Monimutkainen rakkaus, osa 3

Nyt on tullut aika jatkaa romanttista draamatarinaani (vai miksi sitä pitäisi kutsua?) Monimutkainen rakkaus. Tämä on kolmas ja toiseksi viimeinen osa. Pituutta on vähän enemmän kuin viimeksi, nimittäin 16 ja puoli sivua. Jos et ole lukenut tarinan aiempia osia, tästä löydät ensimmäisen ja täältä toisen osan. En pidättele teitä tämän enempää, varsinkin kun tarina viimeksi jäi hieman jännään kohtaan. Toivottavasti nautitte!



Tarina jatkuu


Faithin äiti oli herättänyt hänet melko pian, mutta Faith olisi halunnut nukkua pitempään. Hän piti siitä, miten nukkuessa ei tarvinnut ajatella mitään, mitä valveilla ollessa tapahtui. Mutta nyt hänestä tuntui melkein siltä, kuin Rickyn suudelma olisi ollut vain unta.

   Mutta ei se ollut unta – eihän? Faith ajatteli. Olen aivan varma, että hän suuteli minua. Ihan varmasti…

   Seuraavana päivänä koulussa Faith ei tiennyt, mitä tekisi Garyn suhteen. Ricky oli kyllä neuvonut häntä… mutta mitä hän olikaan sanonut? Kun Faith ajatteli miestä, hän muisti vain suudelman…

   Voi ei, Faith ajatteli. En saa sitä mielestäni…

   ”Moi!” kuului äkkiä ääni. Faith kääntyi.

   ”Ai”, Faith sanoi hätkähtäen, ”huomenta, Gary.”

   Faith ei ollut vielä valmis kohtaamaan Garyä – hän ei ollut päättänyt mitä tekisi. Eikä hän muistanut Rickyn neuvoja…

   ”Kuule, Faith”, poika sanoi, ”olen vähän miettinyt… eilen…”

   Faithin sydän pomppasi. Ei kai Gary ollut huomannut mitään?

   ”Ajattelin vain, että… onko jotain syytä, mikset puhunut minulle mitään eilen?”

   Faith olisi taas halunnut luistaa paikalta, mutta tiesi, ettei siitä olisi ollut apua. ”Ai…” hän sanoi, ”niinkö? Vaikuttiko sinusta siltä? Anteeksi, minulla oli… muuta menoa…” Faith tiesi, ettei kuulostanut kovin uskottavalta.

   Ja hän oli oikeassa. Gary kohotti kulmakarvojaan. ”Ai? En halua olla töykeä tai mitään, mutta en ole koskaan kuullut tuon huonompaa valetta.”

   Faith olisi halunnut vain kadota paikalta. Hän tunsi olonsa aivan liian noloksi. ”Anteeksi... Minä vain…”

   ”Kertoisitko nyt vain totuuden?” Gary kysyi. ”En tajua, miksi se on noin vaikeaa.”

   Oliko Faithilla vaihtoehtoja? Hän ei voinut kertoa Garylle vielä tunteistaan… mutta ei keksisi hyvää valettakaan. Sitä paitsi hän ei halunnut valehdella.

   ”Se tyttö”, hän kuiskasi.

   ”Anteeksi?”

   ”Se tyttö, jonka kanssa olit eilen”, Faith sanoi nyt hieman kovempaan ääneen. ”Kuka hän on?”

   Gary oli hetken hiljaa, kuin miettien jotakin. ”Tarkoitatko Amyä?” hän lopulta sanoi. ”Hän on samalla luokalla kanssani. Mutta mitä hänestä? Liittyykö tämä jotenkin häneen?”

   Faith ei vastannut, vaan katsoi Garyä. ”Eli… hän on vain luokkatoverisi?” Faith ei itsekään kunnolla tajunnut, mitä puhui.

   Garyn ilme muuttui. Hänen kulmakarvansa kurtistuivat. ”Älä sano sitä noin. Hän ei ole ”vain luokkatoverini”. Hän on…”

   Poika keskeytti puheensa äkkiä. ”Siis… Mitä minä oikein…”

   Mutta Faith oli kuullut tarpeeksi. Hän lähti juosten pois paikalta.

   Ei, hän ajatteli, ei näin. Miksi tässä piti käydä näin?

   Garyn äänensävy oli tehnyt Faithille asian selväksi. Kaikki oli ollut turhaa. Oli selvää, ettei Faithilla ollut mitään mahdollisuuksia.

   ”Faith? Mikä hätänä?” Faith pysähtyi ja näki Mabelin ja Seanin, jotka katsoivat häntä huolestuneina.

