma tuo (Part of Your World) -kappaleessa, takanani oleva lapsi kysyi: "Miten se voi tehdä noin?" Mutta kyllä teatterin taika otti tällaisen vanhemmankin katsojan valtaansa. Oli myös hauskaa miten nukkeja oli hyödynnetty esimerkiksi Sebastianin sekä Kieron ja Lieron hahmoissa. Ursulan lonkerot olivat myös oikein toimivat!

Toisin kuin Notre Damen kellonsoittaja, Pieni merenneito noudatteli suurimmaksi osaksi elokuvan juonta. Suurimmat muutokset olivat varmaan, että Ursula sai taustatarinan Arielin tätinä eikä muuttunut lopussa Vanessaksi (jälkimmäisestä muutoksesta olin hyvin ilahtunut). Myös puvustus kävi noudatteli suurimmaksi osaksi elokuvaa (tosin esimerkiksi Arielin hääpuku oli mielestäni paljon kauniimpi kuin animaation hieman huonosti vanhentunut puku).

Tärkeitä rooleja Pienessä merenneidossa on paljon, eikä näyttelijäntyössä ollut juuri valittamista (Mikko Vihman Tritonissa olisin halunnut nähdä vähän enemmän ristiriitaa ankaruuden ja isänrakkauden välillä). Haluan kuitenkin erityisesti nostaa esiin kaksi näyttelijää. Sonja Pajunoja oli valloittava Arielina, hänestä välittyivät kaikki tunteet selkeästi parvelle asti. Erityisen ihanaa oli Pajunojan innostus ja eläytyminen laulaessa. Ja kyllähän naisen äänikin oli juuri merenneidolle sopiva. 

Toinen erityismaininnan ansaitseva näyttelijä on Sanna Saarijärvi Ursulana. Hahmo oli aika lailla sama kuin animaatiossa, kunnon pahis, joka on myös hyvin tietoinen omasta pahuudestaan. Mutta yksiulotteinen hahmo tai ei, niin Saarijärvi oli ottanut roolin niin hyvin haltuun, ettei voinut muuta kuin ajatella, että tuossahan on Ursula. Surkeat sielut (Poor Unfortunate Souls) oli aivan mahtava. Ursulan uudesta laulusta Isin pikku kulta (Daddy's Little Angel) en juuri välittänyt, mutta se johtui itse kappaleesta eikä Saarijärvestä. 

Musikaaliin lisätyistä lauluista puheen ollen, en erityisemmin ihastunut kuin kahteen niistä. Ensimmäinen oikean vau-reaktion aikaansaanut uusi kappale (en siis ollut ennen edes kuunnellut musikaaliäänitystä) oli Erikin kaihoisa soolo Ääni soi (Her Voice). Kauniin melodian lisäksi ihastuin myös Martti Mannisen hurmaavaan ääneen. Toinen oli toisella puoliajalla kuultava Jos voisin (If Only) -kvartetti. Musikaaliharmoniat kuulostavat aivan ihanilta kun kaikki osaavat asiansa, ja kohtauksen visuaalinen toteutus oli myös onnistunut. Muut alkuperäiset laulut olivat ihan mukavia ja musikaaliin sopivia, mutta eivät erityisesti sykähdyttäneet.


Rakastin molempia musikaaleja, ja ne olivat sen verran erilaisia, että niitä olisi paha lähteä vertaamaan. Mutta yleisesti ottaen pidin Notre Damen kellonsoittajasta enemmän laulullisesti ja tarinallisesti, kun taas Pieni merenneito teki suuremman vaikutuksen teknisellä toteutuksellaan ja visuaalisuudellaan. Notre Damen kellonsoittajassa näyttelijöiltä ehkä vaadittiin enemmän monitahoisuutta rooleihin, mutta myös Pienen merenneidon näyttelijät olivat loistavia. Kaiken kaikkiaan nämä musikaalit, enemmän kuin mikään aiemmin näkemäni, todistivat että Suomessa osataan tehdä aivan ensiluokkaista teatteria. 


Olen iloinen, että sain tehtyä vielä toisen blogipostauksen tämän vuoden puolella, edellisen olin julkaissut tammikuussa... Mutta alkuvuodesta yritän ainakin saada kirjoitettua ajatuksiani Frozen II:sta, kunhan ehdin sitä katsomaan. Oikein hyvää joulua kaikille!

I feel what's to happen, all happened before

"Huomasin juuri, että olen julkaissut tänä vuonna vain yhden postauksen... Täytyy yrittää loppuvuodesta olla aktiivisempi!"

