Monimutkainen rakkaus, osa 1

Tällä kertaa julkaisen hieman pidemmän tarinan, nimittäin viime vuonna kirjoittamani Monimutkaisen rakkauden. Tämän olen kirjoittanut ihan vapaa-ajallani. Tarina on kokonaisuudessaan 60 sivua pitkä, ja koska se olisi ehkä vähän liikaa yhdelle blogitekstille, jaan sen osiin (tosin osien määrä on vielä tuntematon). Muutama varoituksen sana vielä: tarina keskittyy lähes yksinomaan nuorten ihastuksiin ja rakkaussuhteisiin, joten jos et ole romantiikan ystävä, tämä tarina ei ehkä ole sinua varten. Muussa tapauksessa, hyviä lukuhetkiä!

                                       Monimutkainen rakkaus

Miksei rakkaus voi olla yksinkertaisempaa?

Mitä enemmän katson sinua, sitä enemmän ihastun.

Mutta miten sinä huomaisit minut?

”Faith! Tule syömään!”

   ”Tullaan!”

   Faith tunki paperit kiireesti työpöytänsä laatikkoon ja lähti huoneestaan.

   Olen oikea typerys, tyttö ajatteli. Miksi edes kirjoittelen tuollaisia?

   ”Mitä nyt, Faith?” hänen äitinsä kysyi. ”Olet aivan punainen.”

   ”Olenko? Ei tässä mitään…”

   ”Kerta kaikkiaan. Miksi pidät aina huoneesi oven kiinni? Sellainen ei ole hyväksi sinulle.”

   Faith ei vastannut mitään, vaan laittoi ruokaa suuhunsa. Hän ei edes kuunnellut kunnolla äitinsä hössötystä, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa.

   Eikä se edes auta mitään. En pystyisi antamaan hänelle kirjettäkään.

   ”Faith!” hänen äitinsä huusi äkkiä. ”Kuunteletko sinä minua?”

   ”Anteeksi, äiti”, Faith sanoi. ”Mitä sanoitkaan?”

   ”Kerta kaikkiaan! Olethan tehnyt läksysi? Huomenna on koulua, kuten hyvin tiedät.”

   ”Tietenkin, äiti.”

   Niinpä niin. Koulua… huomenna näen hänet taas. Pystymättä tekemään mitään.

Seuraavana aamuna Faith valmistautui lähtemään kouluun tapansa mukaan. Syötyään aamiaisen ja laitettuaan koulupuvun päälleen hän jäi tuskailemaan peilin eteen.

   Näytän kamalalta, Faith ajatteli katsoessaan peilikuvaansa, pitkiä punaisia hiuksiaan ja tummanvihreitä silmiään. Mutta ei sillä toisaalta ole väliäkään, koska hän ei tule koskaan huomaamaan minua. Hän laittoi hiuksensa tapansa mukaan taakse letille ja lähti kouluun.

   Saavuttuaan koululle Faith näki ystävänsä Mabelin ja kiiruhti tämän luokse. ”Huomenta, Mabel”, hän sanoi.

   ”Huomenta, Faith. Näytät hengästyneeltä. Juoksitko tänne?”

   ”Täh? En tiedä… Ehkä…” Nyt kun Faith ajatteli asiaa, hän oli tosiaan saattanut juosta edes tajuamatta sitä.

   Mabel nauroi. ”Olet niin hassu. Taisit olla ihan ajatuksissasi. Arvaanpa, mistä on kyse…”

   ”Mitä oikein tarkoitat?” Faith kysyi ja tunsi punastuvansa hieman. Oli totta, että hän oli ajatellut Garethia, mutta siitä puhuminen tuntui nololta.

   Mutta juuri silloin, Faithin onneksi, paikalle saapui Sean, Mabelin poikaystävä. Mabelin huomio kiinnittyi hetkessä poikaan.

   ”Sean! Huomenta!” hän huudahti ja antoi tälle nopean suudelman. ”Mietinkin juuri, milloin olet tulossa.”

   Sean naurahti. ”Huomenta, kulta. Ja Faith.”

   ”Huomenta, Sean”, Faith vastasi ja hymyili pojalle.

   Faith oli iloinen, että Sean oli tullut paikalle, mutta kuten tavallista, ei voinut olla tuntematta pientä kateuden pistosta. Mabelilla oli upean paksut, ruskeat kiharat hiukset, sekä suuret, kirkkaanvihreät silmät. Ja kaiken lisäksi hän seurusteli Faithin lapsuudenystävän kanssa. 

   Sean Sullivan oli Faithin perheen irlantilaisten ystävien poika, ystävällinen nuorukainen, jonka hymyä oli vaikea vastustaa. Hän ja Faith olivat tunteneet toisensa päiväkotiajoista saakka, eikä tyttö ollut koskaan uskaltanut kertoa pojalle, että tämä oli hänen ensirakkautensa.

   Faithin ja Seanin ystävyys oli jatkunut heidän koko kouluikänsä, ja heistä tuli toistensa uskottuja, parhaita ystäviä. Huolimatta kaikenlaisista huhuista ystävyys ei koskaan muuttunut rakkaudeksi, ja Faith tajusi pian, ettei poika ollut hänelle se oikea.

   Sitten tuli yläaste, jolloin Faithin ja Seanin kanssa samalle luokalle tuli Mabel Keighley, itsevarma tyttö, joka sai poikien huomion itselleen. Faith ei aluksi erityisemmin pitänyt Mabelista, joka tuntui hänen täydelliseltä vastakohdaltaan. Mutta Faith huomasi, että Sean ei jakanut hänen mielipidettään.

   Vähitellen Faith etääntyi ystävästään, joka tuntui olevan kiinnostunut vain Mabelin seurasta. Häntä satutti nähdä, miten Sean teki kaikkensa päästäkseen Mabelin poikaystäväksi ja miten Mabel tuntui kohtelevan häntä samalla flirttailevalla tavalla kuin kaikkia muitakin poikia. Hän alkoi pitää Mabelista yhä vähemmän.

   Sitten, eräänä päivänä, heidän ollessaan neljätoistavuotiaita, Sean tuli puhumaan Faithille. Hän oli todella surullisen ja järkyttyneen oloinen, ja kertoi, että oli tunnustanut tunteensa Mabelille. Tyttö oli ilmeisesti vain nauranut eikä ottanut pojan puheita tosissaan.

   Tämän kuultuaan Faith, joka ei tavallisesti edes puhunut Mabelille, meni vihaisena tytön luokse ja huusi tälle siitä, miten kamala hän oli. Mabel vaikutti järkyttyvän tästä, eikä seuraavina päivinä ollut ollenkaan oma itsensä, vaan hiljainen ja vakava. Sean huolestui tästä, ja päätti puhua Mabelin kanssa.

