maanantai 20. heinäkuuta 2015

There once was a boy named Harry...

Hei taas! Tuntuu, kuin viime blogitekstistäni olisi jo kauheasti aikaa (vaikkei edes ole)... Mutta nyt olen täällä taas, jälleen kerran top-listan parissa! Tällä kertaa aiheena on Harry Potter!

Olen ollut Potter-fani alakoulusta lähtien (aloitin tosin kirjojen lukemisen, koska ystäväni lukivat niitä), ja olen juuri saanut luettua koko sarjan uudelleen, joten päätin tehdä listan suosikkihahmoistani! Kirjojen perusteella, siis, elokuvista en juuri välitä, vaikka näyttelijöiden kuvia olenkin tässä käyttänyt. Tässä siis kaksitoista (piti olla kymmenen, mutta en vain pystynyt jättämään yhtään enempää hahmoa pois) mielestäni parasta hahmoa sarjasta! Sisältää juonipaljastuksia, joten jos et halua spoilereita viimeisistä kirjoista tai elokuvista, ei tekstejä kannata lukea!

Kuvien lähde on Harry Potter Wiki. Otsikko on lähtöisin Paintin upeasta videosta Harry Potter in 99 Seconds, jonka pääset katsomaan tästä. En siis omista mitään muuta paitsi omat tekstini. Ei muuta, joten siirrytään tämän maagisen listan pariin! 



12. Draco Malfoy





















Harryn ja kumppaneiden ainainen kiusaaja, puhdasverinen ja ylimielinen Draco on yksi tarinan pahiksista - tai ainakin hän yrittää olla. On jo sarjan alussa selvää, ettei Draco ole siitä rohkeimmasta päästä, ja kun hän 16-vuotiaana liittyy kuolonsyöjiin, hänelle selviää, ettei tappaminen ole niin helppoa kuin voisi luulla. Lopulta Dracon kukkoileva asenne muuttuu peloksi hänen perheensä puolesta, ja häntä käy aika lailla sääliksi - tämä ei tietenkään tarkoita, ettei hän olisi toiminut väärin. 

Draco on tavallaan aika inhimillinen hahmo, vaikka itse en olekaan koskaan ymmärtänyt koulukiusaajia. Miten voi olla hauskaa tuoda pahaa mieltä muille? Tietenkin suuri osa Dracon käytöksestä kumpuaa kateudesta kuuluisaa Harry Potteria kohtaan, vaikka hän ei itse sitä myönnäkään. Draco osaa olla tosi ärsyttävä, ja oikeasti vihaan hänen kaltaisiaan tyyppejä. Kirjan sivuilla hän ei kuitenkaan ole niin paha, ja minusta hän on aika hyvä hahmo. Toivon vain, että hän todella oppii virheistään ja saa paremman elämän. 



11. Neville Longbottom





















Harryn rohkelikkotoveri Neville ei aluksi vaikuta kovin sopivalta tupaansa, ja hän on huonon itsetuntonsa vuoksi otollinen kohde kiusaajille. Sarjan aikana Neville kuitenkin näyttää kyntensä, ja oppii taitavaksi pimeyden voimilta suojautumisessa. Hänellä on hyvä syy haluunsa taistella Voldemortia vastaan, sillä kuolonsyöjät ovat kiduttaneet hänen vanhempansa hulluuden partaalle. Viimeisessä kirjassa Neville todistaa olevansa aito rohkelikko ja erinomainen johtaja, eikä häntä voi kuin ihailla. 

Neville on niin sympaattinen hahmo. Aluksi hän vaikuttaa vain ujolta ja sangen onnettomuusalttiilta pojalta, joka joutuu alati naurunalaiseksi, mutta vähitellen hänestä kasvaa oikea taistelija. Hän olisi varmaan tosi hyvä ja lojaali ystävä oikeassa elämässä. Hän olisi lisäksi voinut olla Harryn asemassa, jos Voldemort olisi niin päättänyt. Itse asiassa minusta tuntuu, että tykkäisin enemmän Nevillestä kuin Harrysta päähenkilönä. Tästä voitte varmaan päätellä, että itse Harrya tällä listalla ei nähdä. En nimittäin juuri pidä hänestä, perustelut siihen annan listan lopulla!



10. Minerva McGarmiwa





















Professori Minerva McGarmiwa on opettajana tiukka mutta reilu. McGarmiwa on tarkka koulun säännöistä, mutta voi myös kiertää niitä vähän, jos tilanne niin vaatii. Esimerkiksi huispaus on McGarmiwalle niin tärkeä asia, että hän pestaa ensiluokkalaisen Harryn etsijäksi vastoin yleistä käytäntöä. McGarmiwa on vahva nainen, jolla on erittäin vakaat moraaliset arvot. Hän osaa myös käyttää sanan säilää niin oppilaitaan kuin kuolonsyöjiäkin vastaan, mikä on aika siistiä. 

McGarmiwa on yksi ehdottomista lempiopettajistani. Hänen kommenttinsa ovat aina niin osuvia ja usein hauskojakin. Lisäksi hän on skotlantilainen, mikä tuo aivan oman särmänsä. Hänessä on monia piirteitä, joista pidän hahmossa, kuten älykkyys, voimakastahtoisuus ja peräänantamattomuus. Aivan mahtava hahmo. 

 

9. Ginny Weasley 





















Sarjan ensimmäissä kirjoissa Weasleyn perheen nuorimmainen Ginny vaikuttaa vain ujolta pikkutytöltä, jolla on fanityttömäinen ihastus Harryyn. Pian hänestä tulee kuitenkin ilmi uusia puolia, kuten rohkeus, suorasanaisuus ja itsepäisyys. Ginnystä kasvaa kaunis nuori nainen, jolla riittää ihailijoita, ja ehtiipä tyttö 13-vuotiaana hankkia ensimmäisen poikaystävänsäkin. Vaikka siltä saattaisi vaikuttaa, Ginny ei luovuta Harryn suhteen, vaan näyttää tälle todellisen luonteensa - ja kuin taikaiskusta Harry tajuaa olevansa ihastunut parhaan ystävänsä pikkusiskoon. Harry ei kuitenkaan ole se kaikkein ihanteellisin poikaystävä, sillä Voldemortin tuhoamiselta ei oikein ehdi varata aikaa treffeille. Lopulta Ginny ja Harry kuitenkin saavat toisensa ja kolme lasta, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Monet tuntuvat inhoavan Ginnyä, mitä en ihan täysin käsitä. Vaikka osaahan Ginny välillä olla vähän ilkeä, varsinkin veljeään Ronia kohtaan. Tämä on kuitenkin osa hänen suoraselkäistä luonnettaan, josta pidän paljon. Ginny on kasvanut kuuden isoveljen kanssa, joten hän on pakostakin aika poikamainen ja osaa pitää puolensa. Siispä hän on tyttöjä ymmärtämättömälle Harrylle ihanteellinen valinta, ja molemmat pelaavat huispaustakin. Minua vain vähän ärsyttää, kun näiden kahden romanssi on läsnä lähinnä kuudennessa kirjassa, ja seiskakirjassa Ginny esiintyy suurimmaksi osaksi Harryn ajatuksissa. No, kaikkea ei voi saada.


8. Rubeus Hagrid





















Tylypahkan riistanvartija, puolijättiläinen Hagrid on se, joka kertoo Harrylle tämän olevan velho. Hagrid itse ei taikuutta saisi käyttää, sillä hänet erotettiin kolmantena vuotenaan Tylypahkasta täysin epäreilusti. Hänellä on kuitenkin lämmin sydän, josta riittää rakkautta niin ihmisille kuin taikaolennoillekin. Läpi sarjan Hagrid kiintyy erinäisiin otuksiin, jotka eivät aina ole siitä hellyttävimmästä päästä. Huolimatta ystävyydestään jättiläishämähäkkien ja lohikäärmeiden kanssa Hagrid on yksi Harrylle tärkeimmistä henkilöistä velhomaailmassa - lojaali ystävä ja jonkinlainen isähahmokin.

Jos Hagrid olisi kuollut kirjoissa, se olisi ollut suorastaan rikos. Hagrid on juuri sellainen, jonka puoleen voi aina kääntyä, vaikka hänen syleilynsä ovatkin musertavia ja kakkunsa kivenkovia. Häntä uskollisempaa ja lempeämpää ihmistä - tai puolijättiläistä - ei heti löydä.


7. Fred ja George Weasley
















Tiedän, että tässä on kaksi hahmoa, mutta Frediä ja Georgea ei vain voi erottaa. Nämä kaksoset tuovat sarjaan rutkasti huumoria, jolle saa nauraa usein ääneenkin. Fredillä ja Georgella on positiivinen elämänasenne, ja he nauttivat huomiosta ja siitä, että saavat naurattaa ihmisiä. He aiheuttavat kepposillaan hupia koulutovereilleen ja harmaita hiuksia äidilleen. He osaavat kuitenkin olla myös vakavia tarpeen vaatiessa, eivätkä heidän taikataitonsakaan huonot ole.

Fred ja George ovat niin ihana kaksikko. Heitä näkee harvoin erossa toisistaan. Fred on se, joka puhuu vähän veljeään enemmän, mutta muuten ainakaan minä en heissä juuri eroja näe. Fredin ja Georgen letkautukset ovat minun makuuni, ja he vaikuttavat muutenkin aivan mahtavilta tyypeiltä. Ikävä kyllä Fred kuolee viimeisessä kirjassa... Ihan kamalaa! Ei heitä olisi saanut erottaa toisistaan!




6. Albus Dumbledore















Tylypahkan rehtori Dumbledore hoitaa sarjassa sitä "vanhan viisaan velhon" roolia. Hän on sarjan alussa leikkisä, melko salaperäinen vanha mies, joka antaa Harrylle toisinaan neuvoja. Sarjan edetessä hänestä tulee entistä tärkeämpi hahmo, joka kertoo Harrylle tämän menneisyydestä ja paljastaa Voldemortin salaisuuksia. Harry itse ei kuitenkaan opi tuntemaan Dumbledorea kovin hyvin, kuten viimeisessä kirjassa osoitetaan. Jo edesmenneen Dumbledoren salattu nuoruus onkin yksi tärkeistä aiheista Kuoleman varjeluksissa, ja kirjan lukuisat paljastukset tekevät hänestä inhimillisemmän, vähemmän täydellisen. 

Dumbledoressa on monia puolia, mutta eniten pidän hänestä kujeilevana, hymyilevänä vanhana velhona, millainen hän on suurimmaksi osaksi ensimmäisissä kirjoissa. Toki sitä tuiketta silmässä löytyy vähän myöhemminkin, mutta tilanteen vakavoituessa myös Dumbledoresta tulee vakavampi hahmo. Ymmärrettävää, mutta silti hieman harmillista. 



5. Severus Kalkaros





















Juomamestari Severus Kalkaros on yksi arvoituksellisimmista hahmoista koko sarjassa. Hän on Harryn inhokkiopettaja, ja hyvästä syystä: Kalkaros kohtelee niin Harrya kuin muitakin rohkelikkoja epäreilusti ja inhoaa Harrya yhtä paljon kuin tämä häntä. Useamman kerran Harry pitää häntä kaikkea muuta kuin luotettavana, ja saakin tietää tämän olleen kuolonsyöjä. Dumbledore kuitenkin luottaa Kalkarokseen vakaasti, mitä Harry ei ymmärrä ennen kuin vasta Kalkaroksen kuoltua. Saatuaan tietää totuuden inhoamastaan miehestä Harryn viha hälvenee ja tilalle tulee kunnioitus.

Kalkaros ei tainnut aluksi kuulua lempihahmoihini, mutta nykyään pidän hänestä paljon. Oikeasti hänen kaltaisensa opettaja olisi varmaan jo erotettu, eikä hänen minusta tarvitsisi vihata Harrya. Toisaalta Harry taitaa näyttää niin paljon isältään, että Kalkaros ei voi muuta kuin pitää häntäkin ylimielisenä ja huomiosta nauttivana poikana. Samalla hänen kuitenkin täytyy suojella rakastamansa naisen poikaa. Kalkaros on aika traaginen hahmo. Hän tekee nuoruudessaan pahan virheen, mutta osoittaa myöhemmin, että kaikkein tärkeintä hänelle on Lily, ja se on liikuttavaa.



4. Ron Weasley





















Harryn paras ystävä Ron joutuu aina elämään toisten varjossa. Hän on nuorin kuudesta pojasta, ja hänen paras ystävänsä on kuuluisa jo tullessaan Tylypahkaan. Ron kuitenkin osoittautuu itsekin rohkeaksi ja kyvykkääksi taistelijaksi, vaikka hän osaa olla myös turhautunut ja laiska. Ron ei juuri opiskelusta välitä, ja hän viettääkin aikaansa mieluummin huispauskentällä tai velhoshakkia pelaten kuin koulukirjojen ääressä. Siksi onkin vähän kummallista, että hän ihastuu ja lopulta rakastuu lukutoukka Hermioneen. No, ehkä vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. 

Ron on se, joka tuo päähenkilökolmikosta eniten huumoria tarinaan. Ronin sarkastiset heitot ovat useimmiten ainakin minua huvittavia, vaikka ne muita hahmoja tuppaavat joskus loukkaamaan. Ron on tosi ajattelematon, ja laukoo harkitsematta kommentteja, joista Hermione sitten häntä toruu. Seitsemännessä kirjassa Ron on oppinut ystävällisemmäksi rakastamaansa tyttöä kohtaan, mikä varmasti vaikuttaa suuresti näiden kahden yhteen päätymiseen. Ronin vitsikäs asenne ei kuitenkaan katoa koskaan, ja hyvä niin.



3. Luna Lovekiva 





















Ensimmäisen kerran Feeniksin killassa esiintyvä Luna on yksi sarjan omalaatuisimmista hahmoista. Luna uskoo kaiken maailman asioihin, joita pidetään hölynpölynä jopa velhomaailmassa, kuten ruttusarvisiin niistaisikkeihin. Lunaa pidetään outona, mutta hän ei tunnu välittävän, vaan on rohkeasti oma itsensä. Luna taitaa kuitenkin olla vähän yksinäinen, sillä hän on ikionnellinen ystävystyttyään Harryn ja muiden Albuksen Kaartin jäsenten kanssa. Lopulta Luna osoittautuu niin urheaksi taistelijaksi kuin uskolliseksi ystäväksi.

Luna on aivan ihana. Erikoinen tyttö, joka kuitenkin on rohkeampi kuin useimmat muut. Hän on varmasti ihana ystävä, vaikkei häntä täysin ymmärtäisikään. Minusta Lunasta ja Harrysta olisi muuten voinut tulla hyvä pari, ainakin jokin yhteys heidän välillään on... Mutta ehkä Luna on sittenkin Harrylle liian outo, vaikka he ystäviä ovatkin.



2. Hermione Granger



Harryn toinen paras ystävä Hermione on nokkela, tiedonhaluinen ja todella hyvä oppilas. Aluksi hän on kaikkien hermoille käyvä, innokas nuori noita, joka kuitenkin pohjimmiltaan haluaa ystäviä. Kun hän lopulta saa Harrysta ja Ronista ystävät itselleen, Hermione osoittautuu paitsi kirjaviisaaksi myös rohkeaksi tytöksi, joka tarpeen vaatiessa on valmis rikkomaan ennen elintärkeinä pitämiään sääntöjä. Hermione myös ymmärtää hyvin ihmisten tunteita, ja antaakin ystävilleen myös neuvoja rakkaudessa sen lisäksi, että toimii järjen äänenä. Hermione ei kuitenkaan ole täydellinen, mikä näkyy etenkin hänen lapsellisessa käytöksessään hänen ollessaan mustasukkainen Ronista.

Minussa ja Hermionessa on samoja piirteitä, kuten tiedonjano, rakkaus kirjoihin ja järkevä ajattelu. Hermione on kuitenkin minua tomerampi ja itsepäisempi. Hän osaa välillä olla ärsyttävän nalkuttava, kuten Harry ja Ron saavat usein todeta, mutta lopulta hän on ihana ystävä, jolla on arvot kohdallaan. Upean vahva nainen ja ihana hahmo.