   ”Gary… Se tyttö…” Faith ei peitellyt epätoivoaan. Hän ei itkenyt, mutta tunsi olonsa ahdistuneeksi.

   ”Saitko selville kuka hän on?” Mabel kysyi.

   ”Garyn luokkatoveri”, Faith sanoi. ”Mutta hän on muutakin.”

   ”Mistä sinä sen tiedät?” Mabel jatkoi kyselyään.

   ”No kun Gary…” Mutta juuri silloin kello soi, ja heidän piti mennä tunnille.

   Faith ei tuntenut oikeastaan mitään. Hänen sisällään velloi vain pohjaton tyhjyyden tunne. Hän ei pystynyt keskittymään mihinkään. Millään ei ollut enää merkitystä.

   ”Faith”, Mabel sanoi seuraavalla välitunnilla, ”et saa luovuttaa.”

   Faith ei sanonut mitään. Mitä hänen pitäisi sitten tehdä?

   ”Ethän sinä voi varmasti tietää, onko Gary ihastunut siihen tyttöön”, Mabel jatkoi. ”Hehän voivat olla vain hyviä ystäviä. Ja joka tapauksessa…”

   ”Sinä et kuullut, miten Gary puhui siitä tytöstä!” Faith keskeytti ystävänsä puheen. ”Se, miten hän puolusti häntä…”

   ”Hei”, kuului äkkiä ääni. Faith kääntyi ja hänen silmänsä pyöristyivät järkytyksestä. Se oli Gary.

   ”Minulla on sinulle vähän asiaa, Faith”, poika sanoi ja loi Faithiin läpitunkevan katseen. Faith ei voinut tehdä muuta kuin vilkaista Mabelia epätoivoisesti ja lähteä sitten Garyn perään. Hän tunsi pelkoa siitä, mitä tapahtuisi. Oliko Gary kuullut heidän keskustelunsa?

   ”Faith”, Gary aloitti, kun he olivat tarpeeksi kaukana, ”mikä sinulle oikein tuli? En tajua vieläkään, miksi pakenet koko ajan.”

   Faith nielaisi. Hän ei voinut olla kysymättä: ”Tuota… kuulitko äskeisen?”

   Gary kohotti kulmakarvojaan. ”Miten se tähän liittyy? En kiinnittänyt huomiota siihen, mitä puhuitte.”

   Faith huokaisi helpotuksesta. Vaikka toisaalta, mitä apua siitä olisi? Hän joutuisi varmaan kuitenkin kertomaan totuuden kaikesta.

   ”Kuten jo sanoin”, Gary jatkoi puhettaan, ”en tajua sinua ollenkaan. Mikset voi kertoa minulle totuutta? Vai etkö luota minuun?”

   Faith pudisti nopeasti päätään. ”Ei ole kyse siitä”, hän sanoi. ”Minä vain…” Mutta Faith ei enää kestänyt, vaan purskahti itkuun.

   ”Hei… Mikä sinulle nyt tuli?” Gary kysyi. ”Johtuuko tämä minusta?”

   ”Ei…” Faith nyyhkytti. ”Tämä on ihan oma vikani...”

   Gary katsoi Faithia näyttäen siltä, kuin ei tietäisi mitä tehdä. Mutta Faith tiesi oikein hyvin, mitä tekisi.

   ”Anteeksi”, hän sanoi. ”Minusta on varmaan ollut sinulle paljon riesaa… Mutta en aio vaivata sinua enää…”

   ”Mitä… mitä sinä oikein puhut? Rauhoitu nyt…”

   Mutta Faith ei kuunnellut. ”Se tyttö… Amy… Anteeksi siitäkin, mitä sanoin hänestä… Toivon sinulle onnea hänen kanssaan…”

   Faithin sydän tuntui särkyvän joka sanalla. Hän tiesi, että menettäisi kaiken. Mutta myös sen, että hänen olisi aivan turha jatkaa.

   Gary ei näyttänyt vieläkään ymmärtävän mitään. ”Faith… Mikä sinulla oikein on? Miten Amy tähän liittyy?”

   Faith avasi suunsa, mutta ei saanut sanottua enää mitään. Hän yritti hymyillä, mutta ei pystynyt siihen.

   Äkkiä kello soi. Faith oli oikeastaan helpottunut. Hän lähti Garyn luota yhä itkien.

   Koko loppupäivän aikana Faith ei kohdannut Garyä. Vaikka hän näkikin pojan muutamaan kertaan, hän ei puhunut tälle. Faith ei halunnut kokea enempää tuskaa. Äskeisessä oli ollut jo tarpeeksi.