   Faith ei edelleenkään tiennyt tarkalleen, mitä oli tapahtunut, mutta seuraavana päivänä paljastui, että Sean ja Mabel olivat alkaneet seurustella. Faith ei tiennyt, mitä ajatella. Mabel vaikutti muuttuneen; nyt hän ei enää flirttaillut poikien kanssa tai ollut yhtä itsevarma. Oikeastaan hän tuntui olevan aivan eri ihminen.

   Vähitellen Faith alkoi ystävystyä Mabelin kanssa, ja he huomasivat pitävänsä useista samoista asioista. Faith oli iloinen saatuaan myös tytön ystäväksi, ja alkoi viettää paljon aikaa kolmisin Mabelin ja Seanin kanssa.

   Ja niin asiat olivat jatkuneet tähän päivään saakka. Faith ei olisi halunnut olla kateellinen ystävälleen, mutta tuntui siltä kuin Mabelilla olisi ollut kaikki. Hän oli kaunis, ystävällinen, ja hänellä oli ihana poikaystävä. Faith ei voinut kiistää, että olisi halunnut olla samanlainen kuin ystävänsä.

   ”Kuule, Faith”, Mabel sanoi Faithille lounastauon aikaan, ”minulla olisi sinulle ehdotus.”

   ”Ehdotus? Mihin liittyen?” Faith kysyi, vaikka arvelikin tietävänsä.

   ”No Garyyn tietenkin!” Mabel sanoi turhan kovaan ääneen.

   ”Shh! Puhu hiljempaa!” Faith sähisi punastuneena.

   ”No mitä? Eihän hän täällä ole. Oli miten oli… minulla on ehdotus siihen liittyen.”

   ”Niin mikä?” Faith kuiskasi.

   ”Rakkauden Satama”, Mabel sanoi merkitsevällä äänellä ja virnisti.

   ”Mikä?” Faith kysyi hämillään.

   ”Rakkauden Satama!” Mabel toisti. ”Etkö muka ole kuullut siitä?”

   ”En”, Faith sanoi. ”Mikä se on?”

   Mabel huokaisi. ”Et siis tiedä… No, en minä sitä välttämättä odottanutkaan. Se on paikka lähellä keskustaa, siinä apteekin vieressä… Siellä voi keskustella kaikenlaisista ongelmista rakkauteen liittyen.”

   Faith ei vieläkään täysin ymmärtänyt. ”Keskustella?”

   ”Niin! Asiantuntijoiden kanssa. He voisivat auttaa sinua ongelmasi kanssa.”

   ”Niinkö luulet? Missä olet kuullut tuollaisesta paikasta?” Faith kysyi hieman epäilevänä.

   ”Mitä merkitystä sillä on? Ystäväsi yrittää auttaa sinua ja sinä…”

   ”Anteeksi”, Faith sanoi. ”Mutta… en tiedä…”

   ”Siitä voisi olla oikeasti apua”, Mabel sanoi. ”Haluathan sinä asioiden edistyvän?”

   ”Ei ole mitään edistyttävää”, Faith mumisi, mutta lisäsi sitten nopeasti: ”Tietenkin haluan.”

   ”Niin! Joten, miksei? Yrittäisit edes!” Mabel sanoi ja hymyili kannustavasti. ”Ennen kuin joku muu vie hänet.”

   Faith tunsi pistoksen rinnassaan. ”Joo…” hän sanoi, ja ajatteli katkerana, ettei voinut tietää, oliko hänellä jo joku.

Koulun jälkeen Faith hyvästeli Mabelin ja Seanin, ja lähti tapansa mukaan koulun kentälle, missä jalkapallojoukkue harjoitteli. Muutamia muitakin oli katsomassa, mistä Faith oli iloinen. Hän ei ollut liian silmiinpistävä… mutta toisaalta taas, tämä teki hänestä huomaamattomamman. Gary ei tulisi huomaamaan häntä…

   Faith katsoi, kuinka joukkue harjoitteli, ja etsi katseellaan tiettyä pelaajaa. Sitten hän näki hänet: hoikan, ruskeahiuksisen pojan, joka harjoitteli pallon kuljetusta.

   Hän on niin nopea, Faith ajatteli katseensa seuratessa poikaa. Ja niin upea.

   Faithin muistot ajautuivat viime syksyyn, jolloin hän oli kohdannut pojan ensimmäisen kerran. Oli kulunut vain muutama viikko koulun alkamisesta, ja Faith vietti aivan tavallista kouluelämää. Mutta se yksi päivä oli jäänyt hänen mieleensä pysyvästi.

   Faith oli kiirehtinyt pitkin koulun käytäviä, etsien oikeaa luokkaa. Hän ei ollut epätoivoisena edes katsonut kunnolla eteensä, ja silloin se oli tapahtunut. Faith oli tuntenut osuvansa johonkin, ja iskun voima oli yllättänyt hänet niin, ettei hän pysynyt edes jaloillaan, vaan kaatui maahan. Silloin hänen yläpuoleltaan oli kuulunut ääni: ”Anteeksi! Oletko kunnossa?”

   Faith katsoi äänen suuntaan, ja tunsi punastuvansa. Hän katsoi päin ruskettunutta poikaa, jolla oli lyhyet, vaaleanruskeat hiukset ja harmaansiniset silmät. Poika oli uskomattoman komea.

   ”Ai”, Faith sai sanottua hetken kuluttua. Hän huomasi käden, jota poika oli ilmeisesti pitänyt ojossa jo tovin, ja tarttui siihen, tuntien punastuvansa vain enemmän. ”Kiitos.”

   ”Eipä mitään”, poika sanoi. ”Kannattaisi katsoa eteensä.”

   Faithista tuntui, kuin poika olisi sanonut sen sekä hänelle että itselleen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun poika jo lähti paikalta, toiseen suuntaan. Faith jäi tuijottamaan pojan perään, tajuamatta olevansa yhä pahemmin myöhässä tunnilta.

   Niin Faith oli tavannut Gareth Colen, samalla vuosikurssilla olevan pojan, jonka nimen Faith sai pian tietää koulun jalkapallojoukkueen kautta. Sean tunsi joukkueen kapteenin, joka kehui jatkuvasti Garya, ja näytti tämän kuvan Faithille ja Mabelille.

   Siitä lähtien Faith oli alkanut katsoa joukkueen harjoituksia, ja alkanut seurata varsinaisia pelejäkin. Koulujen väliset jalkapalloturnaukset olivat tärkeitä, mutta Faith ei ollut aikaisemmin jaksanut seurata niitä. Nyt hän käytti kaikki mahdollisuudet mitä sai vain nähdäkseen Garyn pelaamassa.

Mutta hän tuskin muistaa minua… Faith ajatteli surumielisenä. Enkä uskalla lähestyä häntä.