-Eleanor, elokuussa 2018 (ennen kuin katoaa loppuvuodeksi)

Että sellaista. Tuntuu, että olen jo monta kertaa tehnyt tuollaisia puolittaisia lupauksia, joita en sitten ole pystynyt toteuttamaan. En vain tajunnut, että yliopisto veisi niin paljon ajastani, enkä oikeastaan keksinyt mitään, mistä kirjoittaa... Mutta selittelyt sikseen. Nyt on uusi vuosi, ja vaikken yleensä teekään uuden vuoden lupauksia, uskon voivani pitää tämän. Eli, en enää lupaile tekeväni pian uusia postauksia, jos minulla ei oikeasti ole hajuakaan mistä kirjoittaisin. Ja jos minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon, ilmoitan siitä blogissa. Toisin sanoen yritän ottaa lukijat paremmin huomioon. 

Sitten varsinaiseen aiheeseen. Kävin heti uudenvuodenpäivän jälkeen katsomassa Maija Poppasen paluun elokuvissa siskoni kanssa. Sitä ennen piti kuitenkin katsoa alkuperäinen elokuva, jota en ollut vielä nähnyt. Kerron tässä molemmista katselukokemuksista ja vertailen niitä. Koska katsoin molemmat elokuvat englanniksi, käytän Maija Poppasta lukuunottamatta hahmojen alkuperäisiä nimiä. Teksti sisältää juonipaljastuksia kummastakin elokuvasta!

Ennen Maija Poppasen katsomista tiesin siitä lähinnä tunnetuimmat laulut ja sen, että Maija Poppanen on jonkinlainen maaginen olento, ja tietenkin lastenhoitaja (tässä täytyy mainita sellainen hassu juttu, että pienenä sekoitin Maija Poppasen ja Maija Vilkkumaan toisiinsa, ja luulin Poppasenkin olevan todellinen henkilö). Juonesta en tiennyt juuri mitään, paitsi sen, että Banksin perhe saa ratkottua ongelmansa ja menee lopussa lennättämään leijaa. 

Odotin elokuvalta paljon, pidetäänhän sitä klassikkona, enkä joutunut pettymään. Maija Poppanen on herttainen olematta kuitenkaan liian imelä, hauska mutta myös vakavasti otettava, sekä ennen kaikkea hyvin aikaa kestänyt, erinomainen musikaalielokuva.

Elokuvan ehdoton tähti on Julie Andrews Maija Poppasena. On vaikea uskoa, että kyseessä oli Andrewsin ensimmäinen elokuvarooli, niin luontevasti hän esiintyy jämptinä mutta rakastettavana lastenhoitajana. Ja se ääni. Jokainen Andrewsin esittämä laulu koskettaa, oli se sitten surumielinen Feed the Birds tai pirteä A Spoonful of Sugar. Miten voikin olla niin eläväinen ja kirkas lauluääni!

Julie Andrews todella on täydellinen Maija Poppasena. Kuvan lähde: https://animationscreencaps.com/mary-poppins-1964-2/90

Toki myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan. Dick Van Dyke Bertinä on sympaattinen tapaus, joka lapsekkuudestaan huolimatta osaa olla myös yllättävän vakava. Ja oli kyllä aikamoinen yllätys, että Van Dyke esitti myös vanhempaa herra Dawesía, se vaati jo jonkinlaista muuntautumiskykyä... Pidin kovasti myös Glynis Johnsista ja David Tomlinsonista, joista etenkin jälkimmäinen onnistuu luomaan herra Banksille uskottavan kehityskaaren olematta missään vaiheessa liian epämiellyttävä. 

Elokuvan lapsihahmot eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin aikuiset, mutta en sanoisi tämän olevan näyttelijöiden vika. Pikemminkin kyse on tavasta, jolla pikkulapset ärsyttävän usein esitetään elokuvissa, nimittäin pikku enkeleinä, jotka pitävät kyllä leikkimisestä, mutta muuten ovat ikäänsä nähden viisaita. Maija Poppasessa Michaelin ja Janen kiltteys ärsyttää erityisesti siksi, että ennen heidän esiintymistään heistä maalaillaan varsinaisia kauhukuvia: lastenhoitajaa täytyy vaihtaa tiuhaan, lapset karkaavat puistossa ja muuta. Mutta mikään sisarusten käyttäytymisessä ei vastaa tätä kuvaa. Kyllähän he karkaavat pankista, mutta silloinkin heillä on siihen hyvä syy. Herra Banks tuntuu kohtuuttomalta vaatiessaan parempaa kuria lapsille, jotka suurimmaksi osaksi käyttäytyvät hyvin. 