1. Remus Lupin





















Remus Lupin astuu ensimmäisen kerran esiin uutena pimeyden voimilta suojautumisen opettajana Azkabanin vangissa. Hän voittaa heti Harryn ja tämän koko luokan puolelleen olemalla ystävällinen, asiallinen ja ennen kaikkea pätevä opettaja. Lupinilla on kuitenkin salaisuus, minkä takia hän joutuu lopulta eroamaan - hän on ihmissusi. Lupin inhoaa erilaisuuttaan, minkä takia ihmiset välttelevät häntä ja hänen on vaikea saada töitä mistään. Hän on kuitenkin korvaamaton ystävä ja neuvonantaja Harrylle, jonka isä on ollut Lupinin hyvä ystävä. Lupinista tulee myös aviomies ja isä hänen viimein naidessaan Nymfadora Tonksin, vaikkei ajatellutkaan ansaitsevansa sellaista onnea. Kuitenkin sekä Lupin että Tonks menehtyvät Tylypahkan taistelussa... Miksi, voi miksi?

Rakastan Lupinia. Hän on ihanteellinen opettaja ja inhimillinen hahmo, joka on koko elämänsä kärsinyt poikkeavuudestaan. Niinpä hän on aika
surumielinen, mutta kuitenkin onnekas, sillä hänellä on ystäviä, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on. Täytyy muuten myöntää, että lukiessani kirjoja ensimmäistä kertaa kuvittelin Lupinin jostain syystä lyhyeksi naiseksi. Minkähän takia...? Joka tapauksessa, ainakin tällä hetkellä Remus Lupin on suosikkihahmoni Potter-kirjoissa!



Ja nyt kun olen esitellyt lempihahmoni, kerron, miksi Harry Potter ei päässyt tälle listalle. Lyhyesti sanottuna, hän on liian angstinen ja vakava päähenkilö. Ensimmäisissä kirjoissa hän on ihan mukava hahmo, mutta sitten hän kokee niin paljon menetyksiä, että muuttuu lähes täysin. Mikä on tietenkin aivan ymmärrettävää, mutta en vain pidä hänestä kauheasti... Ja hänen arpeensa sattuu aivan liian usein!

Kuitenkin, toivottavasti piditte tästä top-listasta. Jos olette Potter-faneja, kertokaa toki omat lempihahmonne kommenteissa! 



lauantai 11. heinäkuuta 2015

Monimutkainen rakkaus, osa 4

Tähän se päättyy... Nimittäin tämä on jatkotarinani Monimutkaisen rakkauden neljäs ja viimeinen osa. Tämä on itse asiassa lyhyin osa, yhteensä noin 13 ja puoli sivua. Tässä linkit ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan. Toivottavasti nautitte tarinasta loppuun saakka! 