   Faith oli sopinut tapaavansa Mabelin koulun jälkeen, joten hän lähti vastahakoisesti tämän mukaan kävelylle. Mabel oli vaatinut, että heidän pitäisi puhua.

   Faith ei enää itkenyt. Hänet oli vallannut taas sama tyhjyyden tunne. Mabel vaikutti huomaavan sen.

   ”Ihan oikeasti, Faith. Nyt tuo murjottaminen saa luvan loppua!” Mabel sanoi tiukasti. ”Et kai sinä halua vielä luovuttaa?”

   ”Mabel… Vaikken haluaisikaan, minun pitää vain antaa – ”

   ”Eikä pidä!” Mabel huusi. ”Tämä ei tarkoita loppua! En halua katsoa, kun ystäväni vain jää murehtimaan! Kadut tuota vielä!”

   Faith pudisti päätään. Mabelin sanoilla ei ollut häneen vaikutusta. ”Anteeksi, Mabel. Mutta minä olen päättänyt – ”

   ”Ei minkään päätöksen tarvitse olla lopullinen! Kuuntele nyt, mitä minä ehdotan!”

   Faith oli hiljaa. Hän tiesi, että mitä Mabel sanoikin, siitä ei olisi hänelle apua. Siitä huolimatta hän antoi ystävänsä puhua.

   ”Hyvä”, Mabel sanoi. ”No niin. Sinä pidät Garystä, eikö niin?” Faith nyökkäsi. ”Mutta et uskalla kertoa sitä hänelle. Siinä tapauksessa sinun pitää näyttää se.”

   Faith kurtisti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?” hän kysyi Mabelilta.

   ”Helppoa. Tiedät, että monet luokkalaisemme tytöt ovat muodikkaita ja ulkonäköönsä panostavia…”

   ”Kuten sinä”, Faith sanoi.

   ”No, niin”, Mabel sanoi ja virnisti. ”Mutta nyt ei puhuta minusta. Mikset yrittäisi tehdä Garyyn vaikutusta tyylilläsi?”

   ”Tyylillä?” Huolimatta alakuloisesta olostaan Faith ei voinut olla ihmettelemättä Mabelin puheita. ”Mitä oikein tarkoitat?”

   ”Juuri sitä mitä sanon! Tehdään sinusta säkenöivän kaunis, niin Gary ei voi olla huomaamatta sinua!”

   Faithin suu loksahti auki. ”Mabel… Minä olen jo…”

   Mabel heristi sormeaan. ”Tsot, tsot”, hän sanoi, ”et voi antaa vielä periksi. Hän ei seurustele sen tytön kanssa tai mitään, vai kuinka? Sinun pitää näyttää, että olet valmis vaikka mihin saadaksesi hänen sydämensä!”

   Faith oli hetken hiljaa. ”Tarkoitatko, että… yrittäisin muuttaa hänen tunteensa?”

   ”Niin! Kilpaile sitä tyttöä vastaan! Rakkaudessa kaikki on sallittua!”

   Faith ei innostunut ideasta. ”Enhän minä voi tehdä sellaista. Gary pitää Amystä enkä minä voi vaikuttaa siihen.”

   ”Mutta et kuitenkaan halua luovuttaa, vai mitä? Rakastathan sinä Garyä?”

   Faith oli aikeissa nyökätä, mutta jäi miettimään. Rakastiko hän Garyä? Olihan poika hyvännäköinen ja mukavakin, mutta voiko Faith sanoa rakastavansa häntä? Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa.

   ”Faith? Mikä sinulle nyt tuli?”

   Mutta Faith ei kuunnellut. Hän oli alkanut epäillä tunteitaan. Hän oli ollut todella ilahtunut, kun hän ystävystyi Garyn kanssa ja sai tutustua tähän paremmin. Hän oli ollut iloinen, kun Ricky oli kehunut häntä hänen menestyksestään…

   Äkkiä Faith teki päätöksensä. ”Selvä”, hän sanoi. ”Minä yritän. Mutta jos se ei toimi…”

   ”Oikeasti?” Mabel suorastaan hyppäsi innostuksesta. ”Selvä sitten! Aloitetaan huomenna.”

   ”Aloitetaan mikä?” Faith kysyi.

   ”No shoppailu tietenkin! Voit laittaa hiuksesi kauniisti, meikata, laittaa koruja… Meidän koulussa ollaan onneksi aika vapaamielisiä tyylin suhteen. Ostetaan myös vaatteita, Garyhän saattaa vaikka pyytää sinua ulos!”