Näyttelijöiden lisäksi suuren vaikutuksen tekee elokuvan musiikki. Pidän yleisesti ottaen enemmän vanhoista kuin uusista elokuvamusikaaleista, sillä vanhoissa elokuvissa tehtiin kaikki täysillä. Uusissa, näytellyissä elokuvamusikaaleissa harvemmin tanssitaan ja laulun tasokin on huonontunut, varmaankin, koska elokuviin palkitaan Hollywood-näyttelijöitä, jotka eivät sitten välttämättä ole kaikkien parhaita laulajia... Mutta palataan aiheeseen. Maija Poppanen on minusta täydellinen elokuvamusikaali. Näyttelijät laulavat hyvin, laulut ovat monipuolisia ja todella, todella päähänjääviä. Ne soivat edelleen päässäni, vaikka elokuvan näkemisestä on jo muutama viikko aikaa. Suosikkejani ovat Chim-Chim-Cheree, Feed the Birds ja Let's Go Fly A Kite. 

Maija Poppasen erikoistehosteet ovat kestäneet ihmeen hyvin aikaa ja tekevät vaikutuksen (paitsi ehkä animatronic-lintu), erityisesti animaation ja live-actionin yhdistäminen Jolly Holiday -kohtauksessa. Myös lentokohtaukset ovat hienoja. Oli mielenkiintoista katsoa DVD:n ekstroista dokumentti Supercalifragilisticexpialidocious: The Making of Mary Poppins, jossa kerrottiin, miten erilaiset tehosteet saatiin aikaan. 

Elokuvassa on kuitenkin myös kohtia, joissa huomasin tylsistyväni. Yksi tällainen kohtaus oli käynti Albert-sedän luona, joka vain tuntui turhalta. Oikeastaan ainoa olennainen asia siinä on "puujalka nimeltä Smith" -vitsi, joka olisi varmasti voitu tuoda esille muutenkin. Albertin hahmo tulee täysin tyhjästä enkä saa hänestä oikein mitään irti. Samaistuin vahvasti Maija Poppaseen katsellessani tätä kohtausta. Myös Step in Time -kohtaus tuntuu ylipitkältä eikä edistä juonta mitenkään. Step in Time on muutenkin turhan itseään toistava kappale.

Kokonaisuutena elokuva kuitenkin jopa ylitti odotukseni, ja meninkin innokkaana katsomaan jatko-osaa. Suurin syy, miksi minun oli aivan pakko nähdä Maija Poppasen paluu elokuvissa, oli Lin-Manuel Miranda, jota olen fanittanut siitä lähtien kun tutustuin Hamilton-musikaaliin. Ja kuka se näkyikään ensimmäisenä kankaalla, kuin ihana Lin! Minusta hän varasti ehdottomasti show'n Jackina, joka samankaltaisesta roolistaan huolimatta oli mukavan erilainen hahmo kuin "hupiveikko" Bert. Lisäksi Mirandan cockney-aksentti oli aivan ihana, ja uskoakseni paremmin onnistunut kuin Dick Van Dyken pahamaineinen (mutta silti omalla tavallaan hurmaava) aksentti. 

Monitaituri Lin-Manuel Miranda osoittautui myös luontevaksi elokuvanäyttelijäksi. Kuvan lähde: https://www.broadway.com/buzz/192753/mary-poppins-returns-starring-emily-blunt-lin-manuel-miranda-moves-up-release-date/

Pidin toki elokuvassa muustakin kuin Mirandasta. Emily Blunt oli tuonut hienosti oman mausteensa Maija Poppasen hahmoon, ilman että muutos tuntui liialliselta. Tiesin toki jo aiemmin Bluntin olevan taitava laulaja, olihan hän ollut Into the Woods:issakin, mutta viimeistään tämä elokuva vakuutti minut hänen taidoistaan. Oli myös hauskaa, miten Blunt vaihtoi hienostoaksenttinsa cockney-aksenttiin A Cover Is Not The Book -laulun ajaksi. 

Elokuvassa esiintyi myös muita suosikkinäyttelijöitäni, kuten Ben Whishaw ja Colin Firth. Oli aika jännä nähdä Firth pahiksena, hänhän on tullut tunnetuksi romanttisten komedioiden tähtenä ja esittänyt muutenkin lähinnä sankarillisia hahmoja. Ei sillä että valittaisin, hänen karismansa teki minuun tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka itse hahmo jäi vähän irralliseksi. Miksi Wilkins halusi Banksin perheen talon? Olisin halunnut vähän taustoitusta hahmon motiiveihin. 