Tarina jatkuu


Kun Faith tuli perjantaina koululle, hän näki äkkiä Garyn, joka tuli häntä kohti. Faith yllättyi vähän. Hän ei ollut puhunut Garylle koko viikon aikana sen enempää kuin kenellekään muullekaan, ja mietti, mitä asiaa pojalla mahtaisi olla.
   ”Moi”, Gary sanoi.
   ”Huomenta…” Faith sanoi hiljaa.
   ”Kuule, minä olen vähän miettinyt… Voisitko nyt vastata suoraan?” poika sanoi.
   Faith nyökkäsi. Hän ei enää tuntenut sydämensä tykyttävän kuten aiemmin Garyn seurassa.
   ”Hyvä. Eli siis, mietin vain… Se, että olet käyttäytynyt niin oudosti… Se on johtunut minusta, vai mitä?”
   Faith katsoi poikaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Siis... Mitä oikeastaan tarkoitat?”
   ”No siis… Kun olet minun seurassani aina paennut… Ja itkenyt… ” Gary sanoi hitaasti.
   Faith nyökkäsi. Hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Se on johtunut sinusta.”
   ”Tiesin sen”, Gary sanoi. ”Mutta miksi?”
   Faith mietti hetken, ennen kuin sanoi: ”Kerron sinulle myöhemmin. Vaikka koulun jälkeen. Ai, mutta sinulla olikin harjoitukset…”
   Gary nyökkäsi. ”Niin. Mutta käykö sinulle niiden jälkeen? Nyt on kuitenkin perjantai.”
   ”Hyvä on”, Faith sanoi. ”Minä odotan sitten.”
   Faith ei tarkalleen tiennyt, miksi sopi sellaista. Mutta nyt… Kaiken sen jälkeen, mitä Faith oli tehnyt, Gary ansaitsi kuulla totuuden.
   Koulun jälkeen Faith meni pitkästä aikaa seuraamaan jalkapallojoukkueen harjoituksia. Gary liikkui yhtä sulavasti kuin ennenkin, mutta se ei enää saanut Faithin sydäntä tykyttämään. Pikemminkin hänelle tuli haikea olo. Tästä olivat alkaneet tapaamiset Rickyn kanssa… Faith yritti pidätellä kyyneliään, mutta se oli vaikeaa. Hän ikävöi Rickyä järjettömän paljon.
   Kun harjoitukset olivat ohi, Gary tuli Faithin luokse. ”Oletko kunnossa? ” hän kysyi Faithilta, joka oli juuri kuivannut kyyneleensä.
   ”Joo... Tai siis, en”, Faith myönsi. ”Mutta mennään nyt.”
   ”Okei… Mutta voitko kertoa minulle?”
   Faith nyökkäsi. ”On paljon asioita, joita minun pitää kertoa sinulle”, hän sanoi. Nyt ei ollut arkailun aika.
   He lähtivät kävelemään koulusta poispäin. ”Aivan ensimmäiseksi”, Faith sanoi ja pysähtyi katsoakseen Garyä silmiin, ”minun täytyy kertoa sinulle, että olen ollut ihastunut sinuun.”
   ”Ai…” Gary vaikutti punastuvan hieman. ”Sori. Olen tosi huono huomaamaan tuollaista… Epäilin kyllä jotain, mutta…”
   ”Ei se mitään”, Faith sanoi. ”Koska se on muutenkin jo mennyt juttu. Ja sinä pidät Amystä, etkö vain?”
   Gary nyökkäsi. ”No, joo…”
   He jatkoivat kävelyä. ”Mutta en ole uskaltanut kertoa sitä sinulle”, Faith sanoi. ”Ja silloin ystäväni ehdotti, että menisin käymään yhdessä paikassa… mistä saisin apua sinulle puhumiseen.”
   Gary oli hiljaa. Hän vaikutti hämmästyneeltä.
   ”Gary…” Faith sanoi. ”Oletko sinä kuullut Riccardo Sapientista?”
   ”Nimi on jostain tuttu…” Gary sanoi ja vaikutti miettivän asiaa. ”Mutta ei tule mieleen, kuka se olisi.”
   ”Ei se mitään”, Faith sanoi. ”En minäkään aluksi muistanut, missä olin kuullut sen nimen. Mutta hän on kuuluisa psykologi, joka antaa neuvoja rakkaudessa. Ja hän auttoi minua.”
   Faith alkoi selostaa Garylle viimeisen kuukauden aikana tapahtuneita keskusteluja Rickyn kanssa lyhyesti, mutta ymmärrettävästi. Hän kertoi, miten oli tuntenut edistyvänsä ihastuksensa kanssa, ja miten Rickystä oli tullut hänelle korvaamattoman tärkeä. Faith hymyili parhaansa mukaan, vaikka tunsi halua itkeä joka sanan kohdalla.
   Viimein hän pääsi nykyhetkeen. ”Ja nyt”, Faith sanoi. ”en tapaa häntä enää. Vaikka kuinka haluaisin…”
   ”Eikö sinulla ole hänen puhelinnumeroaan?” Gary kysyi.
   Faith pudisti päätään. ”Rickyn mielestä se ei ollut tarpeen. Hän halusi, että luottaisimme toisiimme.”
   Gary kurtisti kulmiaan. ”En oikein tajua, mutta… odotas hetki!”
   Poika näytti tajunneen jotakin. Hän otti kännykkänsä esille ja näppäili jotakin. Sitten hänen ilmeensä kirkastui.
   ”Löytyipäs”, Gary sanoi voitonriemuisella äänellä. ”Ja sitten…”
   ”Gary, mitä sinä oikein…?” Mutta Gary viittasi Faithia vaikenemaan.
   ”Odotas hetki”, poika sanoi. ”Tässä…”
   Hän katsoi kännykän näyttöä, ja sitten Faithia. ”Hän on tänä viikonloppuna naapurikaupungissa jossakin kuvauksissa”, Gary sanoi.
   ”Mitä…?” Faith katsoi poikaa ymmärtämättä mitään. ”Rickykö?”
   Gary virnisti. ”Et siis ole tajunnut katsoa hänen sivuiltaan? Vilkaisepa tätä.”
   Hän ojensi kännykän Faithille, joka otti sen hämmentyneenä käteensä. Hän katsoi näyttöä, jossa näki tekstiä ja kuvia Rickystä. Hän luki: Tänä viikonloppuna Riccardo Sapienti on ohjelman ”Kuuluisuus avartaa” kuvauksissa… Upea merenrantakaupunki…
   Faith ei voinut uskoa silmiään. Jutussa luki paikka- ja aikatiedot. Jos Faith pääsisi sinne…
   Tyttö katsoi Garyä. ”Tämähän…”
   ”Nimenomaan”, Gary sanoi. ”Voisit päästä tapaamaan häntä.”
   ”Mutta…” Faith epäröi vähän. ”Jos häiritsen häntä…”
   ”Et takuulla häiritse”, Gary sanoi. ”Mene vain sinne. Tämä on sinulle tärkeää, eikö vain?”
   Faith katsoi poikaa ja nyökkäsi. ”Niin… Olet oikeassa. Minä haluan nähdä hänet.”
   Gary hymyili hänelle. ”Saisinko nyt kännykkäni takaisin?”
   ”Ai, joo”, Faith sanoi. Hän oli unohtanut palauttaa puhelimen. ”Kiitos, Gary.”
   ”Eipä kestä”, Gary sanoi. ”Lupaakin sitten mennä sinne. Sinulla on hänelle jotakin kerrottavaa, vai mitä?”
   ”Niin”, Faith sanoi. ”No… Minä taidankin sitten mennä…”
   ”Odotas hetki”, Gary sanoi. Sitten hän syleili Faithia. ”Tsemppiä. Olethan ystäväni.”
   Faith hymyili ja halasi poikaa takaisin. ”Kiitos, Gary. Sinäkin olet minun ystäväni…”
   Heti päästyään kotiin Faith alkoi selvittää, miten pääsisi siihen kaupunkiin, missä Ricky olisi viikonloppuna. Hän sai vanhemmiltaan luvan, kun sanoi, että hän pärjäisi yksin ja että se olisi hänelle todella tärkeää. Sen jälkeen he auttoivat Faithia varamaan junaliput.
   Varhain lauantai-aamuna Faith sai vanhemmiltaan kyydin juna-asemalle. Paikkaan oli kolmen tunnin matka, ja kuvaukset alkoivat kahdeltatoista. Faith tunsi hermostuneisuutta. Mitä jos hän ei tapaisikaan Rickyä?
   Faith ei ollut saanut unta miltei lainkaan, ja nukahti junassa. Hän heräsi vasta kuulutukseen, jonka mukaan he olisivat pian perillä.
   Faith katsoi ulos ikkunasta. Hän näki merta ja puita. Näkymä oli todella kaunis.
   Tyttö vaipui ajatuksiinsa. Hän todella halusi nähdä Rickyn, mutta mitä hän sanoisi miehelle? Että halusi välttämättä nähdä tämän? Ettei hän pystynyt jatkamaan elämäänsä ilman Rickyä? Että hän halusi sydämensä pohjasta, että Ricky olisi onnellinen? Ja että Ricky… että Ricky hymyilisi Faithille aina.
    Sinulla on hänelle jotakin kerrottavaa, vai mitä? Niin Gary oli sanonut. Ja Faith tiesi, että se oli totta. Mutta mikä se suurin asia oli, jonka hän halusi kertoa?
   Hän ajatteli Rickyä. Haluan olla hänen lähellään, Faith ajatteli nähdessään miehen hymyilevät kasvot. Haluan hänen hymyilevän. Haluan tuntea hänen lämpönsä. Minä haluan…
   Faith hätkähti muistaessaan Rickyn suudelman. Ja silloin hän tajusi.
   Siitäkö se johtuikin? Minun olisi pitänyt tajuta aiemmin, Faith ajatteli katkerana itselleen. Teen tämän varmaan aivan turhaan. Mutta haluan silti kertoa hänelle… Vastaa hän mitä tahansa.
   Äkkiä junassa kajahti kuulutus, joka ilmoitti heidän olevan perillä. Juna pysähtyi ja Faith pääsi lopulta ulos ihmistungoksesta.
   Tullessaan asemalle Faith tajusi, ettei edes tiennyt, mihin hänen pitäisi mennä. Kuvaukset olisivat rannalla… mutta Faith ei nähnyt sellaista mailla halmeilla. Hän katsoi hädissään ympärilleen – ja teki päätöksensä.
   Faith näki juna-asemalla noin keski-ikäisen miehen, joka seisoi paikoillaan. ”Anteeksi”, Faith sanoi, ”mutta tiedättekö, missä ranta on?”
   ”Mikä ranta? Niitä on kuule aika monia”, mies sanoi murteella, josta Faithin oli vaikea saada selvää.
   Faith nielaisi. Hän ei tiennyt. ”No”, hän sanoi alkaen tulla epätoivoiseksi, ”lähin ranta kai…”
   ”Sinne on kuule aika pitkä matka”, mies sanoi. ”Eikö sinulla ole mitään kyytiä?”
   Faith pudisti päätään. Mies kurtisti kulmakarvojaan.
   ”Voisin muuten antaa sinulle kyydin”, hän sanoi, ”mutta odotan erästä. Voisit tietenkin mennä bussilla…”
   ”Bussilla? Anteeksi, mutta mistä se lähtee?”
   Mies neuvoi Faithille ohjeet siitä, miten hän pääsisi oikeaan bussiin.
   ”Kiitos todella paljon”, Faith sanoi ja lähti miehen neuvomaan suuntaan.
   Faith oli ollut hetken jo huolissaan, mutta huomasi, ettei bussipysäkki ollut kaukana. Hän jäi odottamaan.
   Mutta entä jos se ei olekaan se ranta? Faith ajatteli ja häntä alkoi pelottaa. Jos eksyn tähän kaupunkiin…
   Hän yritti karistaa ajatuksen mielestään. Kun hän oli kerran tullut tänne, hänen piti löytää Ricky. Mutta siitäkin huolimatta hän saattoi mennä aivan väärään paikkaan…
   Pian Faithin bussi tuli ja hän nousi kyytiin. Hän kuuli ympäriltään puhetta, joka kuulosti vieraalta kieleltä. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, vaan ajatteli Rickyä.
   Faith tiesi, ettei hänellä ollut paljon mahdollisuuksia. Hän oli valmis lähtemään heti, kun saisi kerrottua Rickylle asiansa. Ja sen jälkeen… No, sitä hän ei halunnut ajatella.
   Matka tuntui kestävän pitkään. Kun Faith lopulta näki kaukaiselta näyttävän rannan, hän nousi pois bussista. Hän tunsi jännityksensä kasvavan.
   Faith katsoi kohti rantaa. Se oli liian kaukana, jotta hän olisi erottanut siellä olevia hahmoja. Mutta hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän näki kameroita.
   Faith alkoi miltei juosta rantaa kohti. Hän oli siis tullut oikeaan paikkaan… ainakin toivottavasti. Vaikka kun Faith ajatteli asiaa, niin tuntui epätodennäköiseltä, että jollakin muulla rannalla kuvattaisiin samaan aikaan ohjelmaa.
   Faith tullessa lähemmäksi hän huomasi kylttejä, joiden mukaan rannalle ei saanut mennä nyt. Faith katsoi ympäri rantaa – ja näki Rickyn.
   Hän oli melko kaukana, ja vielä selkä päin Faithia, mutta tyttö erotti hänet silti. Hänen sydämensä tuntui hypähtävän. Hän halusi niin kovasti Rickyn lähelle…
   Mutta miten hän saisi miehen huomaamaan itsensä? Faith päätti ottaa riskin ja astui rannalle, ohi kyltin, joka käski tekemään toisin. Faith alkoi hitaasti lähestyä ryhmää, joiden joukossa Ricky oli…
   ”Mihinkäs sinä kuvittelet meneväsi?” Faith käännähti säikähtäneenä ympäri. Hän näki tuimakatseisen miehen, joka käveli häntä kohti.
   ”Etkö osaa lukea?” mies sanoi ärtyneeseen sävyyn. ”Rannalle ei saa mennä.”
   ”Anteeksi”, Faith sanoi, ”mutta minun täytyy – ”
   ”Älä yritä. Pois täältä.”
   ”Mutta – ”
   ”Pois!”
   ”Minä…” Faith oli lähellä itkua. Mitä hän nyt tekisi?
   ”Älä yritä selitellä. Häivy”, mies sanoi vihaisesti.
   Faith ei pystynyt antamaan periksi tällaisella hetkellä. ”Olkaa kiltti ja kuunnelkaa!” hän huusi. ”Minulla on…”
   ”Faith? Mitä sinä täällä teet?”
   Faith jähmettyi paikoilleen. Hän tunsi tuon äänen oikein hyvin.
   Tyttö hengitti syvään. Sitten hän kääntyi.
   ”Ricky!” Faith ei pystynyt pidättelemään itseään. Hän juoksi halaamaan hämmästyneen näköistä italialaista.
   ”Ricky… Minulla oli sinua ihan kauhea ikävä…” Faith nyyhkytti. Hän oli alkanut huomaamattaan itkeä.
   ”Faith…”
   Mies, joka oli käskenyt Faithin häipyä, sanoi äimistyneenä: ”Mitä tämä oikein on? Kuuluuko tyttö tähän jotenkin?”
   ”Ei”, Ricky sanoi. ”Mutta ette saa karkottaa häntä. Hän on tullut ilmeisesti tapaamaan minua – etkö vain, Faith?”
   Faith nyökkäsi ja irrotti otteensa Rickystä. ”Niin. Minulla oli sinulle kerrottavaa…”
   ”Herra Sapienti!” Faith näki nuoren naisen, joka näytti närkästyneeltä – ja joukon muita ihmisiä, jotka katsoivat Rickyä hämmästyneinä.
   ”Mikä teille oikein tuli?” nainen kysyi. ”Kuvaukset ovat kesken ja – ”
   ”Anteeksi, neiti Courtenay”, Ricky sanoi naiselle. ”Mutta haluaisin puhua hetken Faithin kanssa kaksin.”
   ”Ei tarvitse”, Faith sanoi nopeasti. ”En viivy kauaa.”
   ”Mutta sanoit haluavasi puhua kanssani…” Ricky sanoi hämmentyneen näköisenä.
   ”Niin”, Faith sanoi. ”Mutta minun pitää vain kertoa sinulle yksi asia. En aio häiritä sinua tämän enempää.”
   ”Et sinä häiritse”, Ricky sanoi. ”Voin puhua miten pitkään vain haluat…”
   ”Ei”, Faith sanoi ja yritti hymyillä. ”Sanon vain tämän yhden jutun.”
   Ricky ei sanonut enää mitään, vaikka näyttikin yhä täysin hämmästyneeltä. Faith veti henkeä.
   ”Ricky”, hän sanoi. ”Olen niin iloinen, että olen saanut tavata sinut. Olit aina vierelläni… Vaikka minusta olisi tuntunut kuinka toivottomalta, sinä tuit minua. Ja se teki minut tosi onnelliseksi.”
   Faith piti pienen tauon. Sitten hän sanoi: ”Ricky… Minä tajusin, että rakastan sinua.”
   Rickyn ilme muuttui. Hän katsoi Faithia kuin ei ymmärtäisi mitään hänen puheestaan.
   Faith jatkoi, vaikka se tuntuikin vaikealta. ”Siksi minun oli pakko nähdä sinut uudelleen”, hän sanoi. ”Halusin kertoa sinulle tunteistani… Vaikka se olisikin turhaa.”
   Faith tunsi äänensä murtuvan. Hän alkoi taas itkeä. ”No… Siinä kaikki”, hän sanoi. ”Minä menen sitten…”
   ”Odota!” Ricky huusi. ”Älä mene.”
   Faith ei ollut uskoa korviaan. Hän katsoi Rickyä, joka tuli hieman lähemmäksi häntä.
   ”Miksi sinun pitäisi lähteä?” Ricky kysyi. ”Ajattelitko sinä… etten vastaisi tunteisiisi?”
   ”Niin…” Mutta silloin Faith vaikeni. Tarkoittiko Ricky, että…
   ”Faith”, Ricky sanoi ja punastui hieman. ”Heti kun kohtasimme… Minä… Sitä on vaikea selittää… Siis… tunsin halua… Ei kun…”
   Faith katsoi miestä mitään tajuamatta. Hän ei ollut koskaan kuullut Rickyn puhuvan tuolla tavalla.
   ”Tai siis”, italialainen sanoi ja hengitti syvään, ”minä rakastan sinua niin paljon, että voisin vaikka kuolla vuoksesi.”
   Faith tunsi punastuvansa syvästi. Hän henkäisi ja laittoi kätensä suunsa eteen.
   ”Mutta ajattelin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia”, Ricky sanoi ja punastui vain enemmän. ”Olithan sinä ihastunut Garyyn ja… minun piti vain yrittää olla ajattelematta tunteitani. Mutta en lopulta pystynyt siihen.”
   ”Ricky…” Faith sanoi, mutta ei tiennyt miten hänen pitäisi jatkaa. Lopulta hän alkoi huomaamattaan hymyillä.
   ”Mutta sinä siis… vastaat minun tunteisiini?” Ricky sanoi epävarmasti.
   Faith nyökkäsi. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Kyllä.”
   Silloin Rickykin hymyili. ”Tämä on uskomatonta”, hän sanoi. ”En usko tätä…”
   Faithista tuntui, että Ricky hymyili hänelle aidommin kuin milloinkaan ennen. Hän ei pystynyt vastustamaan haluaan hypätä miehen kaulaan.
   ”Ricky… Ricky!” Faith sanoi halatessaan miestä. ”Minä rakastan sinua…”
   ”Faith…”
   Faith nojautui taaksepäin ja katsoi Rickyä silmiin. Hän tunsi jännittyvänsä.
   ”Minäkin rakastan sinua”, Ricky sanoi. ”Olen aina rakastanut.”
   Hän tuli lähemmäksi Faithia, jonka sydän löi järjettömän lujaa. Hänen huulensa koskettivat Faithin huulia, mutta - 
   ”Anteeksi”, italialainen sanoi ja perääntyi kiireesti kauemmas. ”Olen todella pahoillani… En tiedä, miksi…”
   Faith katsoi Rickyä ja sanoi: ”Miksi pyydät anteeksi?”
   ”No kun…” Mies punastui voimakkaasti, ”en ajatellut…”
   Vaikka Faith tunsi olonsa hermostuneeksi, hän naurahti huvittuneena. ”En olisi uskonut, että olisit oikeasti noin ujo”, hän sanoi.
   ”Äh… En vain ole koskaan ennen…”
   ”Ymmärrän”, Faith sanoi. ”Mutta tiedätkö mitä? En minäkään.”
   Faith tunsi olonsa varmemmaksi kuin koskaan. Hän kohotti hieman päätään ja suuteli Rickyn huulia.
   Italialainen tuntui aluksi yllättyvän, mutta sitten hän vastasi suudelmaan ja vei kätensä Faithin hiuksille.
   Suudelma oli pitkä ja ihana. Kun se lopulta päättyi ja Faith katsoi Rickyä silmiin, hän tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan aiemmin.
   ”Faith…”
   Mutta äkkiä heidän ympäriltään alkoi kuulua kätten taputusta. Faith ja Ricky katsoivat ympärilleen ja näkivät sen naisen ja muun tuotantoryhmän, jotka näyttivät samaan sekä yllättyneiltä että iloisilta.
   ”Teillä siis olikin joku?” nainen sanoi. ”Miten ihastuttavaa!”
   ”Löit meidät ällikällä, Riccardo!” joku mies nauroi. ”Esittelisit tyttöystäväsi meillekin!”
   Faith punastui entistäkin enemmän. Kaikki olivat nähneet…
   Myös Ricky oli punastunut, mutta hän yritti puhua rauhallisesti.
   ”Kuulkaa, hyvät naiset ja herrat…” hän aloitti, mutta hänen näytti olevan vaikea keksiä mitään sanottavaa.
   ”Tästä tuli hyviä kuvia!” yksi kuvaajista sanoi äkkiä. Ricky käännähti häneen päin.
   ”Et saa laittaa niitä kuvia minnekään”, hän sanoi miehelle. ”Et minnekään. Tämä pysyy salaisena, onko selvä?”
   Mies katsoi italialaista kummissaan. Sitten hän sanoi: ”Oletteko tosissanne? Vaikka tulisi niin hyvää jutun juurta…”
   ”Ei käy”, Ricky sanoi tiukasti ja kääntyi sitten Faithiin päin. ”En halua, että Faith joutuu tähän mukaan.”
   Faith katsoi miestä liikuttuneena. Ricky ajatteli häntä, hän ei halunnut, että Faith joutuisi kokemaan samaa kuin hän…
   ”Ricky… kiitos”, Faith sanoi. ”Olen niin kiitollinen… Ja olen samaa mieltä. En halua, että tästä tehdään juttua. Mutta ei minun takiani, vaan Rickyn!” hän sanoi puhuen nyt muille paikallaolijoille. ”Hänelläkin on oikeus yksityisyyteen, kuten kaikilla ihmisillä!”
   Tuotantoryhmä katsoi häntä suut auki. Faith tajusi mitä oli sanonut ja yllättyi siitä, miten suoraan hän oli puhunut. Mutta se oli tuntunut hyvältä.
   ”Faith…” Ricky sanoi ja hymyili tytölle. ”Kiitos. Sinusta on tullut vahva.”
   Tyttö hymyili takaisin. ”Se on sinun ansiotasi”, hän sanoi ja halasi miestä hellästi. Sitten hän kuiskasi tämän korvaan: ”Olen niin iloinen, kun sain nähdä sinut taas…”
   Silloin Ricky teki jotakin, mitä Faith ei osannut odottaa: nosti tytön käsivarsilleen. Faith punastui ja sanoi: ”Ricky… Mitä sinä nyt…”
   ”Lähdetään täältä, Faith”, Ricky sanoi. ”Haluan olla kanssasi kahdestaan.”
   Sitten Ricky kääntyi TV-tuottajiin päin. ”Olen pahoillani, neiti Courtenay”, hän sanoi, ”mutta en osallistu ohjelmaan. Pärjäätte varmasti noinkin.”
   Huolimatta nuoren naisen vastalauseista Ricky lähti paikalta kantaen yhä Faithia käsivarsillaan. Kun he olivat päässeet hyvän matkan päähän rannasta, Ricky sanoi: ”Hyvä, että sieltä päästiin.”
   ”Tuota, Ricky…” Faith sanoi yhä syvästi punastuneena, ”voit jo laskea minut alas…”
   ”Jos niin haluat”, Ricky sanoi ja laski Faithin maahan. He jäivät katsomaan toisiaan.
   ”Ricky”, Faith sanoi lopulta, ”missä me olemme?”
   ”Ai”, Ricky sanoi. ”Tosiaan. Mennään hotellille.”
   ”Hotellille?” Faith ihmetteli.
   ”Niin… Yövyn täällä hotellissa. Huoneessani saamme olla rauhassa.”
   ”Huoneessasi…?” Faithin päähän tuli kiusallisia ajatuksia, jotka hän yritti kuitenkin karistaa mielestään. ”Mutta… missä se hotelli sitten on?” hän kysyi.
   ”Aivan lähellä”, Ricky sanoi ja otti Faithin kädestä kiinni. ”Vien sinut sinne.”
   ”Ai, selvä…” Faith sanoi ja antoi miehen johdattaa itsensä hotellille, jonne ei ollut kuin kymmenen minuutin kävelymatka.
   Se oli huippukalliin näköinen kolmen tähden hotelli, ja Faith tunsi olonsa sinne kuulumattomaksi. Kaikki oli kiiltävän puhdasta ja hotellin aula oli täynnä veistoksia ja maalauksia.
   ”Faith? Mikä sinulla on?” Ricky kysyi katsoessaan Faithia, joka tunsi pyörtyvänsä kohta.
   ”Ei mikään”, Faith sanoi. ”Tämä paikka on vain niin… upea.”
   ”Niin kai”, Ricky sanoi, kun kävelivät portaita ylös. ”Olen vain niin tottunut tällaiseen, ettei tämä näytä minusta mitenkään erityisen hienolta…”
   Lopulta he pääsivät oikeaan huoneeseen. Ricky avasi oven ja he astuivat sisään.
   Faith henkäisi. Huone oli upea. Se oli valtavan kokoinen ja siellä oli tilavan makuuhuoneen lisäksi pieni keittiö ja suuri kylpyhuone.
   ”Olisin halunnut pienemmän”, Ricky sanoi, ”mutta minulle varattiinkin tällainen huone. Ole kuin kotonasi.”
   Faith ei uskonut pystyvänsä olemaan kuin kotonaan. Huone oli aivan liian hieno hänelle.
   ”Istu toki alas”, Ricky sanoi ja viittasi Faithia istumaan sohvalle. Myös sohva oli mitä hienointa kangasta, ja se tuntui hyvin pehmeältä istua.
   Ricky istui hänen viereensä. ”No niin”, hän sanoi ja katsoi Faithia, ”olemme viimein kahden.”
   Faith huomasi, että vaikka Ricky puhui tavalliseen tapaan, hänen äänensä kuulosti hieman epävarmalta. Faith hymähti. Ehkä Rickyä hermostutti tosiasiassa yhtä paljon kuin häntäkin…
   ”Faith”, Ricky sanoi. ”Kun kerroit minulle tunteistasi… luulin näkeväni unta. Se oli niin uskomatonta, ja olin ajatellut, ettei sellaista voisi tapahtua…”
   Faith ei sanonut mitään, vaan odotti miehen jatkavan. Nyt Ricky oli taas punastunut vähäsen.
   ”Mutta olen onnellinen”, Ricky sanoi. ”En olisi ikinä uskonut, että voisin todella olla onnellinen. Mutta nyt…”
   Hän hymyili Faithille, ja Faith sanoi: ”Tiesin sen. Tiesin, ettet olisi oikeasti onnellinen.” Sitten hän vaikeni.
   ”Niin”, Ricky sanoi. ”Olen aina vain ajatellut, että pärjään kyllä, jos saan tehdä muut ihmiset onnellisiksi. Mutta lopulta tajusin, ettei se riittänyt.”
   Faith mietti hetken, ja sanoi sitten: ”Mutta oletko sinä nyt onnellinen, Ricky? Sanot niin, mutta jos…”
   Ricky painoi sormensa Faithin huulille. ”Faith”, hän sanoi. ”Minä lupaan, etten enää milloinkaan valehtele sinulle. Eikä se, mitä äsken sanoin, ollut vale.”
   ”Mutta…” Faith sanoi ja epäröi hieman, ”pystynkö minä todella tekemään sinut onnelliseksi?”
   Ricky hymyili. ”Toinen asia, mitä lupaan”, hän sanoi, ”on, että rakastan sinua aina. Ja jos sinä… vastaat tunteisiini, olen onnellinen.”
   ”Ricky…” Faith oli vähällä itkeä, mutta ei halunnut tehdä niin. Sen sijaan hän heittäytyi Rickyn syliin.
   ”Kyllä”, Faith sanoi. ”Minä rakastan sinua, Ricky.”
   ”Faith...” Ricky vastasi tytön halaukseen, ja he olivat hetken aikaa aivan hiljaa. Lopulta Ricky sanoi: ”Faith… Haluan kysyä sinulta jotakin.”
   Faithin sydän sykähti. Hän kohotti katseensa Rickyyn.
   ”En tiedä, olenko liian hätiköivä”, italialainen sanoi, ”ja voit vastata miten haluat, mutta… haluan kysyä tätä sinulta.”
   Faith ei kyennyt sanomaan mitään. Häntä alkoi jännittää.
   ”Faith”, Ricky sanoi, ”haluatko elää vierelläni?”
   Faith punastui voimakkaasti. Hän ei saanut edelleenkään sanaa suustaan. Tarkoittiko Ricky…?
   ”Sinun ei tarvitse vastata minulle heti”, Ricky sanoi punastuneena, ”mutta minä olen valmis siihen. Rakastan sinua, Faith.”
   Hän suuteli Faithin kättä, eikä Faith käsittänyt, miten tunsi punastuvansa entistäkin enemmän. Hän takelteli: ”Ricky… Siis… Tarkoitatko sinä…”
   ”Tiesin, että kysyin tätä liian pian”, Ricky sanoi. ”Mieti miten pitkään haluat.”
   ”En minä sitä!” Faith huudahti äkkiä. ”Minä rakastan sinua, Ricky… mutta… tuo kysymys… mitä se oikeastaan tarkoittaa…?”
   Ricky katsoi Faithia hetken, kunnes vastasi: ”Sitä, mitä sanoin. Haluan olla aina kanssasi. En tarkoita, että sinun pitäisi elää kanssani loppuelämäsi, mutta…”
   ”Siis… Tarkoitatko… seurustelua?” Faith kysyi epävarmana.
   Ricky hymyili. ”Niin kai te sitä kutsutte.”
   Faith huokaisi ja tunsi olonsa nolostuneeksi. ”Ahaa…” hän sanoi. ”Sitä sinä siis tarkoitit…”
   He katsoivat toisiaan silmiin. Nyt Faith ei enää tuntenut epävarmuutta. ”Kyllä”, hän sanoi hiljaa. ”Haluan elää vierelläsi, Ricky.”
   Italialainen katsoi häntä kuin ei uskoisi kuulemaansa. Hän sanoi: ”Todellako?”
   Faith nyökkäsi. ”Niin. Haluan juuri sinut.”
   Silloin Ricky hymyili, kietoi Faithin syleilyynsä ja sanoi: ”Kiitos… Olen niin onnellinen…”
   Hän suuteli Faithia, joka kietoi kätensä miehen kaulaan. Hän tiesi, että halusi tätä. Kun Ricky oli hänen kanssaan, hän tulisi viimein onnelliseksi.
   ”Faith…” Ricky kuiskasi, kun suudelma päättyi, ”ti amo. Per sempre.
   Faith tunsi värähtävänsä. Hän halusi vain olla Rickyn lähellä, karistaa mielestään kaiken muun…
                                                                                                                                                                                           