   Siinä Faithin ongelma olikin. Hän katsoi poikaa, jonka ruskeat hiukset olivat kasvaneet nyt niskan yli. Gary sai hänet punastumaan aina kun Faith katsoi tätä, eikä Faith pystynyt kuvittelemaankaan, miten voisi lähestyä poikaa. Mabelin ehdotus pyöri yhä hänen mielessään. Rakkauden Satama… Faith mietti, olisiko sinne meno järkevää. Vaikka hän saisikin neuvoja, pystyisikö hän edelleenkään tekemään mitään konkreettista? Tyttö ei uskonut siihen.

   Mutta Mabel haluaa auttaa minua, Faith ajatteli. Ehkä pitäisi yrittää edes hänen takiaan.

   Niinpä Faith lähti paikalta hieman vastahakoisesti. Mabel sanoi, ettei hänen tarvitsisi edes varata aikaa ensimmäiselle kerralle, mutta että paikalla oli silti hyvä olla hyvissä ajoin. Faith oli saanut ystävältään osoitteen, ja meni keskustaan bussilla.

   Matkalla keskustaan Faith ehti tehdä läksyt ja miettiä, mitä hänen pitäisi sanoa. Tilanteestaan kertominen ventovieraalle jännitti häntä, ja hän pelkäsi, ettei saisi kerrottua mitään.

   Mutta minun täytyy yrittää, Faith ajatteli. Kun kerran olen menossa sinne.

   Lopulta, tultuaan keskustaan, Faith lähti kohti paikkaa, jossa Rakkauden Satama sijaitsi. Mabel oli sanonut, että se oli apteekin vieressä, ja vaikka Faith tiesi, missä apteekki oli, Mabel oli antanut silti osoitteen kaiken varalta.

   Päästyään paikalle Faith hämmästyi. Apteekin vasemmalla puolella oli rakennus, jossa luki suurin punaisin puukirjaimin Rakkauden Satama. Faith ei tajunnut, miten ei ollut kiinnittänyt paikkaan aiemmin huomiota. Toisaalta kaikki muut lähistön kaupat ja liikerakennukset kuuluttivat nimeään neonvaloin ja räikein värein. Rakkauden Satama, joka poikkesi näistä rakennuksista, saattoi jäädä varjoon juuri sen takia.

   Faith epäröi. Hän oli päättänyt astua sisään, mutta jännitys otti hänet valtaansa. Mitä hän sanoisi? Mitä jos hän toimisi jotenkin väärin?

   Muutaman minuutin kuluttua Faith sai kuitenkin kerätyksi rohkeutensa. Hän tarttui ovenkahvaan, ja veti oven auki.

   Faith pysähtyi ovensuuhun. Hän katsoi ympärilleen suu auki. Kaikki seinät oli maalattu valkoisiksi, ja kaikkialla tuntui olevan kukkia. Faith astui eteenpäin ja saapui ympyränmalliseen halliin, jossa oli suuria, suorakulmaisia ikkunoita, joista valo paistoi sisään.

   Jos Faith oli jotakin odottanut, niin ei ainakaan tällaista. Hän alkoi epäröidä entistä enemmän, mutta onnistui lopulta etenemään aulan ainoasta ovesta sisään.

   Heti päästyään sisään Faith näki edessään vanhan miehen, joka istui vastaanottotiskin ääressä. Mies huomasi Faithin ja sanoi: ”Hyvää iltapäivää, nuori neiti. En ole tainnut nähdä teitä aiemmin…”

   ”Niin”, Faith sanoi jännittyneenä. ”En ole ollut täällä ennen.”

   ”Ahaa!” mies hihkaisi. ”Olette siis uusi. Selvä, katsotaanpa, keitä täällä on vapaana…”

   Mies kääntyi tietokoneensa puoleen. Juuri silloin käytävällä oleva ovi avattiin ja ulos astui Faithia nuorempi tyttö, joka lähti hymyillen pois rakennuksesta.

   Kun vastaanoton vanhus selasi tietokonettaan ja mutisi: ”Odottakaapas hetkinen…” käytävän ovi aukesi uudelleen. Kun Faith ajatteli asiaa, se ei ollut tainnut edes sulkeutua kunnolla.

   ”Onko minulle asiakkaita?” kuului ääni, jonka suuntaan Faith kääntyi. Hän tunsi sydämensä hypähtävän.

   Hänen edessään seisoi nuori mies, jolla oli tummat, kihartuvat hiukset ja suklaanruskeat silmät. Mies oli pitkä ja hymyili leveästi. Ja tämä kaikki teki hänestä hätkähdyttävän komean.

   ”Hyvää iltapäivää, signorina”, mies sanoi Faithille. Faith hätkähti uudemman kerran.

   ”Herra Sapienti! Tämäpä sattui! Neiti on nimittäin uusi täällä…” vastaanoton vanha mies sanoi ilahtuneen kuuloisena.

   ”Niinkö?” mies sanoi ja silmäili Faithia, joka ei saanut sanaa suustaan. ”Siinä tapauksessa hän voi tulla minun puheilleni.”

   Faith ei tiennyt mitä tehdä. Hänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Miten hän voisi puhua noin komealle, ulkomaalaiselle miehelle, kun jännitti muutenkin vieraiden kanssa puhumista?

   ”Neiti?” nuori mies sanoi äkkiä. Faith käänsi katseensa häntä kohti sydän väpättäen.

   ”Tulisitteko huoneeseeni?” mies kysyi. Faithia kuumotti. Hänen olisi tehnyt mieli paeta paikalta, mutta hän ei pystynyt liikkumaan mihinkään.

   ”Tuota…” Faith sai sanottua. ”Minä…”

   ”Jännittääkö teitä?” mies kysyi. Faith nyökkäsi.

   ”Älkää huoliko”, mies sanoi lempeästi. ”Teidän ei tarvitse jännittää. Voitte kertoa minulle mitä vain.”

   Faith silmäili miestä. Hänen äänensä oli rauhoittava, ja se sai Faithin mielen tyyntymään hieman.

   Mies hymyili. ”No niin”, hän sanoi. ”Menkäämme.”

   Hän viittasi Faithin menemään ovesta ensin, ja Faith pääsi viimeinkin liikkumaan. Hän mutisi miehelle kiitoksen ja astui sisään pieneen huoneeseen, jossa oli pieni sohva ja nojatuoleja.

   ”Istukaa toki”, mies sanoi ja istui itse nojatuolille. Faith istui sohvalle häntä vastapäätä. Nojatuoli vaikutti liian viralliselta ja olisi saanut Faithin jännittämään vain enemmän.

   ”No niin”, mies sanoi taas. ”On parasta esittäytyä ensin. Nimeni on Riccardo Sapienti. Hauska tutustua.”