   Faithista tuntui, että Mabel oli paljon innostuneempi kuin hän. Hän huokaisi. Faith ei aivan tarkalleen edes tiennyt, miksi ryhtyi tähän, mutta hän oli äkkiä alkanut ajatella Rickyä…

   Seuraavana päivänä koulussa Faith ei juuri nähnyt Garyä. Kun Gary kysyi häneltä siitä, mitä oli tapahtunut tiistaina, Faith sanoi, ettei se ollut liittynyt Garyyn. Hän toivoi, ettei Gary ollut saanut selville Faithin tunteita häntä kohtaan, mutta oli melko epäuskoinen asian suhteen. Faith oli ollut niin läpinäkyvä, että hän olisi halunnut vain peruuttaa kaiken tapahtuneen.

   Iltapäivällä Faith kävi Mabelin kanssa vaatekauppojen alennusmyynneissä ja osti vaatteita, koruja ja meikkejä. Mitä enemmän hän osti tavaraa, sitä epävarmemmaksi hän tuli. Oliko tämä varmasti oikea valinta?

   Kun perjantai koitti, Faith sai kuulla jotakin, jonka olisi mieluummin jättänyt kuulematta. Hänen tullessaan kouluun hän kuuli luokkalaistensa tyttöjen keskustelevan kiihkeästi.

   ”Kuka hän mahtaa olla?” yksi tytöistä ihmetteli.

   ”Ainakin hän on tosi onnekas”, toinen sanoi ja huokaisi. ”Me voimme vain unelmoida...”

   ”Toivottavasti hän ei ole oikeasti varattu!” kolmas tyttö parkaisi. ”Vaikka hänet on jo kauan tunnettu sinkkuna…”

   Faith ei olisi kiinnittänyt tyttöjen puheeseen mitään huomiota, ellei yksi heistä olisi äkkiä sanonut:      ”Raivostuttavaa! Kuunnelkaa nyt: ”Komea Riccardo Sapienti on viimein saattanut valita ihailijoittensa joukosta sen oikean…”

   Tässä kohtaa Faith pysähtyi ja kääntyi katsomaan tyttöjä. ”Mitä?” hän kysyi hallitsematta kieltään. ”Mistä te puhutte?”

   ”Mitä sinä tähän puutut?” yksi tytöistä kysyi töykeään sävyyn.

   Äkkiä toinen sanoi: ”Hetkinen... Sinähän sanoit silloin kerran jotain Riccardosta…”

   Kolmas tytöistä parkaisi taas. ”Katsokaa tätä kuvaa! Punaiset hiukset… Ei kai se vain ole hän?”

   Kaikki tytöt katsoivat Faithia. Faith sanoi nopeasti: ”En minä… Voisitteko näyttää sitä kuvaa?”

   ”Ihme, ettet ole nähnyt vielä”, töykeä tyttö sanoi ja tyrkkäsi Faithin käteen kännykän. Faith katsoi näyttöä. Hänen silmänsä laajenivat järkytyksestä.

   Otsikon RICCARDO SAPIENTIN SALAINEN RAKKAUS? alla oli huonolaatuinen, mutta kuitenkin tarpeeksi selkeä kuva, jossa oli Ricky – suutelemassa Faithia poskelle. Kuva oli otettu kulmasta, jossa tytön kasvonpiirteet eivät näkyneet, mutta punaisista kiharoista erotti oikein hyvin, kuka oli kyseessä. Faith antoi puhelimen nopeasti takaisin tytölle.

   ”Se en ole minä”, hän sanoi. Sitten hän lähti nopeasti paikalta.

   Miksi? Kuka kuvan oli oikein ottanut? Olihan Ricky kuuluisa – mutta Faith ei olisi ikinä ajatellut tällaista. Hänen sisällään risteili erilaisia tunteita. Tiesikö Ricky tästä? Mitä hän ajatteli? Oliko tämä hänelle arkipäivää?

   Faith yritti rauhoittua. Kukaan ei tiennyt, että hän olisi kuvassa. Ei kukaan – hänen vanhempansa eivät takuulla selanneet tuollaisia sivuja. Sitten oli Mabel – joka saattaisi hyvinkin nähdä kuvan. Faith tunsi kasvavaa pakokauhua. Mabel tiesi Rickystä, ja jos hän näkisi kuvan…

   Omien pelkojensa lisäksi Faith oli huolissaan Rickystä. Faith ei uskonut, että häntä päästettäisiin helpolla. Hän oli kuullut kaikenlaisia ikäviä tarinoita julkkiksista, joita vainottiin huhuilla ties miten pahasti. Ja se olisi Faithin syytä.