”Faith!”
   ”Mitä?” punatukkainen tyttö kysyi.
   ”Minne olet menossa?” Mabel kysyi. He olivat kohdanneet sattumalta Faithin ollessa matkalla bussipysäkille.
   Faith hymyili. ”Tapaamaan Rickyä. Tänään on erityinen päivä.”
   ”Niinkö? Onko hänellä synttärit?” Mabel kysyi.
   Faith pudisti päätään. ”Ei.”
   ”Mitä sitten?”
   ”Tänään on kuukausipäivämme. Ensitapaamisestamme on kulunut jo viisi kuukautta.”
   ”Oikeasti? Onnittelut!” Mabel huudahti. ”Kerro sitten terveisiä!”
   ”Selvä”, Faith sanoi. Silloin bussi tuli ja Faith nousi sen kyytiin.
   Sen päivän jälkeen, kun Faith ja Ricky olivat alkaneet seurustella, he molemmat tekivät päätöksen. Faith päätti olla enää salailematta asioita läheisiltään, ja kertoi perheelleen ja ystävilleen Rickystä. Faithin helpotukseksi kaikki suhtautuivat asiaan melko hyvin, vaikka hänen vanhemmillaan kestikin tottua ajatukseen, että heidän tyttärensä oli alkanut seurustella.
   Rickyn päätös oli ollut jotakin paljon suurempaa. Tultuaan onnelliseksi Faithin kanssa hän tajusi, ettei oikeasti ollut nauttinut työstään, ja päätti vetäytyä julkisuudesta. Sen jälkeen hän alkoi työskennellä säännöllisesti Rakkauden Satamassa.
   Faith oli ollut aluksi huolissaan siitä, mitä tapahtuisi kun Ricky lopettaisi ohjelmansa ja alkaisi elää tavallista elämää. Italialainen oli kuitenkin sanonut hänelle, ettei välittänyt lehdistön mielipiteestä ja oli varma päätöksestään.
   Tämän jälkeen Rickystä alkoi liikkua erilaisia huhuja, ja hänen suhteensa Faithin kanssakin tuli ilmi. Ricky ja Faith olivat molemmat jatkuvasti lehdistön kiusattavina, mutta he olivat sopineet, etteivät kertoisi heille mitään.
   Faithin ystävien elämä sujui hyvään malliin. Mabel ja Sean olivat yhä yhdessä ja heidän huhuttiin jopa menneen kihloihin. Faith kuitenkin tiesi, ettei juoruilla ollut mitään perää, sillä jos hänen ystävänsä todella olisivat kihloissa, he olisivat sopineet siitä salassa. Toisaalta Faith ei olisi ihmetellyt, vaikka näin olisikin käynyt, niin vastarakastuneelta pari vaikutti.
   Garyllakin meni oikein hyvin. Heidän joukkueensa oli voittanut koulujen välisen mestaruuden ja pian sen jälkeen Gary oli tunnustanut rakkautensa Amylle, joka oli hetken mietinnän jälkeen alkanut seurustella pojan kanssa.
   Mitä Faithiin tuli, hän oli yhä yhdessä Rickyn kanssa, ja rakastui tähän aina vain enemmän. Kesäloman alettua heillä oli paljon enemmän aikaa toisilleen, ja Faith olikin viettänyt suurimman osan lomasta Rickyn seurassa.
   Oli kaunis elokuinen päivä. Faith oli odottanut innolla tätä päivää. Joka kuukausi sen jälkeen, kun he olivat alkaneet seurustella, Ricky ja Faith olivat juhlistaneet päivää, jolloin he tapasivat ensimmäisen kerran. Tuona päivänä he menivät treffeille ja antoivat toisilleen lahjoja. Ja nyt Ricky oli luvannut Faithille, että tästä päivästä tulisi aivan erityinen.
   Joka kuukausipäivä he tapasivat Rakkauden Sataman luona. Kun Faith lähti bussista kohti rakennusta, hänen sydämensä väpätti innosta ja jännityksestä.
   Kun hän lopulta tuli paikalle, Rickyä ei näkynyt missään. Faith tunsi aluksi pettymystä, mutta sitten hän huomasi jotakin ovella.
   Hän juoksi ovelle ja näki siinä lapun, jossa luki Käy sisään. Faith oli hieman ihmeissään, mutta avasi kuitenkin oven.
   Astuttuaan sisään pyöreään aulaan Faith henkäisi ihastuksesta. Aula oli koristeltu punaisin ruusuin ja Faith kuuli vaimeaa pianomusiikkia. Hän näki edessään upean, vaaleanpunaisen leningin, kiiltävät kengät ja ruusun mallisen hiuskoristeen. Hän meni niiden luokse ja näki mekkoon kiinnitetyn lapun, jossa luki: Pue nämä päällesi.
   Faith luki lapun vielä monta kertaa, mutta teksti pysyi samana. Faith epäröi. Mekko näytti niin kauniilta… jos hän rikkoisi sen vahingossa…
   Lopulta Faith ajatteli, ettei muuta ollut tehtävissä, ja puki leningin hitaasti päälleen. Hän laittoi hiuskoristeen poninhännällä oleviin hiuksiinsa ja laittoi mustat kengät jalkaansa. Sitten hän jäi seisomaan aulaan tietämättä mitä tehdä.
   Missähän Ricky on? Faith ajatteli. Olen varma, että hän teki tämän, mutta…
   Äkkiä musiikki koveni, ja Faith miltei pomppasi säikähdyksestä. Hän käännähti, mutta ei nähnyt ketään. Sitten hän näki käytävään vievän oven aukeavan.
   Faith näki Rickyn, joka oli pukeutunut mustaan pukuun ja valkoiseen solmioon. Hänen kädessään oli hansikkaat ja hänen hiuksensa oli harjattu sileiksi.
   ”Ricky…” Faith sanoi, kun mies asteli hänen eteensä. Hän näytti entistäkin aikuisemmalta puvussa.
   Ricky tarttui Faithin käteen, kumartui, ja suuteli sitä. ”Saisinko luvan, signorina?” hän kysyi.
   Faith tuijotti miestä mitään tajuamatta. ”Mutta… en minä osaa tanssia…” hän sopersi.
   ”Ei sillä ole merkitystä”, Ricky sanoi. ”Olen varma, että tanssit hyvin.”
   ”Mutta…”
   Italialainen ei kuitenkaan välittänyt Faithin vastalauseista, vaan asetti toisen kätensä tytön vyötärölle ja vei Faithin käden olkapäälleen. Faith ei kyennyt sanomaan mitään, kun Ricky alkoi jo viedä häntä.
   Faithin liikkeet olivat kömpelöitä ja häntä hermostutti. ”Ota rauhallisesti”, Ricky kuiskasi. ”Minä vien. Tee vain kuten minä.”
   Faith ei ollut vieläkään täysin rentona, mutta Rickyn läheisyys rauhoitti häntä ja hänen tanssinsa muuttui vähemmän kömpelöksi. Kun he olivat tanssineet hetken aikaa, Faith sanoi: ”En olisi osannut odottaa mitään tällaista.”
   ”Se oli tarkoituskin”, Ricky sanoi hymyillen. ”Halusin yllättää sinut. Onhan nyt erityinen päivä. Kai olet iloinen?”
   ”Tietenkin”, Faith sanoi. ”Mutta näit näin suuren vaivan… Ei sinun olisi tarvinnut…”
   ”Mitäpä en tekisi rakkaani vuoksi?” Ricky sanoi. ”Tämä on lahjani sinulle.”
   ”Kiitos”, Faith sanoi. ”En tiedä mitä sanoa.”
   ”Ei se mitään”, Ricky sanoi. ”Mutta olemme tanssineet jo tovin… Haluaisitko pitää pienen tauon?”
   Faith nyökkäsi, ja he pysähtyivät. Faith tunsi olonsa hengästyneeksi, vaikkeivät he olleet liikkuneet kovin paljon.
   ”Ai niin!” Faith huudahti. ”Minun pitää antaa omat lahjani. Ne eivät kyllä ole niin hienoja kuin sinun, mutta…”
   ”Älä siitä huolehdi”, Ricky sanoi. ”Ne ovat minulle joka tapauksessa arvokkaita.”
   ”Kiitos”, Faith sanoi. ”No niin… Ensin tämä…”
   Faith ojensi Rickylle rasian, jonka mies avasi – ja näki leivoksen, jossa oli marjoja ja kuorrutteella tehty teksti Rakkaimmalleni. Ricky hymyili.
   ”Leivoksesi ovat aina yhtä ihania”, mies sanoi. ”Kiitos, Faith.” Hän suuteli Faithia poskelle.
   ”Ole hyvä”, Faith sanoi. ”Seuraavaksi…” Hän antoi Rickylle vielä pienemmän rasian. Hän odotti jännityksellä, kun tämä avasi sen.
   ”Tämähän on… pyramidi?” Ricky katsoi pientä esinettä, jonka sisällä oli hiekkaa. ”Avaimenperäkö?”
   ”Niin”, Faith sanoi. ”Mutta en oikeastaan ajattele sitä pyramidina. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta minusta se on vuori. Ja minulle vuori symboloi muuttumattomuutta. Vuoret pysyvät paikoillaan, vaikka muu niiden ympärillä katoaisikin.”
   Ricky ei ehtinyt sanoa mitään, kun Faith jo jatkoi: ”Mutta vuoren sisällä on hiekkaa. Hiekkaa, joka liikkuu ja muuttuu. Vaikka vuori sen ympärillä pysyy samana, hiekka liikkuu eri suuntiin. Toisin sanoen…”
   Faith tuli hieman lähemmäksi Rickyä ja otti kiinni hänen vapaasta kädestään. ”Haluan, että suhteemme pysyy. Että tunteemme toisiamme kohtaan pysyvät muuttumattomina. Haluan kuitenkin myös, että jotkin asiat muuttuvat. Että elämme, ja elämäntilanteemme muuttuvat… Mutta pysymme silti yhdessä. Sitä minä haluan.”
   Hän hymyili Rickylle, joka vastasi hymyyn. ”Ymmärrän. Kiitos tästä lahjasta, Faith.”
   Ricky laittoi avaimenperän syrjään ja sanoi: ”No, mitä haluat tehdä nyt? Jatkaa tanssimista?”
   ”Ei ihan heti”, Faith sanoi ja kietoi kätensä Rickyn kaulalle. ”Juuri nyt haluan vain tätä.”
   Hän suuteli Rickyä, joka vastasi intohimoisesti. Faith tunsi pakahtuvansa onnesta.
   Vielä viisi kuukautta sitten hän ei olisi osannut aavistakaan, että se komea nuori mies, jonka hän oli kohdannut täällä, olisi hänelle joskus näin läheinen. Hän ei voinut arvatakaan, että tulisi joskus niin onnelliseksi kuin nyt. Eikä hänellä ollut tietoakaan siitä, että pääsisi joskus yli epävarmuudestaan.
   ”Hyvää kuukausipäivää, Faith”, Ricky sanoi suudelman päätyttyä. ”Tänään on ollut ihanaa.”
   ”Samoin sinulle, Ricky”, Faith sanoi. ”Kun tulin tänne, en arvannut, että tekisit tästä päivästä näin ikimuistoisen.”
   ”Onhan siitä jo viisi kuukautta”, Ricky sanoi. ”Kuulostaa vähältä, mutta on tosiasiassa paljon.”
   ”Totta”, Faith sanoi. ”Eikä päivillä ole merkitystä… Sillä minä olisin joka tapauksessa rakastunut sinuun.”
   He suutelivat toisiaan uudelleen, ja Faith tiesi, että tämä pysyisi. Heidän suhteensa säilyisi aina, niin paljon he rakastivat toisiaan. Se ei ollut haihattelua, sillä nyt Faith uskoi itseensä enemmän kuin koskaan… Ja se kaikki oli alkanut täältä.


~The End~



Ja siihen se päättyi. Tuntuu, että lopetin tarinan turhankin kliseisesti... Mitä mieltä te olette? Kävikö loppu tylsistyttävän romanttiseksi? Toisaalta minä varoitin jo ensimmäisessä osassa, että tarina keskittyy romantiikkaan... Joka tapauksessa, kertokaa toki mielipiteenne tästä osasta ja tarinasta kokonaisuutena! 

perjantai 10. heinäkuuta 2015

For there's no man in town half as manly...

On tullut aika julkaista toinen Disney-aiheinen top-listani. Tällä kertaa aiheena ovat komeimmat miehet! Näitä komistuksiahan Disney-elokuvissa riittää, ja olikin vähän hankalaa valita kymmenen parasta - ja vielä sijoittaa heidät järjestykseen! Tässä listassa pääpaino on siis ulkonäöllä, tosin luonteillakin on ollut vähän vaikutusta, sillä hahmon luonteella on suuri merkitys siinä, millaisena hänet näkee (siksi esimerkiksi Gaston ei voisi olla tällä listalla, vaikka otsikossa häneen viitataankin).

Kuvat ovat Disney Wikistä. Nyt jätetään alkuhöpinät sikseen ja päästetään komistukset esille!  