   Riccardo Sapienti… Nimi kuulosti etäisesti tutulta. Silti Faith oli varma, ettei ollut nähnyt miestä aiemmin… eihän?

   Äkkiä Faith tajusi, että mies odotti häneltä vastausta. Hän sanoi takellellen: ”Tuota, nimeni on Faith Bennett. Hauska tutustua, hm, herra Sapienti.”

   Mutta silloin mies kohotti sormensa. ”Älä suotta herroittele. Meidän on parempi unohtaa kohteliaisuudet ja puhua toisillemme kuin tuntisimme jo. Joten minä kutsun sinua Faithiksi, jos sopii.”

   ”Ai”, Faith sanoi. Tämä yllätti hänet. ”Kai se sopii…”

   ”Hyvä”, nuori mies sanoi ja jatkoi: ”Ja sinä voit kutsua minua Rickyksi. Olen huomannut, että se on englantilaisille helpompaa.”

   ”Tuota…” Faith oli pystynyt vielä nielemään sen, että mies kutsui häntä etunimeltä – hän oli sentään miestä nuorempi. Mutta että hän kutsuisi miestä niin tuttavallisesti – ja vieläpä lempinimellä? Faith ei uskonut pystyvänsä sellaiseen.

   ”Kuten sanoin, unohdetaan kohteliaisuudet”, Riccardo Sapienti jatkoi. Hänen puheessaan oli vain pieni aksentti, joka korostui joidenkin sanojen kohdalla. ”Se tekee keskustelusta rennompaa.”

Mies hymyili jatkuvasti Faithille, jonka sydän löi yhä lujaa. Hän ei vielä osannut sanoa, mitä mieltä oli miehestä. Mutta hän ei voinut vastustaakaan tämän sanomisia, joten hän sai sanottua hiljaa: ”Selvä.”

   Riccardo Sapientin hymy leveni. ”Hyvä”, hän sanoi. ”Olet kai yläasteella, Faith?”

   ”Kyllä”, Faith vastasi hermostuneena. ”Olen kuusitoista vuotta.”

   ”Minä olen kahdeksantoista”, mies sanoi. Faith ei voinut olla näyttämättä yllättyneisyyttään. Kyllähän italialainen näytti nuorelta, mutta Faith oli ajatellut hänet vähintään kaksikymppiseksi.

   ”Yllätyitkö?” nuorukainen kysyi ja naurahti. ”Niinpä niin. Ajattelet varmaan, että kahdeksantoistavuotiaana pitäisi olla vielä koulussa eikä tehdä tällaista työtä…”

   ”Ei”, Faith sanoi äkkiä. ”En tarkoittanut… Anteeksi…”

   ”Älä pyydä anteeksi”, nuori mies sanoi. ”En loukkaannu tuollaisesta.”

   Seurasi hetken hiljaisuus. Faith tuijotti jalkojaan. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.

   ”Kuule, Faith”, italialainen nuorukainen sanoi äkkiä. ”Miksi tulit tänne?”

   Faith katsoi häntä epävarmana. Nyt oli enää myöhäistä perääntyä, mutta häntä jännitti edelleen.

   ”Minä… minulla on yksi ongelma…” Faith sai sanotuksi. Hän tunsi liikehtivänsä levottomasti.

   ”Rauhassa vain. Ei ole mitään kiirettä. Millainen ongelma?” Mies puhui lempeästi, ja Faith tunsi helpotusta. Hän veti henkeä ja jatkoi.

   ”Minä olen… ihastunut yhteen poikaan”, tyttö sanoi ja tunsi punastuvansa. ”Mutta en uskalla… en pysty puhumaan hänelle.”

   Kun Faith ei jatkanut, Riccardo Sapienti sanoi: ”Ahaa. Mikä tämän pojan nimi on? Sinun ei ole pakko kertoa, mutta se olisi helpompaa, vai mitä?”

   Faith nyökkäsi ja sanoi: ”Gareth Cole.”

   ”Siis Gareth. Vai sanotaanko häntä Garyksi?” nuorukainen kysyi ja naurahti.

   Faith hätkähti. ”Joo…” hän sanoi.

   ”No”, mies jatkoi, ”kerro minulle vähän tästä Garysta. Millainen hän on? Missä sinä hänestä pidät?”

   Tällaiset kysymykset yllättivät Faithin, joka sanoi epävarmana: ”No, tuota… hän pelaa jalkapalloa…”

   Italialainen nyökkäsi. ”Mitä muuta? Kerro kaikki mitä sinulle tulee mieleen.”

   Faith ei edelleenkään ymmärtänyt, mutta jatkoi kuitenkin: ”No, hän on rinnakkaisluokallani… ja hän on tosi hyvännäköinen. Hän pelaa tosi hyvin jalkapalloa…”

   Faith oli itsekin yllättynyt siitä, mitä puhui. Hän ei edes tuntenut edessään istuvaa nuorta miestä, mutta pystyi silti kertomaan tälle ihastuksestaan nolostuen vain vähän…

   ”Tapasin hänet ensimmäisen kerran syksyllä… Minä, tuota, törmäsin häneen ja kaaduin… Ja hän auttoi minut ylös…”

   ”Ihastuitko häneen silloin?” mies kysyi. Hän oli nyökkäillyt jatkuvasti Faithin puhuessa ja osoittanut kuuntelevansa.

   Faith nyökkäsi. ”Mutta en ole pystynyt sanomaan hänelle mitään sen yhden kerran jälkeen.”

   ”Entä onko hän tullut puhumaan sinulle?”

   Faith pudisti päätään. ”En usko, että hän edes muistaa minua.”

   Nuori mies näytti mietteliäältä. ”Ja sinä siis tulit tänne, koska et uskalla puhua hänelle?”

   ”Niin”, Faith sanoi. ”Ystäväni suositteli tätä paikkaa.”

   ”Vai niin…”

   ”Taisin olla typerä, kun tulin tänne”, Faith sanoi ajattelematta. ”Tuskin mikään auttaa.”

   ”Älä nyt”, Riccardo Sapienti sanoi. ”Rauhoitu. Haluat kai puhua Garylle?”

   ”Joo…” Faith sanoi. ”Mutta…”

   ”Teen minkä voin. Minulla oikeastaan on sinulle muutama neuvo.”

   ”Niinkö?” Faith katsoi yllättyneenä nuorukaista, joka hymyili hänelle.

  ”Kyllä. Jännität hänelle puhumista, etkö vain? Pelkäät, että teet jotakin väärin.”

   ”Niin…” tyttö sanoi hitaasti. Hän oli hämillään.

   ”Yritä olla miettimättä sitä. Puhu hänelle. Tervehdi häntä, puhu vaikka jalkapallosta, koulusta… Kaikesta tavallisesta. Osoita hänelle, että haluat tutustua häneen.”