   ”Huomenta, Faith!” Faith kääntyi ja näki Mabelin. Hän nielaisi. Jos Mabel oli kuullut siitä juorusta…

   ”Huomenta, Mabel!” Faith sanoi yrittäen olla huoleton. Hän näyttäisi muuten vain epäilyttävältä…

   ”Kuule, Faith”, Mabel sanoi, ”kuulin äsken tyttöjen puhuvan…”

   ”Puhuvan? Puhuvan mitä?” Faith sanoi hädissään.

   ”Mikä sinulla oikein on?” Mabel kysyi näyttäen hämmästyneeltä.

   ”Ei mikään”, Faith sanoi nopeasti. ”Ei yhtään mikään.”

   ”Ei se kyllä siltä näytä. Onko jotain sittenkin tapahtunut?” Mabel sanoi katsoen Faithia tarkkaan.

   ”Mitä… mitä olisi pitänyt tapahtua?” Faith tiesi, ettei ollut kovin vakuuttava, mutta jos Mabel saisi tietää…

   ”He puhuivat jotain sellaista, että Riccardo Sapienti olisi suudellut sinua. Mutta ei kai se…”

   ”Ei!” Faith huudahti. ”Mitään sellaista ei ole tapahtunut.”

   ”Hmm… Jos en tuntisi sinua, voisin epäilläkin jotain”, Mabel sanoi. ”Se tyttö kieltämättä näytti vähän sinulta…”

   ”Mutta se en ole minä!” Faith huusi epätoivoisena. ”Kai sinä uskot minua, Mabel…?”

   Mabel katsoi Faithia hetken. Sitten hän sanoi naurahtaen: ”Hyvä on, uskotaan. Miten voisinkaan tehdä muuta, kun olet noin epätoivoinen? En minä uskonutkaan, että se olisit sinä.”

   Faith tunsi mielensä huojentuvan. Hän ei tiennyt itsekään kunnolla, miksei kertonut Mabelille totuutta. Mutta hän ei vain pystynyt siihen. Jos juttu vahingossakin leviäisi…

   Juoru oli saanut Faithin tajuamaan jotakin – jos oli Rickyn kaltainen kuuluisuus, ei saanut ikinä rauhaa. Miltä se mahtoi tuntua Rickystä? Hän oli ollut iloinen, kun Faith ei ollut tunnistanut häntä, eli luultavasti julkisuus väsytti häntä välillä. Ja Faith saattoi ymmärtää sen. 

   Viikonloppu koitti ja Mabel tuli käymään Faithin luona, jotta he voisivat päättää, miltä Faith näyttäisi maanantaina. Faith ei suoraan sanoen olisi jaksanut koko juttua. Sen juorun jälkeen hän ei ollut pystynyt ajattelemaan muuta kuin Rickyä.

   Mutta minun täytyy tehdä tämä, Faith ajatteli, kun Mabel laittoi hänen hiuksiaan. Olen jo lupautunut…

   Faith ei tiennyt tarkkaan, miksi hän oli alun perin suostunut Mabelin ehdotukseen. Jokin oli vain saanut hänet tekemään päätöksensä. Faithista tuntui, että se liittyi jotenkin Rickyyn.

   Hän on aina kannustanut minua. Hänen neuvonsa ovat olleet minulle todella tärkeitä. Niiden takia minä olen –

   ”Faith!” Mabel huitoi kättään Faithin silmien edessä. ”Kuunteletko ollenkaan?”

   ”Täh? Sanoitko jotain?” Faith kysyi ihmeissään.

   ”Sanoin varmaan sata kertaa”, Mabel sanoi. ”Mitä mielessäsi oikein pyörii?”

   ”Anteeksi, Mabel. Mitä sanoitkaan?”

   Mabel huokaisi. ”Kysyin vain, miltä tämä näyttää.”

   Faith katsoi itseään peilistä. Hänen hiuksensa olivat upeasti laitetulla nutturalla. Faith ei ollut tunnistaa itseään. Tällainen kampaus oli aivan liikaa hänelle.

   ”Anteeksi, Mabel. Tämä on ehkä vähän liian…” Faith yritti pukea ajatuksensa sanoiksi. ”…juhlava.”

   ”Niinkö sinusta? No, saatat olla oikeassakin. Sitten kokeillaan…”

   Faithista tuntui siltä, kuin hän ei tekisi oikein. Hänen sydämensä ei ollut mukana tässä. Mutta nyt oli myöhäistä perääntyä.

   Lopulta Faith ja Mabel pääsivät yhteisymmärrykseen. Faithin koko tyylinmuutos tehtiin kuitenkin maanantai-aamuna, kun Mabel tuli jo aikaisin aamulla Faithin luokse laittamaan hänet kuntoon.