10. Prinssi Phillip 










Phillip on huomattavasti kehittyneempi hahmo kuin häntä edeltäneet Lumikin ja Tuhkimon prinssit - hän sai nimenkin! Phillip on myös komeampi kuin edellä mainitut. Lisäksi hän on hyvä laulamaan, tanssimaan, ratsastamaan, ja hurmaamaan. Voiko mies olla näin täydellinen? Tuskin, ainakaan oikeassa elämässä. Siksi hän onkin minun silmissäni vähän turhan täydellinen prinssi, ja hänen hahmonsa jää aika yksipuoliseksi. Mutta on hän silti komea. 



9. Tarzan 












Tarzan on ehkä vähän turhan villi minun makuuni, mutta toisaalta hän on lempeä ja urhea ja... komea. Hänen kasvonsa ovat kyllä aika kulmikkaat, mutta nuo silmät! Tarzanin katse on uskomattoman intensiivinen, ja toivoisin jonkun katsovan minuakin joskus sillä tavalla kuin Tarzan katsoo Janea. Olen muuten kuullut ihmettelyä siitä, miksei Tarzanilla ole yhtään karvoitusta, vaikka hän on elänyt lähes koko elämänsä viidakossa... Kumma juttu kyllä. En usko hänen oikein ajaneen karvojaan, eikä se olisi kauheasti edistänyt gorillojen joukkoon sulautumista. Mutta ehkä hänelle ei vain kasva karvoja? Tai jotain... 



8. Li Shang 













Shang ei turhia hymyile, mikä on vähän sääli, koska hänen hymynsä on ihana! Siksi valitsinkin hänestä kuvan, joissa hän väläyttää yhden harvoista hymyistään (vielä söpömpi on kyllä se ujo hymy Mulanin seurassa). Shangilla riittää lihaksia, mikä onkin hyvä armeijan kapteenille, mutta minun tyyppiäni ovat kuitenkin vähän vähemmän kuntoilleet miehet. On Shang silti komea, ei hän tällä listalla muuten olisi! 


7. Jim Hawkins 














Jim on oikeastaan enemmän söpö kuin komea. Hahmona tykkään hänestä paljon, sillä hän on tosi realistinen ja hänen tunteensa koskettavat katsojaa. Mutta jos palataan Jimin ulkonäköön, rakastan hänen hymyään ja silmiään. Mutta hänen hiustyylinsä on vähän outo. Tai siis, miten tuollainen edes tehdään? Toisaalta hän on peräisin toiselta planeetalta, joten ehkä heidän käsityksensä muodista on vähän erilainen kuin täällä. Ihan aiheen vierestä, olen ihmetellyt, miksi Jim ja hänen äitinsä ovat ainoat ihmiset elokuvassa... Onko ihmiseen helpompi samaistua, vai mitä? (Vai annetaanko tähän selitys ja minä olen vain missannut sen?) 


6. Hirviö 













Hirviö on omalla tavallaan suloinen myös hirviönä (siis silloin kun hän ei ole raivoissaan), mutta ihmismuodossa hänestä tulee oikea komistus. Erityisesti pidän hänen ihanan sinisistä silmistään ja punaisista, pitkistä hiuksistaan. Minä rakastan punatukkaisia miehiä, ja on kivaa vaihtelua, ettei kaikilla prinsseillä ole aina ruskeat tai mustat hiukset. Vaihtelua tuo myös hiusten pituus. Hirviötä, jota usein myös prinssi Adamiksi kutsutaan, voisikin sanoa parhaiten erottuvammaksi Disney-prinssiksi. Olisi kiva nähdä häntä tässä muodossa enemmänkin...



5. Kristoff 













Kristoff on ihana! Hän on tosi sympaattinen, vähän kömpelö ja aika söpö. Hän poikkeaa ulkonäöltään aika lailla useimmista Disneyn mieshahmoista, ja ehkä juuri tämä tekee hänestä niin suloisen. Vaalea on myös aika harvinainen hiusten väri Disney-miehillä. Itse pidän ulkonäöllisesti eniten tummista miehistä, mutta monet vaaleahiuksiset ovat kiltin näköisiä, eikä Kristoff ole poikkeus. Katsokaa nyt tuotakin hymyä! (Toivottavasti Sven ei varasta huomiotanne kuvassa!)



4. Flynn Rider/Eugene Fitzherbert 













Kutsuttiinpa häntä sitten Flynniksi tai Eugeneksi, tältä mieheltä ei komeutta puutu! Erityisen ihana on hänen hymynsä (siis aito hymy, ei mikään feikki virne). Hän on myös tosi miehekkään näköinen. Siis ovat monet muutkin Disney-sankarit miehekkäitä, mutta Eugenen kohdalla ei ole epäilystäkään, että hän on aikuinen mies. Olen kuullut elokuvan tekijöiden sanovan hänen iäkseen 26 vuotta. Hän taitaa siis olla yksi vanhimpia Disney-prinssejä, ellei jopa vanhin. Mutta ei ikä miestä pahenna (okei, ei se sanonta ihan noin mene), ainakaan Eugenen tapauksessa. 



3. Prinssi Naveen 













Naveen nähdään suurimman aikaa elokuvastaan sammakkona, mutta ei se muuta sitä, että hänen ihmismuotonsa on komea (ja on hän sammakkonakin ihana hahmo, ei siinä mitään). Minusta hän on muuten paljon komeampi tavallisissa vaatteissa kuin univormussa (huolimatta kuvasta), vaikka tykkään muuten pukumiehistä... Mutta rento pukeutumistyyli sopii hänelle paremmin! Naveenilla on ihanat hiukset ja hymy, ja hänen silmänsä ovat tosi jännän väriset! Melkein kuin keltaiset, mutta kuitenkin ruskeat... Ihana Naveen on joka tapauksessa! 



2. Prinssi Eric 













Ericin kohdalla on vaikea selittää, miksi hän on niin ihana. Ehkä se on tuo hymy, tai nuo ihanan siniset silmät, tai merellinen pukeutumistyyli... Tai kaikki yhdessä. Hänellä on myös koira ja hän soittaa huilua! Ei ihme, että Ariel rakastui häneen, Eric vaikuttaa oikealta unelmalta! On kuitenkin eräs, josta pidän Ericiäkin enemmän... 



1. Aladdin 














Olen aivan rakastunut Aladdiniin, sekä ulkonäöllisesti että luonteellisesti. Hän on ihanan poikamainen, inhimillinen ja söpö. Alan hymyillä kun vain ajattelenkin häntä. Aladdinin ulkonäössä pidän kaikesta, mutta erityisesti hänen hymystään, suurista silmistään ja paksuista, tummista hiuksistaan. Tältä näyttäisi minun unelmapoikaystäväni! En sitten tiedä, mistä sellaisen löytäisi... 




Siinä se sitten oli. Tätä listaa oli hauska tehdä, varsinkin kun sai katsella Disney-komistusten kuvia! Ketkä ovat teistä komeimpia Disney-miehiä? Onko makumme sama vai ihan eri? Kertokaa kommenteissa mielipiteenne! 


torstai 9. heinäkuuta 2015

Monimutkainen rakkaus, osa 3

Nyt on tullut aika jatkaa romanttista draamatarinaani (vai miksi sitä pitäisi kutsua?) Monimutkainen rakkaus. Tämä on kolmas ja toiseksi viimeinen osa. Pituutta on vähän enemmän kuin viimeksi, nimittäin 16 ja puoli sivua. Jos et ole lukenut tarinan aiempia osia, tästä löydät ensimmäisen ja täältä toisen osan. En pidättele teitä tämän enempää, varsinkin kun tarina viimeksi jäi hieman jännään kohtaan. Toivottavasti nautitte!