   ”Mutta… eikö se vaikuta oudolta?” Faith kysyi.

   ”Oudolta? Miksi se olisi outoa?”

   ”No kun…” Mutta Faith ei oikeastaan keksinyt vastausta.

   ”Täsmälleen. Yritä ystävystyä hänen kanssaan aivan normaalisti. Älä kerro hänelle heti, että olet ihastunut häneen. Varsinkaan, kun et vielä tunne häntä.”

   Silloin Faith tajusi sen itsekin. Hän ei tuntenut Garya. Hän ei oikeastaan tiennyt, millainen tämä oli luonteeltaan. Hän ei tiennyt pojasta paljon mitään muuta kuin että tämä pelasi jalkapalloa.

   ”Ahaa”, Faith sanoi. ”Eli minun pitää tutustua häneen ensin?”

   ”Niin”, mies sanoi hymyillen. ”Aivan tavallisesti.”

   Nyt Faith vastasi nuorukaisen hymyyn ensimmäistä kertaa. ”Ahaa”, hän sanoi taas. ”En ole edes ajatellut… Kiitos…”

   ”Ricky”, mies sanoi.

   ”Ricky”, Faith toisti. ”Kiitos. Autoit minua ymmärtämään asioita…”

   ”Hienoa, jos minusta oli apua”, Ricky sanoi. ”Mutta tärkeintä on, että teet miten sinusta tuntuu parhaimmalta.”

   ”Joo…” Faith sanoi. ”Lupaan yrittää.”

   Ricky hymyili tytölle ja katsoi kelloa. ”Aika kuluu nopeasti”, hän sanoi. ”On kulunut jo tunti.”

   ”Tunti?” Faith huudahti. ”Päivällinen on kohta!”

   ”Sitten sinun pitää mennä kotiin”, Ricky sanoi. ”Tuletko tänne vielä?”

   ”Ai.” Faith ei ollut oikeastaan ajatellut asiaa. ”No, tuota…”

   ”Voisit tulla”, Ricky sanoi. ”On kyse tietenkin omasta valinnastasi, mutta jos tästä olisi apua…”

   Faith nyökkäsi. ”Joo. Voisin tulla…”

   ”Voin varata sinulle ajan”, mies sanoi. ”Kävisikö tämä sama aika?”

   ”Kai…” Faith sanoi.

   ”Tai ei aivan tarkkaan sama aika. Maanantai… puoli neljästä puoli viiteen. Kävisikö se?”

   Faith mietti hetken. Lopulta hän nyökkäsi. ”Joo”, hän sanoi. ”Minun pitää vain sanoa tästä vanhemmilleni.”

   ”He eivät siis tiedä?”

   Faith pudisti päätään. ”Kuulin tästä paikasta vasta tänään.”

   Ricky nyökkäsi. ”En oikeastaan ole täällä kovin usein, mutta tulen ensi maanantaiksi.”

   Faith ei ymmärtänyt täysin nuorukaisen sanoja, mutta nyökkäsi. Sitten hän nousi seisomaan.

   ”No, sitten… Nähdään…”

   Rickykin nousi seisomaan. ”Ensi viikkoon. Mitä tulee puhelinnumeroihin…”

   ”Ai niin!” Faith sanoi. ”Voin antaa sinulle omani…”

   ”Ei”, Ricky sanoi yllättäen. ”Haluan kokeilla yhtä juttua.”

   Faith oli ymmällään. ”Mitä…?”

   ”Ei anneta toistemme puhelinnumeroita”, italialainen sanoi. ”Tämä perustuu luottamukseen.”

   Faith katsoi häntä tajuamatta vieläkään mitään. ”Mutta…”

   ”Faith, minä lupaan olla täällä ensi maanantaina. Lupaathan sinäkin tulla?”

   Yhä hämillään oleva Faith sanoi hitaasti: ”Joo…”

   ”Se on sitten selvä”, Ricky sanoi ja vinkkasi silmää. ”Nähdään maanantaina.”

   ”Nähdään…” Faith sanoi ja ojensi kätensä, mutta Ricky ei kätellyt tyttöä, vaan sulki tämän syleilyynsä.

   Faith oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Ricky kuiskasi hänen korvaansa: ”Ei olla niin virallisia, eihän?”

   Faith tunsi poskillaan kuumotusta. Kun nuorukainen lopulta päästi Faithin halauksesta, hänen sydämensä tuntui olevan halkeamaisillaan. Äkkiä hän tajusi, että oli unohtanut hengittää.

   ”Nähdään sitten”, Ricky sanoi ja hymyili. ”En usko onneen, mutta uskon sinuun. Tee parhaasi.”

   ”Joo”, Faith sai sanotuksi. ”Nähdään.”

   Sitten hän lähti, hyvästeli vastaanoton vanhan miehen ja meni bussiin, joka vei lähelle hänen kotiaan. Rickyn sanat kaikuivat hänen mielessään, joka ei ollut vieläkään täysin rauhoittunut. Yritä ystävystyä hänen kanssaan aivan normaalisti. Niin, normaalisti. Se kuulosti helpolta. Mutta kun Faith ajatteli asiaa… pystyisikö hän nyt lähestymään Garya yhtään sen paremmin? Auttaisivatko mitkään neuvot hänen ujouteensa?

   Mutta hänen piti yrittää. Hän ajatteli sitä, mitä Ricky oli sanonut ennen hänen lähtöään. En usko onneen, mutta uskon sinuun. Italialainen nuorukainen oli ymmärtänyt häntä uskomattoman hyvin, ja Faith tiesi, että halusi nähdä tämän uudelleen. Siksi hänen piti tehdä parhaansa.

   Päästyään kotiin Faith kertoi vanhemmilleen (hieman nolostuneena) Rakkauden Satamasta, paljastamatta kuitenkaan kaikkea. Hän sanoi, että siitä oli hänelle apua ja että paikka oli ilmainen. Hänen vanhempansa kyselivät paljon, mutta myöntyivät lopulta Faithin sanottua, että paikka oli aivan turvallinen.

   Kun Faith lopulta meni nukkumaan, hän oli todella väsynyt. Päivä oli ollut erikoinen.

   Mutta olen iloinen... Faith ajatteli. Tuntuu, kuin olisin edistynyt. Pystyin puhumaan vieraalle paremmin kuin ennen...

   Faith vaipui vähitellen uneen. Minä lupaan yrittää, Ricky. Minä aion yrittää puhua hänelle huomenna…

Mutta seuraavana päivänä Faith ei lupauksestaan huolimatta ollut varma, pystyisikö puhumaan Garylle. Asiat olivat kyllä tulleet selkeämmäksi Faithin mielessä, mutta niiden toteuttaminen käytännössä ei tuntunut yhtään helpommalta.