   Faith antoi Mabelin tehdä mitä halusi – hän itse ei ymmärtänyt mitään kampauksista tai meikeistä. Tuntui menevän tunteja, ennen kuin Faith oli valmis.

   ”No niin!” Mabel sanoi innoissaan. ”Menepäs katsomaan peilistä!”

   Hermostuneena Faith meni huoneensa peilin eteen. Hän henkäisi. Jos hänen edessään ei olisi ollut peiliä, hän olisi luullut katsovansa jotakuta muuta.

   Hänen hiuksensa oli suoristettu raudalla – lukuun ottamatta latvoja, jotka kihartuivat. Hänen korviensa edessä oli muutama hiussuortuva, muut hiukset oli laitettu taakse koulupuvun kanssa yhteensopivilla sinisillä hiuskoristeilla. Eikä siinä ollut kaikki – hänellä oli ripsiväriä, joka sai hänen ripsensä näyttämään paljon pitemmiltä, sekä vaaleanpunaista huuli- ja poskipunaa. Faith jäi katsomaan itseään häkeltyneenä.

   ”Miltä näyttää?” Mabel kysyi ja tuli hänen vierelleen. ”Minusta onnistuin aika hyvin.”

   ”Tämä on…” Faith ei löytänyt oikeita sanoja. ”Tämä on uskomatonta”, hän sanoi lopulta.

   ”Näytät tosi kauniilta, Faith”, Mabel sanoi hymyillen. ”Ja vaikka et pystyisi kehumaan itseäsi, niin minua voisit kiittää.”

    ”Kiitos, Mabel”, Faith sanoi uskomatta vieläkään silmiään. ”En olisi ikinä ajatellut, että voisin näyttää tältä.”

   ”Oletko siis tyytyväinen?” Mabel kysyi.

   Faith nyökkäsi. ”Tämä on aivan liikaa minulle.”

   ”Höpsistä! Ja nyt saat ainakin puhua Garylle. Täytyyhän hänen nähdä tuo!”

   ”Niin kai…” Faith sanoi. Epävarmuus iski häneen taas. ”Mutta entä jos tästä ei ole mitään hyötyä?”

   ”Eipäs nyt oteta tuollaista asennetta!” Mabel sanoi tiukkaan sävyyn. ”Hän huomaa sinut takuulla.”

   Faith ei viitsinyt väittää enää vastaan. Hänen täytyi vain mennä kouluun, oli Gary mitä mieltä tahansa. Faith tunsi jännitystä. Miten kaikki mahtaisivat reagoida?

   Kun oli lopulta aika lähteä kouluun, Faithin sydän pamppaili. Jos kaikki olikin turhaa…

   Koulun pihalla Faith huomasi keräävänsä katseita. Hän tunsi punastuvansa ja yritti kääntää katseensa pois, mutta kohtasi lisää oppilaita, jotka tuijottivat häntä. Faith huomasi Rickystä pitävän tyttökolmikon tuijottaen häntä suu auki.

   ”No niin”, Mabel sanoi. ”Missähän Gary on…”

   ”Odota nyt!” Faith huudahti hädissään. ”En ole vielä valmis…”

   ”Kuinka niin? Ai, mutta täytyyhän Seanin nähdä tuo!” Mabel sanoi innoissaan. ”Odotetaan häntä.”

   Faith tunsi olonsa noloksi. Hän kuuli ympäriltään kuiskutteluja. Äkkiä hän kuuli takaansa äänen: ”Hei, kaunokainen!”

   Faith käännähti hermostuneena. Hän näki pitkän ja lihaksikkaan pojan, jota ei ollut nähnyt koskaan aiemmin.

   ”Olet todella kaunis”, poika sanoi. ”Lähtisitkö kanssani ulos?”

   Faith hätkähti ja katsoi Mabeliin, joka virnisti. Faith sopersi punastuneena: ”Anteeksi… Minä en oikein…”

   ”Ei sinun tänään tarvitse”, poika keskeytti hänet. ”Minulle käy koska vaan.”

   Faith pudisti nopeasti päätään. ”Ei… Olen pahoillani. En voi tulla…”

   ”Miksi? Oletko varattu?”

   Tyttö pudisti päätään uudelleen. ”En… Mutta en voi.”

   Poika kurtisti kulmiaan. ”Mikset? Etkö halua tulla minun kanssani?”

   Faithia alkoi hermostuttaa entistä enemmän. ”Ei ole kyse siitä… En vain…”

   Vieras poika tuli hieman lähemmäksi. ”Hei, yksi kerta vain. Ei siitä haittaakaan olisi…”

   ”Hei!”