Tarina jatkuu


Faithin äiti oli herättänyt hänet melko pian, mutta Faith olisi halunnut nukkua pitempään. Hän piti siitä, miten nukkuessa ei tarvinnut ajatella mitään, mitä valveilla ollessa tapahtui. Mutta nyt hänestä tuntui melkein siltä, kuin Rickyn suudelma olisi ollut vain unta.
   Mutta ei se ollut unta – eihän? Faith ajatteli. Olen aivan varma, että hän suuteli minua. Ihan varmasti…
   Seuraavana päivänä koulussa Faith ei tiennyt, mitä tekisi Garyn suhteen. Ricky oli kyllä neuvonut häntä… mutta mitä hän olikaan sanonut? Kun Faith ajatteli miestä, hän muisti vain suudelman…
   Voi ei, Faith ajatteli. En saa sitä mielestäni…
   ”Moi!” kuului äkkiä ääni. Faith kääntyi.
   ”Ai”, Faith sanoi hätkähtäen, ”huomenta, Gary.”
   Faith ei ollut vielä valmis kohtaamaan Garyä – hän ei ollut päättänyt mitä tekisi. Eikä hän muistanut Rickyn neuvoja…
   ”Kuule, Faith”, poika sanoi, ”olen vähän miettinyt… eilen…”
   Faithin sydän pomppasi. Ei kai Gary ollut huomannut mitään?
   ”Ajattelin vain, että… onko jotain syytä, mikset puhunut minulle mitään eilen?”
   Faith olisi taas halunnut luistaa paikalta, mutta tiesi, ettei siitä olisi ollut apua. ”Ai…” hän sanoi, ”niinkö? Vaikuttiko sinusta siltä? Anteeksi, minulla oli… muuta menoa…” Faith tiesi, ettei kuulostanut kovin uskottavalta.
   Ja hän oli oikeassa. Gary kohotti kulmakarvojaan. ”Ai? En halua olla töykeä tai mitään, mutta en ole koskaan kuullut tuon huonompaa valetta.”
   Faith olisi halunnut vain kadota paikalta. Hän tunsi olonsa aivan liian noloksi. ”Anteeksi... Minä vain…”
   ”Kertoisitko nyt vain totuuden?” Gary kysyi. ”En tajua, miksi se on noin vaikeaa.”
   Oliko Faithilla vaihtoehtoja? Hän ei voinut kertoa Garylle vielä tunteistaan… mutta ei keksisi hyvää valettakaan. Sitä paitsi hän ei halunnut valehdella.
   ”Se tyttö”, hän kuiskasi.
   ”Anteeksi?”
   ”Se tyttö, jonka kanssa olit eilen”, Faith sanoi nyt hieman kovempaan ääneen. ”Kuka hän on?”
   Gary oli hetken hiljaa, kuin miettien jotakin. ”Tarkoitatko Amyä?” hän lopulta sanoi. ”Hän on samalla luokalla kanssani. Mutta mitä hänestä? Liittyykö tämä jotenkin häneen?”
   Faith ei vastannut, vaan katsoi Garyä. ”Eli… hän on vain luokkatoverisi?” Faith ei itsekään kunnolla tajunnut, mitä puhui.
   Garyn ilme muuttui. Hänen kulmakarvansa kurtistuivat. ”Älä sano sitä noin. Hän ei ole ”vain luokkatoverini”. Hän on…”
   Poika keskeytti puheensa äkkiä. ”Siis… Mitä minä oikein…”
   Mutta Faith oli kuullut tarpeeksi. Hän lähti juosten pois paikalta.
   Ei, hän ajatteli, ei näin. Miksi tässä piti käydä näin?
   Garyn äänensävy oli tehnyt Faithille asian selväksi. Kaikki oli ollut turhaa. Oli selvää, ettei Faithilla ollut mitään mahdollisuuksia.
   ”Faith? Mikä hätänä?” Faith pysähtyi ja näki Mabelin ja Seanin, jotka katsoivat häntä huolestuneina.
   ”Gary… Se tyttö…” Faith ei peitellyt epätoivoaan. Hän ei itkenyt, mutta tunsi olonsa ahdistuneeksi.
   ”Saitko selville kuka hän on?” Mabel kysyi.
   ”Garyn luokkatoveri”, Faith sanoi. ”Mutta hän on muutakin.”
   ”Mistä sinä sen tiedät?” Mabel jatkoi kyselyään.
   ”No kun Gary…” Mutta juuri silloin kello soi, ja heidän piti mennä tunnille.
   Faith ei tuntenut oikeastaan mitään. Hänen sisällään velloi vain pohjaton tyhjyyden tunne. Hän ei pystynyt keskittymään mihinkään. Millään ei ollut enää merkitystä.
   ”Faith”, Mabel sanoi seuraavalla välitunnilla, ”et saa luovuttaa.”
   Faith ei sanonut mitään. Mitä hänen pitäisi sitten tehdä?
   ”Ethän sinä voi varmasti tietää, onko Gary ihastunut siihen tyttöön”, Mabel jatkoi. ”Hehän voivat olla vain hyviä ystäviä. Ja joka tapauksessa…”
   ”Sinä et kuullut, miten Gary puhui siitä tytöstä!” Faith keskeytti ystävänsä puheen. ”Se, miten hän puolusti häntä…”
   ”Hei”, kuului äkkiä ääni. Faith kääntyi ja hänen silmänsä pyöristyivät järkytyksestä. Se oli Gary.
   ”Minulla on sinulle vähän asiaa, Faith”, poika sanoi ja loi Faithiin läpitunkevan katseen. Faith ei voinut tehdä muuta kuin vilkaista Mabelia epätoivoisesti ja lähteä sitten Garyn perään. Hän tunsi pelkoa siitä, mitä tapahtuisi. Oliko Gary kuullut heidän keskustelunsa?
   ”Faith”, Gary aloitti, kun he olivat tarpeeksi kaukana, ”mikä sinulle oikein tuli? En tajua vieläkään, miksi pakenet koko ajan.”
   Faith nielaisi. Hän ei voinut olla kysymättä: ”Tuota… kuulitko äskeisen?”
   Gary kohotti kulmakarvojaan. ”Miten se tähän liittyy? En kiinnittänyt huomiota siihen, mitä puhuitte.”
   Faith huokaisi helpotuksesta. Vaikka toisaalta, mitä apua siitä olisi? Hän joutuisi varmaan kuitenkin kertomaan totuuden kaikesta.
   ”Kuten jo sanoin”, Gary jatkoi puhettaan, ”en tajua sinua ollenkaan. Mikset voi kertoa minulle totuutta? Vai etkö luota minuun?”
   Faith pudisti nopeasti päätään. ”Ei ole kyse siitä”, hän sanoi. ”Minä vain…” Mutta Faith ei enää kestänyt, vaan purskahti itkuun.
   ”Hei… Mikä sinulle nyt tuli?” Gary kysyi. ”Johtuuko tämä minusta?”
   ”Ei…” Faith nyyhkytti. ”Tämä on ihan oma vikani...”
   Gary katsoi Faithia näyttäen siltä, kuin ei tietäisi mitä tehdä. Mutta Faith tiesi oikein hyvin, mitä tekisi.
   ”Anteeksi”, hän sanoi. ”Minusta on varmaan ollut sinulle paljon riesaa… Mutta en aio vaivata sinua enää…”
   ”Mitä… mitä sinä oikein puhut? Rauhoitu nyt…”
   Mutta Faith ei kuunnellut. ”Se tyttö… Amy… Anteeksi siitäkin, mitä sanoin hänestä… Toivon sinulle onnea hänen kanssaan…”
   Faithin sydän tuntui särkyvän joka sanalla. Hän tiesi, että menettäisi kaiken. Mutta myös sen, että hänen olisi aivan turha jatkaa.
   Gary ei näyttänyt vieläkään ymmärtävän mitään. ”Faith… Mikä sinulla oikein on? Miten Amy tähän liittyy?”
   Faith avasi suunsa, mutta ei saanut sanottua enää mitään. Hän yritti hymyillä, mutta ei pystynyt siihen.
   Äkkiä kello soi. Faith oli oikeastaan helpottunut. Hän lähti Garyn luota yhä itkien.
   Koko loppupäivän aikana Faith ei kohdannut Garyä. Vaikka hän näkikin pojan muutamaan kertaan, hän ei puhunut tälle. Faith ei halunnut kokea enempää tuskaa. Äskeisessä oli ollut jo tarpeeksi.
   Faith oli sopinut tapaavansa Mabelin koulun jälkeen, joten hän lähti vastahakoisesti tämän mukaan kävelylle. Mabel oli vaatinut, että heidän pitäisi puhua.
   Faith ei enää itkenyt. Hänet oli vallannut taas sama tyhjyyden tunne. Mabel vaikutti huomaavan sen.
   ”Ihan oikeasti, Faith. Nyt tuo murjottaminen saa luvan loppua!” Mabel sanoi tiukasti. ”Et kai sinä halua vielä luovuttaa?”
   ”Mabel… Vaikken haluaisikaan, minun pitää vain antaa – ”
   ”Eikä pidä!” Mabel huusi. ”Tämä ei tarkoita loppua! En halua katsoa, kun ystäväni vain jää murehtimaan! Kadut tuota vielä!”
   Faith pudisti päätään. Mabelin sanoilla ei ollut häneen vaikutusta. ”Anteeksi, Mabel. Mutta minä olen päättänyt – ”
   ”Ei minkään päätöksen tarvitse olla lopullinen! Kuuntele nyt, mitä minä ehdotan!”
   Faith oli hiljaa. Hän tiesi, että mitä Mabel sanoikin, siitä ei olisi hänelle apua. Siitä huolimatta hän antoi ystävänsä puhua.
   ”Hyvä”, Mabel sanoi. ”No niin. Sinä pidät Garystä, eikö niin?” Faith nyökkäsi. ”Mutta et uskalla kertoa sitä hänelle. Siinä tapauksessa sinun pitää näyttää se.”
   Faith kurtisti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?” hän kysyi Mabelilta.
   ”Helppoa. Tiedät, että monet luokkalaisemme tytöt ovat muodikkaita ja ulkonäköönsä panostavia…”
   ”Kuten sinä”, Faith sanoi.
   ”No, niin”, Mabel sanoi ja virnisti. ”Mutta nyt ei puhuta minusta. Mikset yrittäisi tehdä Garyyn vaikutusta tyylilläsi?”
   ”Tyylillä?” Huolimatta alakuloisesta olostaan Faith ei voinut olla ihmettelemättä Mabelin puheita. ”Mitä oikein tarkoitat?”
   ”Juuri sitä mitä sanon! Tehdään sinusta säkenöivän kaunis, niin Gary ei voi olla huomaamatta sinua!”
   Faithin suu loksahti auki. ”Mabel… Minä olen jo…”
   Mabel heristi sormeaan. ”Tsot, tsot”, hän sanoi, ”et voi antaa vielä periksi. Hän ei seurustele sen tytön kanssa tai mitään, vai kuinka? Sinun pitää näyttää, että olet valmis vaikka mihin saadaksesi hänen sydämensä!”
   Faith oli hetken hiljaa. ”Tarkoitatko, että… yrittäisin muuttaa hänen tunteensa?”
   ”Niin! Kilpaile sitä tyttöä vastaan! Rakkaudessa kaikki on sallittua!”
   Faith ei innostunut ideasta. ”Enhän minä voi tehdä sellaista. Gary pitää Amystä enkä minä voi vaikuttaa siihen.”
   ”Mutta et kuitenkaan halua luovuttaa, vai mitä? Rakastathan sinä Garyä?”
   Faith oli aikeissa nyökätä, mutta jäi miettimään. Rakastiko hän Garyä? Olihan poika hyvännäköinen ja mukavakin, mutta voiko Faith sanoa rakastavansa häntä? Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa.
   ”Faith? Mikä sinulle nyt tuli?”
   Mutta Faith ei kuunnellut. Hän oli alkanut epäillä tunteitaan. Hän oli ollut todella ilahtunut, kun hän ystävystyi Garyn kanssa ja sai tutustua tähän paremmin. Hän oli ollut iloinen, kun Ricky oli kehunut häntä hänen menestyksestään…
   Äkkiä Faith teki päätöksensä. ”Selvä”, hän sanoi. ”Minä yritän. Mutta jos se ei toimi…”
   ”Oikeasti?” Mabel suorastaan hyppäsi innostuksesta. ”Selvä sitten! Aloitetaan huomenna.”
   ”Aloitetaan mikä?” Faith kysyi.
   ”No shoppailu tietenkin! Voit laittaa hiuksesi kauniisti, meikata, laittaa koruja… Meidän koulussa ollaan onneksi aika vapaamielisiä tyylin suhteen. Ostetaan myös vaatteita, Garyhän saattaa vaikka pyytää sinua ulos!”
   Faithista tuntui, että Mabel oli paljon innostuneempi kuin hän. Hän huokaisi. Faith ei aivan tarkalleen edes tiennyt, miksi ryhtyi tähän, mutta hän oli äkkiä alkanut ajatella Rickyä…
   Seuraavana päivänä koulussa Faith ei juuri nähnyt Garyä. Kun Gary kysyi häneltä siitä, mitä oli tapahtunut tiistaina, Faith sanoi, ettei se ollut liittynyt Garyyn. Hän toivoi, ettei Gary ollut saanut selville Faithin tunteita häntä kohtaan, mutta oli melko epäuskoinen asian suhteen. Faith oli ollut niin läpinäkyvä, että hän olisi halunnut vain peruuttaa kaiken tapahtuneen.
   Iltapäivällä Faith kävi Mabelin kanssa vaatekauppojen alennusmyynneissä ja osti vaatteita, koruja ja meikkejä. Mitä enemmän hän osti tavaraa, sitä epävarmemmaksi hän tuli. Oliko tämä varmasti oikea valinta?
   Kun perjantai koitti, Faith sai kuulla jotakin, jonka olisi mieluummin jättänyt kuulematta. Hänen tullessaan kouluun hän kuuli luokkalaistensa tyttöjen keskustelevan kiihkeästi.
   ”Kuka hän mahtaa olla?” yksi tytöistä ihmetteli.
   ”Ainakin hän on tosi onnekas”, toinen sanoi ja huokaisi. ”Me voimme vain unelmoida...”
   ”Toivottavasti hän ei ole oikeasti varattu!” kolmas tyttö parkaisi. ”Vaikka hänet on jo kauan tunnettu sinkkuna…”
   Faith ei olisi kiinnittänyt tyttöjen puheeseen mitään huomiota, ellei yksi heistä olisi äkkiä sanonut:      ”Raivostuttavaa! Kuunnelkaa nyt: ”Komea Riccardo Sapienti on viimein saattanut valita ihailijoittensa joukosta sen oikean…”
   Tässä kohtaa Faith pysähtyi ja kääntyi katsomaan tyttöjä. ”Mitä?” hän kysyi hallitsematta kieltään. ”Mistä te puhutte?”
   ”Mitä sinä tähän puutut?” yksi tytöistä kysyi töykeään sävyyn.
   Äkkiä toinen sanoi: ”Hetkinen... Sinähän sanoit silloin kerran jotain Riccardosta…”
   Kolmas tytöistä parkaisi taas. ”Katsokaa tätä kuvaa! Punaiset hiukset… Ei kai se vain ole hän?”
   Kaikki tytöt katsoivat Faithia. Faith sanoi nopeasti: ”En minä… Voisitteko näyttää sitä kuvaa?”
   ”Ihme, ettet ole nähnyt vielä”, töykeä tyttö sanoi ja tyrkkäsi Faithin käteen kännykän. Faith katsoi näyttöä. Hänen silmänsä laajenivat järkytyksestä.
   Otsikon RICCARDO SAPIENTIN SALAINEN RAKKAUS? alla oli huonolaatuinen, mutta kuitenkin tarpeeksi selkeä kuva, jossa oli Ricky – suutelemassa Faithia poskelle. Kuva oli otettu kulmasta, jossa tytön kasvonpiirteet eivät näkyneet, mutta punaisista kiharoista erotti oikein hyvin, kuka oli kyseessä. Faith antoi puhelimen nopeasti takaisin tytölle.
   ”Se en ole minä”, hän sanoi. Sitten hän lähti nopeasti paikalta.
   Miksi? Kuka kuvan oli oikein ottanut? Olihan Ricky kuuluisa – mutta Faith ei olisi ikinä ajatellut tällaista. Hänen sisällään risteili erilaisia tunteita. Tiesikö Ricky tästä? Mitä hän ajatteli? Oliko tämä hänelle arkipäivää?
   Faith yritti rauhoittua. Kukaan ei tiennyt, että hän olisi kuvassa. Ei kukaan – hänen vanhempansa eivät takuulla selanneet tuollaisia sivuja. Sitten oli Mabel – joka saattaisi hyvinkin nähdä kuvan. Faith tunsi kasvavaa pakokauhua. Mabel tiesi Rickystä, ja jos hän näkisi kuvan…
   Omien pelkojensa lisäksi Faith oli huolissaan Rickystä. Faith ei uskonut, että häntä päästettäisiin helpolla. Hän oli kuullut kaikenlaisia ikäviä tarinoita julkkiksista, joita vainottiin huhuilla ties miten pahasti. Ja se olisi Faithin syytä.
   ”Huomenta, Faith!” Faith kääntyi ja näki Mabelin. Hän nielaisi. Jos Mabel oli kuullut siitä juorusta…
   ”Huomenta, Mabel!” Faith sanoi yrittäen olla huoleton. Hän näyttäisi muuten vain epäilyttävältä…
   ”Kuule, Faith”, Mabel sanoi, ”kuulin äsken tyttöjen puhuvan…”
   ”Puhuvan? Puhuvan mitä?” Faith sanoi hädissään.
   ”Mikä sinulla oikein on?” Mabel kysyi näyttäen hämmästyneeltä.
   ”Ei mikään”, Faith sanoi nopeasti. ”Ei yhtään mikään.”
   ”Ei se kyllä siltä näytä. Onko jotain sittenkin tapahtunut?” Mabel sanoi katsoen Faithia tarkkaan.
   ”Mitä… mitä olisi pitänyt tapahtua?” Faith tiesi, ettei ollut kovin vakuuttava, mutta jos Mabel saisi tietää…
   ”He puhuivat jotain sellaista, että Riccardo Sapienti olisi suudellut sinua. Mutta ei kai se…”
   ”Ei!” Faith huudahti. ”Mitään sellaista ei ole tapahtunut.”
   ”Hmm… Jos en tuntisi sinua, voisin epäilläkin jotain”, Mabel sanoi. ”Se tyttö kieltämättä näytti vähän sinulta…”
   ”Mutta se en ole minä!” Faith huusi epätoivoisena. ”Kai sinä uskot minua, Mabel…?”
   Mabel katsoi Faithia hetken. Sitten hän sanoi naurahtaen: ”Hyvä on, uskotaan. Miten voisinkaan tehdä muuta, kun olet noin epätoivoinen? En minä uskonutkaan, että se olisit sinä.”
   Faith tunsi mielensä huojentuvan. Hän ei tiennyt itsekään kunnolla, miksei kertonut Mabelille totuutta. Mutta hän ei vain pystynyt siihen. Jos juttu vahingossakin leviäisi…
   Juoru oli saanut Faithin tajuamaan jotakin – jos oli Rickyn kaltainen kuuluisuus, ei saanut ikinä rauhaa. Miltä se mahtoi tuntua Rickystä? Hän oli ollut iloinen, kun Faith ei ollut tunnistanut häntä, eli luultavasti julkisuus väsytti häntä välillä. Ja Faith saattoi ymmärtää sen. 
   Viikonloppu koitti ja Mabel tuli käymään Faithin luona, jotta he voisivat päättää, miltä Faith näyttäisi maanantaina. Faith ei suoraan sanoen olisi jaksanut koko juttua. Sen juorun jälkeen hän ei ollut pystynyt ajattelemaan muuta kuin Rickyä.
   Mutta minun täytyy tehdä tämä, Faith ajatteli, kun Mabel laittoi hänen hiuksiaan. Olen jo lupautunut…
   Faith ei tiennyt tarkkaan, miksi hän oli alun perin suostunut Mabelin ehdotukseen. Jokin oli vain saanut hänet tekemään päätöksensä. Faithista tuntui, että se liittyi jotenkin Rickyyn.
   Hän on aina kannustanut minua. Hänen neuvonsa ovat olleet minulle todella tärkeitä. Niiden takia minä olen –
   ”Faith!” Mabel huitoi kättään Faithin silmien edessä. ”Kuunteletko ollenkaan?”
   ”Täh? Sanoitko jotain?” Faith kysyi ihmeissään.
   ”Sanoin varmaan sata kertaa”, Mabel sanoi. ”Mitä mielessäsi oikein pyörii?”
   ”Anteeksi, Mabel. Mitä sanoitkaan?”
   Mabel huokaisi. ”Kysyin vain, miltä tämä näyttää.”
   Faith katsoi itseään peilistä. Hänen hiuksensa olivat upeasti laitetulla nutturalla. Faith ei ollut tunnistaa itseään. Tällainen kampaus oli aivan liikaa hänelle.
   ”Anteeksi, Mabel. Tämä on ehkä vähän liian…” Faith yritti pukea ajatuksensa sanoiksi. ”…juhlava.”
   ”Niinkö sinusta? No, saatat olla oikeassakin. Sitten kokeillaan…”
   Faithista tuntui siltä, kuin hän ei tekisi oikein. Hänen sydämensä ei ollut mukana tässä. Mutta nyt oli myöhäistä perääntyä.
   Lopulta Faith ja Mabel pääsivät yhteisymmärrykseen. Faithin koko tyylinmuutos tehtiin kuitenkin maanantai-aamuna, kun Mabel tuli jo aikaisin aamulla Faithin luokse laittamaan hänet kuntoon.
   Faith antoi Mabelin tehdä mitä halusi – hän itse ei ymmärtänyt mitään kampauksista tai meikeistä. Tuntui menevän tunteja, ennen kuin Faith oli valmis.
   ”No niin!” Mabel sanoi innoissaan. ”Menepäs katsomaan peilistä!”
   Hermostuneena Faith meni huoneensa peilin eteen. Hän henkäisi. Jos hänen edessään ei olisi ollut peiliä, hän olisi luullut katsovansa jotakuta muuta.
   Hänen hiuksensa oli suoristettu raudalla – lukuun ottamatta latvoja, jotka kihartuivat. Hänen korviensa edessä oli muutama hiussuortuva, muut hiukset oli laitettu taakse koulupuvun kanssa yhteensopivilla sinisillä hiuskoristeilla. Eikä siinä ollut kaikki – hänellä oli ripsiväriä, joka sai hänen ripsensä näyttämään paljon pitemmiltä, sekä vaaleanpunaista huuli- ja poskipunaa. Faith jäi katsomaan itseään häkeltyneenä.
   ”Miltä näyttää?” Mabel kysyi ja tuli hänen vierelleen. ”Minusta onnistuin aika hyvin.”
   ”Tämä on…” Faith ei löytänyt oikeita sanoja. ”Tämä on uskomatonta”, hän sanoi lopulta.
   ”Näytät tosi kauniilta, Faith”, Mabel sanoi hymyillen. ”Ja vaikka et pystyisi kehumaan itseäsi, niin minua voisit kiittää.”
    ”Kiitos, Mabel”, Faith sanoi uskomatta vieläkään silmiään. ”En olisi ikinä ajatellut, että voisin näyttää tältä.”
   ”Oletko siis tyytyväinen?” Mabel kysyi.
   Faith nyökkäsi. ”Tämä on aivan liikaa minulle.”
   ”Höpsistä! Ja nyt saat ainakin puhua Garylle. Täytyyhän hänen nähdä tuo!”
   ”Niin kai…” Faith sanoi. Epävarmuus iski häneen taas. ”Mutta entä jos tästä ei ole mitään hyötyä?”
   ”Eipäs nyt oteta tuollaista asennetta!” Mabel sanoi tiukkaan sävyyn. ”Hän huomaa sinut takuulla.”
   Faith ei viitsinyt väittää enää vastaan. Hänen täytyi vain mennä kouluun, oli Gary mitä mieltä tahansa. Faith tunsi jännitystä. Miten kaikki mahtaisivat reagoida?
   Kun oli lopulta aika lähteä kouluun, Faithin sydän pamppaili. Jos kaikki olikin turhaa…
   Koulun pihalla Faith huomasi keräävänsä katseita. Hän tunsi punastuvansa ja yritti kääntää katseensa pois, mutta kohtasi lisää oppilaita, jotka tuijottivat häntä. Faith huomasi Rickystä pitävän tyttökolmikon tuijottaen häntä suu auki.
   ”No niin”, Mabel sanoi. ”Missähän Gary on…”
   ”Odota nyt!” Faith huudahti hädissään. ”En ole vielä valmis…”
   ”Kuinka niin? Ai, mutta täytyyhän Seanin nähdä tuo!” Mabel sanoi innoissaan. ”Odotetaan häntä.”
   Faith tunsi olonsa noloksi. Hän kuuli ympäriltään kuiskutteluja. Äkkiä hän kuuli takaansa äänen: ”Hei, kaunokainen!”
   Faith käännähti hermostuneena. Hän näki pitkän ja lihaksikkaan pojan, jota ei ollut nähnyt koskaan aiemmin.
   ”Olet todella kaunis”, poika sanoi. ”Lähtisitkö kanssani ulos?”
   Faith hätkähti ja katsoi Mabeliin, joka virnisti. Faith sopersi punastuneena: ”Anteeksi… Minä en oikein…”
   ”Ei sinun tänään tarvitse”, poika keskeytti hänet. ”Minulle käy koska vaan.”
   Faith pudisti nopeasti päätään. ”Ei… Olen pahoillani. En voi tulla…”
   ”Miksi? Oletko varattu?”
   Tyttö pudisti päätään uudelleen. ”En… Mutta en voi.”
   Poika kurtisti kulmiaan. ”Mikset? Etkö halua tulla minun kanssani?”
   Faithia alkoi hermostuttaa entistä enemmän. ”Ei ole kyse siitä… En vain…”
   Vieras poika tuli hieman lähemmäksi. ”Hei, yksi kerta vain. Ei siitä haittaakaan olisi…”
   ”Hei!”
    Faith kääntyi. Sean oli tullut paikalle ja katsoi kookasta poikaa vihaisesti.
   ”Sean…”
   ”Mitä oikein yrität?” Sean kysyi pojalta. ”Faith sanoi ei, etkö kuullut?”
   ”Mitä sinä tähän puutut?” poika kysyi ja mulkoili Seania yhtä pahasti kuin Sean häntä. ”Oletko hänen poikaystävänsä tai jotain? Sori, mutta tuo typy sanoi jo minulle, ettei hän ole varattu.”
   ”En ole hänen poikaystävänsä”, Sean sanoi.
   ”No mitä sitten?”
   Faith alkoi huolestua – ja nähtävästi myös Mabel. Sean oli toista poikaa ainakin puolet pienempi.
Mutta silloin Sean sanoi jotakin, mikä sai Faithin suun loksahtamaan auki. ”Olen hänen veljensä. Joten älä ahdistele häntä.”
   Pojan silmät laajenivat. ”Ai”, hän sanoi, ”sori, kun häiritsin.”
   Ja niin poika lähti paikalta. Faith katsoi Seania häkeltyneenä. ”Miksi sinä…”
   Sean virnisti. ”Ei kestä kiittää. Otin riskin, ja se näköjään toimi. Ei kai hän tehnyt sinulle mitään?”
   ”Ei”, Faith sanoi, ”olen ihan kunnossa. Mutta miksi sanoit olevasi veljeni?”
   Sean hymyili. ”Koska sinä olet minulle kuin pikkusisko. Olet aina ollut.” 
   Faith katsoi Seania yllättyneenä. ”Oikeasti?”
   ”Ihan oikeasti. Juuri siksi olen aina halunnut suojella sinua.”
   Faithista tuntui kuin hän olisi voinut itkeä. Hän hyppäsi Seanin kaulaan. ”Sean… Kiitos. Sinäkin olet minulle... kuin veli…”
   Mabel rykäisi. ”Anteeksi, jos pilaan herkän hetkenne, mutta olisi kivaa, jos poikaystäväni tervehtisi minuakin…”
   Sean naurahti. ”Tietenkin, tietenkin.” Faith irrotti otteensa. ”Anteeksi, Mabel”, hän sanoi.
   Kun Sean ja Mabel olivat suudelleet, Sean sanoi Faithille: ”Miksi muuten noin kauniina? Onko tänään jotkut juhlat?”
   ”Ei, ei”, Faith sanoi. ”Tämä on vain…”
   ”Garyä varten”, Mabel sanoi.
   ”Ai?” Seanin ilme muuttui hieman happamaksi. Hän ei vieläkään osannut oikein luottaa Garyyn. ”No, jos hän ei tuota huomaa, niin voisin antaa hänelle pikku puhuttelun…”
   ”Ei tarvitse”, Faith sanoi kiireesti.
   Äkkiä Faith kiinnitti huomiota takaansa kuuluviin ääniin. ”…ja se on minulle tosi tärkeää, kai sinä sen tiedät.”
   ”Tietenkin, tietenkin. Mutta voit ottaa ihan rauhallisesti. Ajattelisit välillä muutakin kuin treenejä.”
   Faith käännähti. Joku hänelle tuntematon poika – ja Gary. Faith tunsi sydämensä alkavan lyödä heti lujempaa. Jos Gary huomaisi hänet nyt…
   ”Kuten mitä?” Gary sanoi.
   ”No, vaikkapa… tyttöjä. Katso nyt tuotakin. Aika söpö, vai mitä?”
   Faith tunsi, että häntä tuijotettiin – ja nosti vaistomaisesti katseensa. Hän näki Garyn ja toisen pojan, jotka katsoivat häntä. Faith tunsi punastuvansa pahemmin kuin kertaakaan sinä aamuna.
   Gary katsoi häntä hetken sanomatta mitään. Sitten hän sanoi hiljaa: ”Faith?”
   Faith tunsi sydämensä pompahtavan. Tietenkin Gary tunnisti hänet.
   ”Oletko se sinä?” poika jatkoi kuulostaen epäuskoiselta.
   Faith nyökkäsi. Hän ei saanut sanaa suustaan.
   ”Miksi sinä… Tai siis, en tarkoita mitenkään pahalla, mutta... ethän sinä yleensä…”
   Faith tunsi ahdistusta. Oli aivan luonnollista, ettei poika tajuaisi, että Faith oli tehnyt sen hänen vuokseen, mutta se tuntui silti pahalta. Tuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa.
   ”Faith?”
   ”Niin?” Faith sanoi hätkähtäen.
   Gary naurahti. ”Ihmettelin vain kun et sanonut mitään. Vai etkö taaskaan voi kertoa?”
   ”Anteeksi”, Faith sanoi nopeasti. ”Ei siihen ole mitään erityistä syytä. Halusin vain… kokeilla jotain uutta.”
   Faith hymyili väkinäisesti. Hän ei voinut taaskaan kertoa totuutta Garylle, ja se sattui. Faith ei ollut koskaan pitänyt valehtelusta.
   ”Ai jaa”, Gary sanoi. ”No ei sitten mitään. Näyttäähän se kivalta.”
   ”Kiitos”, Faith sanoi. Kivalta… Tiesihän Faith jo, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia. Laittautuminenkaan ei ollut tehnyt Garyyn vaikutusta… Oli kai parasta vain luovuttaa.