   Eilinen tuntuu miltei unelta, Faith ajatteli kävellessään kouluun. On vaikea uskoa, että tapasin Rickyn oikeasti…

   Hän ei ollut kertonut vanhemmilleen Rickystä – kuten ei myöskään siitä, että tämä neuvoi häntä rakkaudessa. Sen sijaan hän oli sanonut saavansa apua ujouteensa, mikä oli tavallaan tottakin. Vaikka asia vaivasi häntä hieman, hän ei vain pystynyt kertomaan. Ei ainakaan vielä.

   Saapuessaan koululle Faith tapasi Mabelin, joka kysyi heti innokkaana: ”No? Menitkö sinne?”

   ”Joo”, Faith sanoi ja tunsi punastuvansa. Mitä hänen pitäisi sanoa Mabelille?

   ”Millaista siellä oli? Oliko siitä apua?” Mabel kyseli kiihkeästi.

   ”No joo…” Faith sanoi. ”Yritän puhua hänelle tänään.”

   ”Oikeasti? Hienoa! Hyvä asenne!”

   Faith ei ollut yhtä innoissaan kuin ystävänsä. Häntä jännitti aivan liikaa. Jos hän yrittäisi puhua nyt Garylle, siitä tulisi tuskin mitään.

   Päivä kului tuskallisen hitaasti, mistä Faith oli tavallaan iloinen mutta tavallaan stressaantunut. Hänen jännityksensä tuntui kasvavan minuutti minuutilta. Kerran Gary tuli häntä vastaan käytävällä, mutta Faith ei pystynyt kunnolla katsomaankaan häneen ja poika kulki ohi.

   Viimeisen tunnin jälkeen Faithia vasta jännittikin. Hän tiesi tarkkaan jalkapallojoukkueen harjoitusajat: maanantaisin ja torstaisin harjoitukset kestivät enintään kaksi tuntia, kun taas tiistaisin ja perjantaisin enintään tunnin. Keskiviikkona harjoituksia ei ollut.

   Nyt oli tiistai, eli joukkueella olisi lyhyemmät harjoitukset. Faith jäi katsomaan peliä ja tunsi sydämensä takovan rinnassaan. Hän oli päättänyt puhua Garylle harjoitusten jälkeen, hänen piti tehdä niin.

   Faith hengitti syvään. Hän katsoi Garya, joka oli yhtä taitava kuin tavallisestikin. Valmentaja kehui häntä, mutta muistutti jatkuvasti siitä, että hänen piti silti keskittyä.

   Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen harjoitukset viimein päättyivät. Joukkue meni pukuhuoneeseen. Faith yritti olla kuvittelematta Garethia riisuutumassa ja mietti, mitä sanoisi hänelle.

   Ole normaali, Faith käski itseään. Tervehdi häntä ja kehu…

   Mutta juuri silloin Gary tuli ulos pukuhuoneesta. Faithin sydän hyppäsi kurkkuun. En pysty tähän, hän ajatteli, en pysty…

   Poika käveli Faithin ohi ja vilkaisi häntä. Faith tiesi, että hänen piti sanoa jotain. Gary oli juuri kävelemässä pois, kun Faith sanoi hermostuneesti: ”Hei!”

   Poika kääntyi. Hän katsoi Faithia hetken aikaa. ”Tunnetaanko me?” hän lopulta kysyi.

   Niinpä tietenkin, Faith ajatteli, hän ei muista minua. Arvasinhan minä sen…

   Faith oli nolostunut ja hänen sydämensä takoi varmaan lujemmin kuin koskaan ennen, mutta hän sai sanottua: ”Emme oikeastaan. Mutta, tuota, törmäsimme silloin kerran…” Faithia nolostutti entistä enemmän. Hän tiesi kuulostavansa typerältä.

   ”Ai jaa”, Gary sanoi ja katsoi Faithia tarkkaan. ”En tiedä, muistanko…”

   ”Ei se mitään”, Faith sanoi nopeasti.

   ”Siksikö vain tervehdit minua?” Gareth kysyi. Hänen kasvojensa ilmettä oli vaikea lukea. 

   ”No…” Faith olisi halunnut juosta pois paikalta, mutta ei voinut. Mitä hän sanoisi nyt pojalle?

   ”Mikä sinun nimesi on?” Gary kysyi, kun Faith ei jatkanut lausettaan.

   ”Faith Bennett”, tyttö sanoi, eikä tiennyt, pitäisikö hänen jatkaa.

   Poika katsoi Faithia taas hetken. Hänen silmissään oli tutkiva katse.

   ”Oliko sinulla jotain varsinaista asiaa?” hän kysyi lopulta.

   ”No, tuota… Ei varsinaisesti…” Faith sanoi ja tunsi alkavansa itkeä kohta. Jos hän tekisi niin… Ei, se ei kävisi päinsä. Hän sanoi nopeasti: ”Pelaat tosi hyvin. Käyn usein katsomassa harjoituksia…”

   ”Niinkö?” Gary sanoi. Hänen ilmeensä ei muuttunut. ”Kiitos vain. Sekö oli asiasi?”

   Pojan äänensävy sai Faithin hermostumaan. Hänestä tuntui siltä, kuin Gary olisi vain halunnut hänestä eroon.

   ”No… niin. Minä taidan nyt mennä…” Faithista tuntui, että hänen äänensä vapisi. Hän ei jäänyt odottamaan, että Gary sanoisi mitään, vaan lähti juosten pois paikalta. Kyyneleitä tulvi hänen silmistään. Mitä hän oli oikein kuvitellut? Miten hän oli ollut niin typerä, että oli mennyt puhumaan pojalle? Hän ajatteli tämän vakavaa ilmettä ja välinpitämätöntä äänensävyä… Faith tiesi, että kaikki oli hänen omaa syytään.

   Kotona hän sulkeutui omaan huoneeseensa, kieltäytyi puhumasta äidilleen ja nyyhkytti tyynyynsä. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin typeräksi, niin katuvaksi, niin surulliseksi.

   Olen niin typerä, Faith ajatteli eikä saanut itkuaan lakkaamaan. Nyt hän pitää minua ihan outona eikä minulla ole enää mitään mahdollisuuksia…

   Äkkiä Faithin puhelin soi. Hän tarttui siihen ja katsoi näyttöä. Soittaja oli Mabel. Faith mietti hetken, mutta vastasi lopulta.

   ”Faith? Oletko siellä?” Mabel kysyi, kun Faith ei saanut sanottua mitään.

   ”Joo…” Faith vastasi. Mabel ei voinut olla kuulematta hänen äänensä itkuisuutta.

   ”Mikä hätänä? Itketkö sinä?”

   Faith ei tiennyt mitä vastata. Toisaalta… Mabel oli hänen ystävänsä. ”Mabel…” hän sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena. ”Menin puhumaan Garylle.”