    Faith kääntyi. Sean oli tullut paikalle ja katsoi kookasta poikaa vihaisesti.

   ”Sean…”

   ”Mitä oikein yrität?” Sean kysyi pojalta. ”Faith sanoi ei, etkö kuullut?”

   ”Mitä sinä tähän puutut?” poika kysyi ja mulkoili Seania yhtä pahasti kuin Sean häntä. ”Oletko hänen poikaystävänsä tai jotain? Sori, mutta tuo typy sanoi jo minulle, ettei hän ole varattu.”

   ”En ole hänen poikaystävänsä”, Sean sanoi.

   ”No mitä sitten?”

   Faith alkoi huolestua – ja nähtävästi myös Mabel. Sean oli toista poikaa ainakin puolet pienempi.

Mutta silloin Sean sanoi jotakin, mikä sai Faithin suun loksahtamaan auki. ”Olen hänen veljensä. Joten älä ahdistele häntä.”

   Pojan silmät laajenivat. ”Ai”, hän sanoi, ”sori, kun häiritsin.”

   Ja niin poika lähti paikalta. Faith katsoi Seania häkeltyneenä. ”Miksi sinä…”

   Sean virnisti. ”Ei kestä kiittää. Otin riskin, ja se näköjään toimi. Ei kai hän tehnyt sinulle mitään?”

   ”Ei”, Faith sanoi, ”olen ihan kunnossa. Mutta miksi sanoit olevasi veljeni?”

   Sean hymyili. ”Koska sinä olet minulle kuin pikkusisko. Olet aina ollut.” 

   Faith katsoi Seania yllättyneenä. ”Oikeasti?”

   ”Ihan oikeasti. Juuri siksi olen aina halunnut suojella sinua.”

   Faithista tuntui kuin hän olisi voinut itkeä. Hän hyppäsi Seanin kaulaan. ”Sean… Kiitos. Sinäkin olet minulle... kuin veli…”

   Mabel rykäisi. ”Anteeksi, jos pilaan herkän hetkenne, mutta olisi kivaa, jos poikaystäväni tervehtisi minuakin…”

   Sean naurahti. ”Tietenkin, tietenkin.” Faith irrotti otteensa. ”Anteeksi, Mabel”, hän sanoi.

   Kun Sean ja Mabel olivat suudelleet, Sean sanoi Faithille: ”Miksi muuten noin kauniina? Onko tänään jotkut juhlat?”

   ”Ei, ei”, Faith sanoi. ”Tämä on vain…”

   ”Garyä varten”, Mabel sanoi.

   ”Ai?” Seanin ilme muuttui hieman happamaksi. Hän ei vieläkään osannut oikein luottaa Garyyn. ”No, jos hän ei tuota huomaa, niin voisin antaa hänelle pikku puhuttelun…”

   ”Ei tarvitse”, Faith sanoi kiireesti.

   Äkkiä Faith kiinnitti huomiota takaansa kuuluviin ääniin. ”…ja se on minulle tosi tärkeää, kai sinä sen tiedät.”

   ”Tietenkin, tietenkin. Mutta voit ottaa ihan rauhallisesti. Ajattelisit välillä muutakin kuin treenejä.”

   Faith käännähti. Joku hänelle tuntematon poika – ja Gary. Faith tunsi sydämensä alkavan lyödä heti lujempaa. Jos Gary huomaisi hänet nyt…

   ”Kuten mitä?” Gary sanoi.

   ”No, vaikkapa… tyttöjä. Katso nyt tuotakin. Aika söpö, vai mitä?”

   Faith tunsi, että häntä tuijotettiin – ja nosti vaistomaisesti katseensa. Hän näki Garyn ja toisen pojan, jotka katsoivat häntä. Faith tunsi punastuvansa pahemmin kuin kertaakaan sinä aamuna.

   Gary katsoi häntä hetken sanomatta mitään. Sitten hän sanoi hiljaa: ”Faith?”

   Faith tunsi sydämensä pompahtavan. Tietenkin Gary tunnisti hänet.

   ”Oletko se sinä?” poika jatkoi kuulostaen epäuskoiselta.

   Faith nyökkäsi. Hän ei saanut sanaa suustaan.

   ”Miksi sinä… Tai siis, en tarkoita mitenkään pahalla, mutta... ethän sinä yleensä…”

   Faith tunsi ahdistusta. Oli aivan luonnollista, ettei poika tajuaisi, että Faith oli tehnyt sen hänen vuokseen, mutta se tuntui silti pahalta. Tuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa.

   ”Faith?”