”Mitä?” Mabel huusi kun Faith kertoi hänelle päätöksestään. ”Aiot luovuttaa?”
   Faith kohautti olkapäitään. ”En voi muutakaan. En tehnyt Garyyn mitään vaikutusta… eikö se ole jo aika hyvä todiste siitä, ettei hän ole kiinnostunut minusta?”
   Mabel puuskahti ärtyneenä. ”Luovutat ihan liian helposti. Ajattele nyt, Faith – ”
   ”Olen ajatellut jo tarpeeksi”, Faith sanoi. ”En jaksa enää.”
   ”Et jaksa? Oletko tosissasi? Anteeksi nyt, Faith, mutta tulet katumaan tuota vielä. Okei, elämä jatkuu, mutta tulet varmaan aina muistamaan tämän, jos luovutat nyt!”
   Mabel näytti jo miltei epätoivoiselta, mutta siitä huolimatta Faith pudisti päätään. ”Anteeksi, Mabel. Mutta olen tehnyt päätökseni.”
   Mitkään Mabelin vastalauseet eivät saaneet Faithia muuttamaan mieltään, mutta ne saivat hänet ajattelemaan.
   Mitä minä oikeastaan olen halunnut? Mitä olen toivonut? Faith mietti seuraavalla tunnilla. Olinhan minä ihastunut Garyyn, mutta olenko ollut tosissani? Olinhan minä iloinen, kun edistyin hänen kanssaan, mutta mitä minä tavoittelin? Rakkautta? Parisuhdetta? Sitä, että Gary vastaisi tunteisiini?
   Samassa Faith tunsi vilunväristyksen. Ajatuskin siitä, että hän seurustelisi Garyn kanssa… Ei, se ei tuntunut mukavalta. Mutta eikö hän ollut halunnut juuri sitä?
   Hän kuuli päässään tutun äänen, näki tutut kasvot. Tee parhaasi, Faith. Minä uskon sinuun.
Ricky… Tiedän sen, Faith ajatteli. Mutta olen pahoillani. En vain pysty tähän enää… En halua tätä enää.
   Faith tunsi kyynelen vierähtävän poskelleen. Hän hätkähti ja pyyhki sen nopeasti pois.
   Voi ei. Täytyy rauhoittua… Olen tunnilla. Ja näen Rickyn aivan kohta…
   Niin. Hän näki Rickyn pian. Hän voisi kertoa tälle kaiken… ja sitten…
   Ei, Faith ajatteli kun tunsi taas alkavansa itkeä. Ajattele jotakin muuta… Vaikka tunnin aihetta…
   Mutta vaikka Faith yritti keskittyä tuntiin, hänen mielensä perukoilla kummitteli ikävä ajatus, jonka Faith halusi vain unohtaa. Hän ei saisi ajatella sitä, ei nyt.