   Faith selosti nopeasti, mitä oli tapahtunut. Mabel oli hetken hiljaa.

   ”Ajattelet siis, että hän piti sinua jotenkin outona?” hän sanoi lopulta.

   ”Niin…” Faith sanoi. ”Olen niin typerä.”

   ”Älä sano noin. Tai siis, ethän sinä voi tietää mitä Gary oikeasti ajatteli. Älä luovuta noin helposti.”

   ”Mutta…”

   ”Ei muttia. Ihan tosissaan, Faith, sinä et tunne häntä eikä hän sinua. Ala vain jutella hänen kanssaan enemmän, niin…”

   ”Mitä se muka auttaa?” Faith huusi ja purskahti uudelleen itkuun. ”En pysty enää puhumaan hänelle. En sen jälkeen. Ei hän ala ikinä pitää minusta!”

   ”Faith… Kuuntele nyt minua”, Mabel sanoi tiukasti. ”Se oli vasta ensimmäinen kerta. Niin voisi käydä kenelle vain. Ehkä Gary ei vain tiennyt, miten reagoida…”

   ”Niin”, Faith sanoi. ”Ei kai kukaan tiedä, mitä tehdä, kun joku typerä tyttö tulee höpisemään tyhjänpäiväisiä.”

   ”Faith! Rauhoitu nyt! Pidäthän sinä Garystä?”

   ”Joo…”

   ”Sitten et saa luovuttaa noin helposti. Olen ystäväsi ja haluan tukea sinua. Et voi antaa periksi, Faith, et vain voi.”

   Faith ei enää halunnut väittää vastaan. Hän oli kiitollinen Mabelille siitä, että tämä kannusti häntä aina, vaikka Faithin ujous kävikin varmasti välillä hermoille. Siitä hänen mieleensä muistui myös eilisen kohtaaminen Rickyn kanssa. Rickykin oli sanonut, ettei Faith oikeasti tuntenut Garyä…

   ”Niin”, Faith lopulta sanoi. ”Olet oikeassa. Anteeksi, että olen näin rasittava…”

   ”Älä nyt”, Mabel sanoi ja naurahti. ”Ethän sinä ollut rasittava… muuta kuin ehkä ihan vähän.”

   Nyt Faithkin nauroi. Hänen mielialansa oli noussut. ”Kiitos, Mabel”, hän sanoi. ”Tuosta oli apua.”

   ”Sitähän varten ystävät ovat, vai mitä?”

   Faith hymyili. Hän ei voinut jäädä vain murehtimaan tapahtunutta. Hänen piti jatkaa eteenpäin.

Mutta kuten tavallista, Faithin päättäväisyys haihtui seuraavana päivänä. Hän näki kyllä Garyä välillä, mutta ei pystynyt puhumaan tälle vaan meni kiireesti tämän ohi. Gary katsoi häntä aina kummastuneen näköisenä.

   Faith oli tajunnut, että koska hän ei tuntisi Garyä, hän ei voinut muodostaa johtopäätöksiä sen perusteella, miltä hänestä oli tuntunut. Hän piti pojasta ja halusi tutustua tähän. Mutta edellisen päivän muisto oli vielä liian voimakkaana hänen mielessään.

   Faith ei sanonut pojalle koko keskiviikkona mitään. Harjoituksiakaan ei ollut. Hän päätti yrittää taas torstaina, jolloin hänelle selvisi jotakin odottamatonta.

   Faithin tullessa kouluun hän näki Mabelin parin muun heidän luokkalaisensa tytön kanssa. He katsoivat jotakin lehteä.

   ”Hän on niin upea, eikö olekin?” yksi tytöistä sanoi haaveilevaan sävyyn.

   ”Se hänen ohjelmansa tulee tänään. Pitää katsoa…” toinen tyttö sanoi.

   ”Pakko myöntää, että hän on aika ihana”, Mabel sanoi. Silloin Faith kiinnostui.

   ”Mistä te puhutte?” hän kysyi Mabelilta.

   ”Ai, huomenta, Faith”, Mabel sanoi. ”Mistäkö me puhumme? Tämän hetken kuumimmasta julkkiksesta. Katso itse.”

   Faith katsoi lehteä – ja päästi vinkaisun.

   Jutun otsikossa luki: RAKKAUDEN NEUVOJA ANTAVAN RICCARDO SAPIENTIN SUOSIO NOUSEE – MITÄ TÄHTI ITSE AJATTELEE?

   Aukeamalla oli suuria kuvia italialaisesta nuorukaisesta, joka näytti yhtä komealta kuin edellispäivänä, jolloin Faith oli kohdannut hänet. Hän tuijotti juttua silmät suurina.

   ”Mitä nyt, Faith?” Mabel kysyi.

   Faith ei tiennyt mitä sanoa. ”Minä… Hän… Hän ei sanonut mitään…”

   ”Tunnetko hänet?” toinen heidän luokkalaisistaan tytöistä kysyi kuulostaen epäuskoiselta.

   Faithin päässä tuntui myrskyävän. Hän sanoi Mabelille: ”Voisimmeko puhua kahden kesken?” ja vei heidät sivummalle, vastaamatta toisten tyttöjen kysymyksiin.

   ”Mikä sinulle tuli?” Mabel kysyi.

   ”Se on hän”, Faith sanoi. ”Riccardo Sapienti. Hän on… Minä tapasin hänet Rakkauden Satamassa.”

Mabelin suu loksahti auki. ”Oikeasti? Puhuitko hänelle?”

   ”Joo… hän neuvoi minua…”

   Mabel ei ollut vieläkään sulkenut suutaan. ”Mikset kertonut minulle aiemmin?”

   ”No kun en tiennyt”, Faith sanoi, ”että hän on julkkis.”

   Faithin oli vieläkin vaikea ymmärtää asiaa. Totta kyllä, nimi oli kuulostanut hänestä hieman tutulta… Mutta Faith ei juuri katsonut televisiota tai seurannut kuuluisuuksien tekemisiä. Nyt, kun hän oli saanut tietää Rickyn olevan kuuluisuus… hän ei tiennyt mitä ajatella.

   ”Uskomatonta”, Mabel sanoi. ”Miten voit käyttäytyä normaalisti hänen seurassaan? Hänhän on niin komeakin… Jos en seurustelisi Seanin kanssa, niin minä - ”

   Mutta juuri silloin Sean ilmestyi Mabelin takaa. ”Mitä?” hän sanoi. ”Onko neiti kyllästynyt minuun?”

   Mabel hätkähti ja kääntyi. ”Sean!” hän huudahti. ”En tietenkään ole! Sinua parempaa miestä ei löydykään.”