Ben Whishaw ja Emily Mortimer olivat oikein sympaattisia Michaelina ja Janena, vaikka he tuntuivatkin vähän hölmöiltä. Miten he eivät tienneet mitään perheensä raha-asioista? Miten Michael voi työskennellä pankissa, kun ei selvästikään hallitse edes oman kotinsa taloudenpitoa? Luulisi että George Banks olisi opettanut lapsilleen nämä asiat. 

Huolimatta tästä hieman turhauttavasta seikasta pidin kyllä aikuistuneista Banksin sisaruksista. Michael oli ihanan herkkä mieshahmo, ja yllätyin Whishaw'n kauniista lauluäänestä. Tosin ihmettelin vähän, miten Michaelin hiukset olivat muuttuneet punaruskeista mustiksi... Jane jäi vähän etäisemmäksi, mutta pidin hänen optimismistaan ja suloisista kohtauksista hänen ja Jackin välillä. 

Pidin elokuvan lapsihahmoista vähän enemmän kuin ensimmäisessä elokuvassa. Erityisesti pikku Georgie tuntui realistiselta lapselta, joka karkailee milloin minnekin (itsellänikin oli taipumusta kadota ilmoittamatta kenellekään), ja oli hauskaa, miten vanhemmat lapset aluksi vastustivat ajatusta lastenhoitajasta. 

Elokuvan laulut eivät olleet aivan samanlaisia korvamatoja kuin ensimmäisen Maija Poppasen, mutta mukavaahan niitä on kuunnella. Suosikkejani ainakin ensimmäiseltä katsomiskerralta ovat The Royal Doulton Music Hall, A Cover is Not the Book, The Place Where Lost Things Go sekä Trip a Little Light Fantastic. Tämä elokuva oli onneksi tehty enemmän vanhojen musikaalien tyyliin, eli näyttelijät pääsivät irrottelemaan kunnolla.

Juoneltaan elokuva jäi ikävä kyllä ensimmäistä osaa heikommaksi. On ymmärrettävää, että elokuvan tekijät halusivat herätellä nostalgisia tunteita ensimmäisen osan parissa kasvaneissa, mutta tuntuu, etteivät he uskaltaneet ottaa minkäänlaisia riskejä. Kävi nopeasti selväksi, että jatko-osa noudattaa samankaltaista juonikuviota kuin alkuperäinen Maija Poppanen, ja suurin osa lauluistakin heijastelee selvästi ensimmäisen osan laulujakin. On tuutulaulu, oudon sukulaisen laulu, työläisten laulu... Suurin ero on ehkä se, että jatko-osassa on pahis eivätkä suurin ongelma ole perheen keskinäiset välit. Mutta nämä samankaltaisuudet eivät ärsyttäneet minua niin paljon kuin löyhät selitykset. Kerroinkin jo aiemmin, miten Wilkinsin motiiveja olisi voinut avata enemmän. Tämän lisäksi myös Royal Doulton -kulhon sisällä oleva susi jäi hämäräksi hahmoksi. Ymmärsin kyllä, että susi edusti Wilkinsiä, mutta miksi se sieppasi Georgien? Miten se oli saanut lastenhuoneen tavaroita? Ja mitä oikeastaan tapahtui, kun lapset putosivat kulhon reunalta? 

Loppuratkaisu oli varsinainen deus ex machina. Oli toki mukavaa nähdä Dick Van Dyken cameo, mutta Dawes vain yhtäkkiä tulee ja kertoo, että Michaelilla ja Janella on säästöjä, joista he eivät tienneet mitään. Sattuipa sopivasti! Eikö siihen nyt olisi voinut muuta keksiä? 

Elokuvakokemuksena Maija Poppasen paluu oli viihdyttävä ja osin myös koskettava, eikä tuo juonen köykäisyys katsoessa juuri haitannut. Kuitenkin ensimmäinen osa vetää selkeästi pidemmän korren. Se on todellinen klassikko, jossa niin näyttelijät, musiikki ja tarina ovat osuneet nappiin - jatko-osassa ikävä kyllä vain kahdesta ensimmäisestä kohdasta voi sanoa saman. 

Oletteko käyneet katsomassa Maija Poppasen paluun? Mitä ajatuksia se herätti?