Koulun jälkeen Faith kävi tavalliseen tapaansa kotona ennen lähtöään. Hän teki läksynsä ja söi vähän – ja katsoi sitten itseään peilistä.
   Melkein jo unohdin, että näytän tältä, Faith ajatteli. Pitäisikö vain poistaa meikit…
   Faith katsoi kelloa. Hänellä ei ollut aikaa poistaa kaikkia meikkejään. Hänen piti vain mennä tapaamaan Rickyä näin.
   Mutta vaatteet hän halusi kuitenkin vaihtaa – ja siitä tuli ongelma.
   Tavalliset vaatteet eivät näytä hyvältä, Faith ajatteli. Mitä minä teen?
   Sitten Faith muisti vaatteet, joita hän oli ostanut torstaina. Hän otti ne esille, mietti pitkään – ja päätyi hihattomaan, turkoosiin mekkoon. Hän katsoi itseään peilistä.
   Ei hyvä, Faith ajatteli. Nämä hiuskoristeet eivät sovi yhteen tämän kanssa…
   Niinpä Faith otti siniset hiuskoristeet pois ja vaihtoi ne tavallisiin pinneihin. Sekään ei näyttänyt kovin hyvältä, mutta aika kävi vähiin.
   Faith katsoi itseään vielä kerran, ja päätti laittaa vielä kaulaansa hopeanvärisen korun. Silloin hän päätti laittaa myös hopeanväriset hiuskoristeet.
   Sitten hänen piti lähteä. Faith ei itsekään täysin tajunnut, miksi näki niin paljon vaivaa ulkonäkönsä eteen – mutta nyt hän halusi tehdä niin. Hän ei piitannut siitä, millaisia katseita ohikulkijat loivat häneen. Hän halusi vain päästä nopeasti Rickyn luokse.
   Kävellessään kohti Rakkauden Satamaa Faith tunsi jännittyvänsä. Mutta miksi? Eihän hän ollut ennenkään sellaista tuntenut. Hänhän oli vain menossa tapaamaan Rickyä…
   Kun Faith tuli rakennuksen luokse, hän näki yllätyksekseen Rickyn odottavan etuovella. Kun Faith lähestyi miestä, hän käänsi katseensa.
   Rickyn silmät laajenivat ja hänen suunsa loksahti auki. Hän kuiskasi jotakin, mistä Faith ei saanut selvää ja hymyili sitten tytölle.
   ”Faith! Odottelinkin sinua jo… Näytät upealta!”
   Faith tunsi punastuvansa. ”Ai? Kiitos…” hän sanoi hymyillen. ”Mutta miksi sinä… Miksi odotit minua tässä?”
   ”Olet hieman myöhässä”, Ricky sanoi. ”Kello on varttia vaille neljä.”
   ”Ai…” Faith sanoi ja tunsi mielialansa laskevan. ”Anteeksi.” Hänellä oli siis sittenkin mennyt liian kauan laittautumiseen.
   ”Ei se mitään”, Ricky sanoi ja halasi Faithia. ”Mennään sisälle. Kertoisitko sitten minulle, mikä on saanut sinut laittautumaan noin?”
   ”No, tuota…” Mutta silloin he tulivat käytävälle. Vastaanoton vanhus henkäisi ilahtuneesti nähdessään Faithin. ”Neiti Bennett! Kylläpä olette viehättävä näky!”
   ”Kiitos”, Faith sanoi ja meni Rickyn kanssa tämän huoneeseen.
   ”No niin”, Ricky sanoi kun he olivat istuutuneet, ”mikä tarina tässä on takana?”
   ”Tämä on vain… Tai siis, Mabel meikkasi minut…”
   ”Liittyykö tämä Garyyn?”
   Faith hätkähti. Hän muisti vasta nyt, mitä hänen piti kertoa Rickylle…
   ”Tuota…” Faith sanoi. ”Odota hetki…”
   ”Kyllä, kyllä. Ota rauhallisesti. Odotan kuinka pitkään tahansa”, Ricky sanoi hymyillen.
Siinä samassa Faith kiinnitti huomiota miehen huuliin. Rickyn suudelma oli tuntunut niin pehmeältä…
   Faith veti katseensa kiireesti pois. Mitä hän oikein ajatteli?
   ”Mitä nyt?” Ricky kysyi. ”Onko jokin hätänä?”
   Siinä samassa Faith muisti jotakin. ”Ricky”, hän sanoi miettimättä, ”ne juorut…”
   ”Juorut? Ai, tarkoitatko sitä suudelmaa?”
   Faith tunsi sydämensä pompahtavan. ”Niin”, hän sanoi. ”Ei kai siitä ole koitunut sinulle haittaa?”
   ”Minulle? Ei. Olen tottunut tällaiseen”, Ricky sanoi. ”Mutta minun pitää pyytää anteeksi sinulta. Minun olisi pitänyt miettiä enemmän…”
   ”Ei se mitään!” Faith sanoi nopeasti. ”Ei se haittaa minua ollenkaan! Ajattelin vain, jos sinä olisit joutunut pulaan…”
   Ricky hymyili. ”Kiitos, kun ajattelit minua. Mutta minulla ei ole hätää. Koko ajan nousee uusia huhuja. Ne pitää vain kestää. Se on kuuluisuuden varjopuolia.”
   Silloin Faithin mieleen tuli kysymys, jota hän ei ollut ajatellut koskaan aiemmin. ”Ricky… Miten sinusta tuli kuuluisa?”
   Ricky katsoi häntä hetken. Sitten hän huokaisi. ”Siitä tuntuu olevan niin pitkä aika. Nykyään olen niin tottunut tähän…”
   Italialainen ei katsonut Faithia, vaan tuijotti seinää hänen vieressään. Faithista tuntui, että Ricky palasi mielessään johonkin kaukaiseen aikaan.
   ”Anteeksi”, Ricky sanoi lopulta. ”Vaivuin ajatuksiini. Hyvä on. Vastaan kysymykseesi. Kerron tämän pitkän tarinan lyhyenä.”
   Faith ei sanonut mitään. Hänestä tuntui, ettei nyt ollut sopiva hetki siihen. Ricky vaikutti jotenkin erilaiselta, paljon vakavammalta.
”Olin viisitoistavuotias”, Ricky aloitti, ”kun kaikki alkoi. Luokallani oli eräs tyttö, johon olin jo pitkään ollut ihastunut. Eräänä päivänä näin, kun hän itki. Kysyin häneltä, mikä hänellä oli hätänä ja hän kertoi, että pelkäsi ihastuksensa vihaavan häntä. Pyysin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi. Minusta oli tietenkin ikävää, että hänellä oli jo joku”, Ricky sanoi hymyillen surullisesti, ”mutta halusin hänen olevan onnellinen ja neuvoin häntä parhaani mukaan.”
   Faith ei vieläkään sanonut mitään. Hän ei edes liikkunut. Hän katsoi Rickyä ja tunsi sydämensä särkyvän.
   Ricky jatkoi kertomustaan. ”Sen jälkeen ei kulunut paljonkaan aikaa, kun ihastukseni alkoi seurustella oman rakkautensa kanssa. Hän puhui kanssani sen jälkeen, ja sanoi olevansa minulle todella kiitollinen. Lisäksi hän kertoi isänsä olevan maineikas kykyjenetsijä, ja että minun kaltaiseni tapaukset kiinnostivat häntä. En viitsinyt kieltäytyä, joten tapasin hänen isänsä ja… niin, siitä se alkoi. Hän oli hyvin kiinnostunut minusta tyttärensä puheiden jälkeen ja kertoi vanhemmilleni, että minussa oli ainesta julkkispsykologiksi. Vanhempani olivat ilahtuneita, ja minä”, Ricky naurahti, ”en enää tiennyt mitä tapahtui. Aloin opiskella psykologiaa, ja ottaa vastaan asiakkaita. Heidän neuvomisensa sujui oikeastaan aika luonnollisesti ilman oppikirjojakin, mutta minusta tuntui oudolta tehdä sellaista ilman pätevyyttä. Vähitellen alkoi tulla kaikenlaisia haastatteluja ja TV-ohjelmia, eikä elämäni ollut enää samanlaista kuin ennen.”
   Sen jälkeen Ricky oli hiljaa. Myös Faith pysyi vaiti. Hän odotti Rickyn jatkavan.
   ”Siinä oli oikeastaan kaikki”, Ricky sanoi. ”Hassua, että siitä on vasta vähän yli kolme vuotta…”
   Nyt Faith avasi suunsa ensimmäisen kerran. ”Ricky… Oletko sinä onnellinen työssäsi?”
   Ricky hymyili, mutta Faith oli taas näkevinään hymyssä pilkahduksen surua. ”Parasta tässä työssä on se, että saan auttaa toisia ihmisiä”, mies sanoi. ”Se, että saatan tehdä heidät onnellisiksi… Se lämmittää sydäntäni. Se tekee minutkin onnelliseksi.”
   Faith katsoi Rickyä ja tunsi halua itkeä. Tuossa oli jotakin pahasti vialla.
   ”Mutta…” Faith tunsi tärisevänsä. ”Entä sinä sitten? Etkö ajattele omaa elämääsi?”
   Ricky katsoi häntä hieman hämmentyneenä. ”Faith – ”
   Nyt Faith ei mahtanut enää mitään, vaan purskahti itkuun. ”Entä oma onnesi?” hän sanoi miltei huutaen. ”Se tyttökin… Olit varmasti oikeasti surullinen, kun et saanutkaan häntä omaksesi?”
   ”Faith!”
   ”Minä en tajua, Ricky! Miten sinä kestät tuota? Vaikka sinä ansaitsit onnellisen elämän! Et voi aina vain – ”
   ”Faith!” Ricky huusi kovempaa ja nousi pystyyn. ”Voisitko rauhoittua? Kiitän sinua huolenpidostasi, mutta tässä ei nyt ole kyse minusta.” Italialaisen äänessä oli ärtynyt sävy, mitä Faith ei ollut kuullut siinä aiemmin. ”Vaan sinusta. Vaihtaisimmeko jo varsinaiseen aiheeseemme?”
   Ricky istuutui taas, ja huokaisi. ”Anteeksi, jos kuulostin epäkohteliaalta. Mutta nyt puhutaan sinusta. Kuivaisitko kyyneleesi, niin voit kertoa minulle kaiken.”
   Faith otti Rickyn tarjoaman nenäliinan. ”Kiitos.” Hän ei ollut vieläkään rauhoittunut täysin. Se, mitä Ricky oli sanonut, ei vain ollut kuulostanut oikealta.
   ”No niin”, Ricky sanoi ja hymyili taas. ”Mitäs viikon aikana on tapahtunut?”
   Nyt Faith muisti taas oman elämänsä. Hänen piti kertoa totuus Rickylle, mutta ei tuntenut olevansa valmis siihen.
   ”Minä…” Faith sanoi ja hengitti syvään. ”Ricky… olen pahoillani. Päätin luovuttaa Garyn suhteen.”
   Rickyn ilmettä oli vaikea tulkita. Hän vakavoitui heti paikalla. ”Ei sinun tarvitse minulta anteeksi pyytää. Minä olen pahoillani sinun puolestasi. Mutta mistä tämä johtuu?”
   ”No kun… Se tyttö… Gary on ihastunut häneen”, Faith sanoi ja tajusi sanovansa asian ensimmäistä kertaa ääneen. ”Mabel yritti kyllä auttaa minua, mutta ei siitä ollut hyötyä.”
   ”Ahaa. Ja miten voit olla niin varma, että Gary on ihastunut tähän tyttöön?”
   Faith kertoi keskustelustaan Garyn kanssa. Sitten hän sanoi: ”Mabel ei ole mielissään, mutta minusta on vain parasta antaa periksi. En muutenkaan ole enää varma, mitä oikein halusin.”
   ”Mitä tarkoitat?” Ricky kysyi. Faith kohautti olkapäitään.
   ”Ajattelin asioita ja tajusin… ettei Gary ole sellainen, kenen kanssa haluaisin seurustella. Olin ihastunut häneen lähinnä vain hänen ulkonäkönsä vuoksi. Siksi... Tämä on mielestäni oikea valinta.”
   ”Ymmärrän”, Ricky sanoi. ”Jos olet sitä mieltä, tuen päätöstäsi. Tietenkin on ikävää, ettemme näe enää.”
   Faith tunsi piston sydämessään. Tiesihän hän sen. Hän oli antanut periksi Garyn suhteen. Ei hänen ollut enää mitään järkeä tavata Rickyä. Mutta silti…
   Faith tunsi kyynelten kihoavan jälleen silmiinsä. Hän ei saanut sanaa suustaan.
   ”Faith?” Ricky sanoi. ”Mikä hätänä?”
   ”Anteeksi”, Faith sopersi. ”Mutta jotenkin… Olin jo melkein unohtanut sen. Näiden viikkojen aikana…”
Ricky nousi ylös tuoliltaan ja tuli Faithin viereen. Hän halasi tyttöä lempeästi. Faith ei voinut lopettaa itkemistä. Hän nojasi Rickyn rintaa vasten eikä sanonut mitään. Ricky silitti hänen hiuksiaan.
Faith ei tiennyt, kauanko sitä kesti, mutta hän olisi toivonut sen hetken kestävän ikuisesti. Lopulta Ricky kuitenkin sanoi: ”Anteeksi, Faith, mutta kello on jo paljon. Sinun pitäisi mennä kotiin.”
   Faith kohotti katseensa Rickyn suklaanruskeisiin silmiin. ”Mitä kello on?” hän kysyi itkemisestä käheällä äänellä.
   ”Viittä yli viisi”, Ricky sanoi.
   Faith hätkähti. ”Niin paljon? Mutta…”
   ”Muista, että tullessasi tänne kello oli jo yli puoli neljä”, Ricky sanoi naurahtaen.
   ”En haluaisi mennä”, Faith sanoi tajuamatta itsekään sanojaan.
   ”En minäkään haluaisi, että menet”, Ricky sanoi. ”Mutta jossakin vaiheessa sinun pitäisi kuitenkin lähteä.”
   ”Niin…” Faith ei enää itkenyt, vaikka hänen tekikin mieli. Sen sijaan hän pakotti itsensä hymyilemään, ja nousi ylös. ”No”, hän sanoi, ”hei sitten.”
   ”Hyvästi, Faith”, Ricky sanoi hymyillen surullisesti. ”Toivon sinulle kaikkea hyvää.”
   ”Samoin sinulle”, Faith sanoi.
   He halasivat toisiaan, mutta irrottivat otteensa pian. ”Nähdään… Tai siis, hyvästi”, Faith sanoi ja kääntyi kannoillaan, mutta Ricky ehti häntä ennen ovelle ja avasi sen.
   ”Kiitos”, Faith sanoi. ”Hei sitten.”
   Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran Rickyä, joka heilautti kättään hyvästiksi. Sitten hän lähti sulkien oven perässään.
Kotimatkalla Faithista ei tuntunut oikeastaan miltään. Hän ei katsonut ympärilleen eikä kuunnellut lainkaan ympäriltään kuuluvia ääniä. Tuntui, kuin ympärillä olevaa maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
   Hän ei pystynyt kunnolla edes käsittämään, ettei näkisi enää Rickyä. Aika kulkisi eteenpäin, mutta Faithin elämä ei olisi enää samanlaista. Hän oli luovuttanut Garyn suhteen ja piti sitä oikeana valintana – mutta se oli myös johtanut siihen, ettei hän enää saisi maanantaisin tavata Rickyä… eikä se tuntunut oikealta.
   Faith pääsi lopulta kotiin, missä hänen vanhempansa ihmettelivät hänen pitkää poissaoloaan, mutta Faith ei halunnut puhua heidän kanssaan. Hän ei halunnut tehdä mitään. Hän oli kokenut paljon surua viime viikoilla, mutta ei vielä mitään tämän kaltaista. Faithista tuntui, kuin hän ei olisi missään. Ainoa ajatus, mikä hänen mielessään oli, oli hänen viimeinen kuvansa Rickystä. Rickystä, joka hymyili hänelle sydäntäsärkevän surullisesti.
   Ja silloin Faith alkoi viimein itkeä. Asiat tuntuivat selkenevän hänen mielessään. Hän ei halunnut tätä, hän ei vain kestänyt.
   ”Ricky…” Faith kuiskasi. ”Ricky…!”
   Viime viikkojen aikana italialaisesta nuorukaisesta oli tullut Faithille todella tärkeä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tavannut ketään, jolle olisi voinut puhua niin avoimesti. Ricky ymmärsi häntä, Ricky oli ollut aina hänen vierellään…
   Mutta mitä Faith tekisi nyt? Miten hänen pitäisi jatkaa elämäänsä? Hän ei halunnut ajatella sitä, hän ei halunnut jatkaa ilman Rickyä.
   Faithin kyyneleille ei tuntunut tulevan loppua. Ricky oli aina antanut hänen itkeä. Mutta hän oli aina myös piristänyt Faithia, saanut hänet hymyilemään… Faith oli selvinnyt kaikesta, koska Ricky oli kannustanut häntä. Faithin onnellisuus viime viikkojen aikana oli ollut Rickyn ansiota.
   Rickyn kanssa oleminen ilahdutti minua enemmän kuin Garyn kanssa olo, Faith ajatteli. Osa minusta iloitsi etenemisestä Garyn kanssa vain, että saisin kertoa siitä Rickylle…
   Faith alkoi tajuta asioita paremmin. Hän tajusi myös sen, ettei pystyisi jatkamaan eteenpäin ilman Rickyä.
   Mutta minulla ei ole hänen numeroaan. Emme näe enää koskaan…
   Aika kului eteenpäin, vaikka Faithin elämä tuntui pysähtyneen. Hänen oli pakko mennä kouluun ja jatkaa tavalliseen malliin. Hän sulki sydämensä muilta eikä puhunut paljon. Hän ei vain pystynyt.
   Torstai-iltana Faith muisti Rickyn ohjelman. Huolimatta siitä, että se saattaisi vain kasvattaa hänen suruaan, Faith avasi television.
   Kaikki oli kuten ennenkin. Ohjelmaa juontava nainen tervehti katsojia ja kutsui Rickyn. Rickyn, joka alkoi neuvoa asiakastaan tavalliseen tapaan. Rickyn, joka ei kuitenkaan käyttäytynyt kuin Faithin tuntema Ricky.
   Katsoessaan sitä Rickyä Faith alkoi ymmärtää jotakin. Mies, jota hän katseli, oli aivan yhtä komea kuin ennenkin. Hän hymyili sitä tavallista hymyään. Mutta se kaikki alkoi näyttää valheelliselta.
   Parasta tässä työssä on se, että saan auttaa toisia ihmisiä. Niinhän Ricky oli sanonut. Mutta kun Faith nyt katseli tuota miestä, hän tajusi, että tämä ei ollut hänen oikea ”minänsä”. Kaikki oli vain huijausta.
   ”Valehtelija…” Faith kuiskasi. ”Et sinä oikeasti ole onnellinen.”
   Mitä enemmän Faith katseli, sitä enemmän hän varmistui epäilyksistään. Syvällä noiden hymyilevien kasvojen takana erottui suru.
   Silloin Faith sai tarpeekseen. Hän sulki television. Hän tunsi vapisevansa.
   Rickykin on vain ihminen, Faith ajatteli. Ei kukaan kestä aina sitä, että auttaa muita ihmisiä tulemaan onnellisiksi… eikä saa itse mitään…
   Faith alkoi itkeä. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut, että Ricky olisi onneton. Hän halusi tehdä hänet onnelliseksi. 
   ”En halua erota sinusta…” Faith nyyhkytti. ”Haluan nähdä sinut, Ricky. Haluan, että hymyilet kuten aina ennenkin…”
   ”Faith?” kuului ääni. Se oli Faithin äiti.
   ”Voi, Faith, taasko sinä itket?” hänen äitinsä sanoi ja tuli istumaan Faithin vierelle. ”Etkö voisi jo kertoa, mikä sinulla on?”
   ”Äiti…” Faith halasi äitiään. Hän ei muistanut tehneensä niin pitkään aikaan, mutta nyt hän halusi tehdä niin.
   ”Äiti… Anteeksi”, Faith sopersi. ”En vain tiedä, voinko kertoa…”
   Hänen äitinsä syleili häntä lujasti. ”Enkö voi tehdä mitään?” hän kysyi huolissaan.
   Faith pudisti päätään. ”Kukaan ei voi tehdä tälle mitään”, hän sanoi nyyhkyttäen.
   ”Mutta kertoisit edes, mihin tämä liittyy. Onko koulussa tapahtunut jotakin?”
   ”Ei…” 
   Faithin äiti oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Hyvä on. Jos et halua kertoa, en voi pakottaa sinua. Mutta muista, että olen aina lähelläsi.”
   Faith tajusi sen vasta nyt itsekin. Hän oli ollut aina sisäänpäin kääntynyt tyttö, joka ei ollut pystynyt kertomaan huolistaan edes vanhemmilleen. Vaikka oikeasti Faith välitti heistä todella paljon…
   Faith nyökkäsi. ”Kiitos, äiti”, hän sanoi. ”Tuon kuuleminen tekee minut niin… huojentuneeksi… Olen tosi pahoillani, että olen ollut niin typerä…”
   ”Höpsistä”, äiti sanoi. ”Ymmärrän sinua kyllä. En minäkään sinun iässäsi kertonut huolistani vanhemmilleni. Mutta kun saa itse lapsia, tajuaa, miten helposti heistä huolestuu…”

   He eivät sanoneet enää mitään. Faithin olo ei tullut suoranaisesti paremmaksi, mutta hänestä oli uskomattoman helpottavaa, kun joku oli hänen lähellään nyt… 



Ja siihen loppuu tämänkertainen jakso. Omasta mielestäni lopetin tämän osan vähän kökösti, mutta parempaakaan kohtaa ei löytynyt... Seuraava osa onkin sitten viimeinen! Miten Faithin rakkauden mahtaa käydä? Sitä odotellessa, kertokaa toki mielipiteenne tästä osasta!