   ”Kiva kuulla”, Sean sanoi ja suuteli Mabelia. Faith huokaisi ja vaipui ajatuksiinsa.

   Jos Ricky kerran oli kuuluisa, mitä ihmettä hän oli tehnyt Rakkauden Sataman kaltaisessa paikassa? Faith oli kuullut puhuttavan televisio-ohjelmastakin… Silloin nuoren miehen sanat muistuivat hänen mieleensä. En ole oikeastaan täällä kovin usein, mutta tulen ensi maanantaiksi. Rickyllä oli varmasti kiireitä, eikä Rakkauden Satama ollut taatusti hänen vakituinen työpaikkansa. Mutta silti mies oli sanonut tulevansa taas keskustelemaan Faithin kanssa… Faith ei voinut ymmärtää. Olisihan Ricky voinut sanoa, että pyytäisi jotakuta muuta Faithille… Mutta miksei hän tehnyt niin?

   Faith olisi halunnut tavata Rickyn heti, hänellä oli niin paljon kysyttävää – mutta hänellä ei ollut edes tämän numeroa, joten hänen piti odottaa seuraavaan maanantaihin.

   Faithin pää oli niin pyörällä, ettei hän pystynyt ajattelemaankaan Garyn kohtaamista, joten ei vieläkään puhunut pojalle. Hänellä oli vielä perjantai jäljellä.

Illalla Faithilla ei ollut mitään tekemistä, ja äkkiä hän muisti, että yksi tyttö oli maininnut televisio-ohjelman, jossa Ricky esiintyi. Faith katsoi lehden TV-sivuja ja näki ohjelman Riccardo Sapienti: Kysymyksiä rakkaudesta. Ohjelma tulisi kahdeksalta. Faith katsoi kelloa, joka oli miltei kahdeksan.

Hänen oli vieläkin vaikea uskoa asiaa. Mutta Faith oli omin silmin nähnyt sen lehtijutun ja Rickyn kasvot. Mutta siitä huolimatta… mahtoiko Ricky tajuta, ettei Faith tiennyt kuka tämä on?

   Lopulta kello tuli kahdeksan. Faith laittoi oikean kanavan ja odotti hetken. Sitten ohjelma alkoi.

   ”Hyvää iltaa kaikille!” sanoi vaaleahiuksinen nainen, joka juonsi ohjelmaa. ”Tervetuloa seuraamaan Kysymyksiä rakkaudesta! Ohjelman idea on yksinkertainen: otamme joka kerta vastaan vieraan, joka kertoo ongelmistaan rakkautensa kanssa. Sen jälkeen siirrymme osioon, jossa vastataan yleisiin kysymyksiin rakkaudesta! Ja nyt, toivotetaan tervetulleeksi asiantuntijamme, ihana Riccardo Sapienti!”

   Yleisö alkoi osoittaa suosiotaan, ja lavalle käveli Ricky, joka vinkkasi silmää ja heilutti kättään katsomolle. Faith tunsi sydämensä lyövän nopeammin.

   ”Buona sera”, Ricky sanoi hymyillen. ”Olen iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä. Kuten myös kaikki kotikatsomoissa!”

   Ricky katsoi kameraan, jolloin Faithista tuntui siltä, kuin mies olisi katsonut häntä. Tietenkin hän tiesi, ettei se ollut totta, mutta silti…

   ”Tervetuloa, herra Sapienti!” nainen sanoi iloisesti. ”Oletteko valmiina ottamaan vastaan tämänkertaisen vieraamme?”

   ”Totta kai, Isabelle, totta kai”, italialainen sanoi.

   ”Selvä on! Tervetuloa!”

   Lavalle asteli nuori nainen, jolla oli ruskea polkkatukka ja paljon meikkiä. Hän näytti jännittyneeltä.

   ”Tervetuloa, bella”, Ricky sanoi ja suuteli naista poskelle. ”Mikä on nimenne?”

   ”Kathleen Brooks”, nainen sanoi punastuneena.

   ”Hauska tavata, signorina Kathleen”, Ricky sanoi. ”Käydään tuonne pöydän ääreen.”

   Ricky ja nainen menivät sivummalle pienen pöydän ääreen. Kathleen Brooks alkoi selittää ongelmaansa.

   Faith ei oikeastaan kuunnellut naista. Hän kiinnitti huomiota vain Rickyyn, joka hymyili lempeästi, mutta silti… Hän oli kuin toinen ihminen.

   Ensinnäkin nuori mies käytti paljon italiankielisiä sanoja, toisin kuin Faithille puhuessaan. Hänen puheensa oli myös paljon kohteliaampaa ja jotenkin… lipevämpää. Hän oli pukeutunut pukuun ja vaikutti vielä aikuismaisemmalta kuin Faith oli ajatellut.

   Faithin sydän löi jännittyneesti. Kaiken kaikkiaan hänestä tuntui, ettei hänen pitäisi tavata Rickyä enää. Miehellähän oli paljon muutakin tekemistä, hän oli kuuluisa… Miksi ihmeessä hän haluaisi tuhlata aikaansa Faithiin?

   Mutta silti… Faith halusi nähdä taas Rickyn. Faithin kuva hänestä oli muuttunut, mutta silti hän oli ymmärtänyt Faithia niin hyvin ja rohkaissut häntä.

   Lopulta vieras lähti ja siirryttiin kysymyksiin rakkaudesta. Jotkut niistä olivat aivan älyttömiä (”pitääkö minun luovuttaa, kun ihastuksellani on toinen?”) mutta jotkut melko syvällisiäkin (”miten voin tietää, olenko onnellinen hänen kanssaan?”) ja Ricky vastasi niihin parhaansa mukaan. Joskus, kun ei omasta mielestään osannut vastata, hän kysyi yleisön mielipidettä. Kysymyksiä oli paljon ja Faith kuunteli Rickyn vastauksia. Mies osasi todella asiansa.

   Kun ohjelma loppui, Faith meni nukkumaan, mutta hänen oli vaikea saada unta. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Rickyä. Kaikki oli niin hämmentävää… Hänestä oli muutenkin outoa kutsua sitä komeaa kuuluisuutta ”Rickyksi”. Tuntui melkein kuin hän olisi tavannut eri ihmisen, joka vain näytti samalta… kuin kohtelias, aikuismainen Riccardo Sapienti ja rento ja tuttavallinen Ricky eivät olisikaan sama ihminen. Mutta Faith tiesi, että sellainen oli mahdotonta. 

Siinä kaikki tältä päivältä. Mitä mieltä olitte tarinasta tähän asti? Onko pituus ihan hyvä vai liian pitkä tai lyhyt? Kuulen mielelläni kommentejanne. En ole ihan varma, milloin julkaisen seuraavan osan, mutta luultavasti tämän viikon aikana. Toivottavasti odotatte sitä!