   ”Niin?” Faith sanoi hätkähtäen.

   Gary naurahti. ”Ihmettelin vain kun et sanonut mitään. Vai etkö taaskaan voi kertoa?”

   ”Anteeksi”, Faith sanoi nopeasti. ”Ei siihen ole mitään erityistä syytä. Halusin vain… kokeilla jotain uutta.”

   Faith hymyili väkinäisesti. Hän ei voinut taaskaan kertoa totuutta Garylle, ja se sattui. Faith ei ollut koskaan pitänyt valehtelusta.

   ”Ai jaa”, Gary sanoi. ”No ei sitten mitään. Näyttäähän se kivalta.”

   ”Kiitos”, Faith sanoi. Kivalta… Tiesihän Faith jo, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia. Laittautuminenkaan ei ollut tehnyt Garyyn vaikutusta… Oli kai parasta vain luovuttaa.

”Mitä?” Mabel huusi kun Faith kertoi hänelle päätöksestään. ”Aiot luovuttaa?”

   Faith kohautti olkapäitään. ”En voi muutakaan. En tehnyt Garyyn mitään vaikutusta… eikö se ole jo aika hyvä todiste siitä, ettei hän ole kiinnostunut minusta?”

   Mabel puuskahti ärtyneenä. ”Luovutat ihan liian helposti. Ajattele nyt, Faith – ”

   ”Olen ajatellut jo tarpeeksi”, Faith sanoi. ”En jaksa enää.”

   ”Et jaksa? Oletko tosissasi? Anteeksi nyt, Faith, mutta tulet katumaan tuota vielä. Okei, elämä jatkuu, mutta tulet varmaan aina muistamaan tämän, jos luovutat nyt!”

   Mabel näytti jo miltei epätoivoiselta, mutta siitä huolimatta Faith pudisti päätään. ”Anteeksi, Mabel. Mutta olen tehnyt päätökseni.”

   Mitkään Mabelin vastalauseet eivät saaneet Faithia muuttamaan mieltään, mutta ne saivat hänet ajattelemaan.

   Mitä minä oikeastaan olen halunnut? Mitä olen toivonut? Faith mietti seuraavalla tunnilla. Olinhan minä ihastunut Garyyn, mutta olenko ollut tosissani? Olinhan minä iloinen, kun edistyin hänen kanssaan, mutta mitä minä tavoittelin? Rakkautta? Parisuhdetta? Sitä, että Gary vastaisi tunteisiini?

   Samassa Faith tunsi vilunväristyksen. Ajatuskin siitä, että hän seurustelisi Garyn kanssa… Ei, se ei tuntunut mukavalta. Mutta eikö hän ollut halunnut juuri sitä?

   Hän kuuli päässään tutun äänen, näki tutut kasvot. Tee parhaasi, Faith. Minä uskon sinuun.

Ricky… Tiedän sen, Faith ajatteli. Mutta olen pahoillani. En vain pysty tähän enää… En halua tätä enää.

   Faith tunsi kyynelen vierähtävän poskelleen. Hän hätkähti ja pyyhki sen nopeasti pois.

   Voi ei. Täytyy rauhoittua… Olen tunnilla. Ja näen Rickyn aivan kohta…

   Niin. Hän näki Rickyn pian. Hän voisi kertoa tälle kaiken… ja sitten…

   Ei, Faith ajatteli kun tunsi taas alkavansa itkeä. Ajattele jotakin muuta… Vaikka tunnin aihetta…

   Mutta vaikka Faith yritti keskittyä tuntiin, hänen mielensä perukoilla kummitteli ikävä ajatus, jonka Faith halusi vain unohtaa. Hän ei saisi ajatella sitä, ei nyt.

Koulun jälkeen Faith kävi tavalliseen tapaansa kotona ennen lähtöään. Hän teki läksynsä ja söi vähän – ja katsoi sitten itseään peilistä.

   Melkein jo unohdin, että näytän tältä, Faith ajatteli. Pitäisikö vain poistaa meikit…

   Faith katsoi kelloa. Hänellä ei ollut aikaa poistaa kaikkia meikkejään. Hänen piti vain mennä tapaamaan Rickyä näin.

   Mutta vaatteet hän halusi kuitenkin vaihtaa – ja siitä tuli ongelma.

   Tavalliset vaatteet eivät näytä hyvältä, Faith ajatteli. Mitä minä teen?

   Sitten Faith muisti vaatteet, joita hän oli ostanut torstaina. Hän otti ne esille, mietti pitkään – ja päätyi hihattomaan, turkoosiin mekkoon. Hän katsoi itseään peilistä.

   Ei hyvä, Faith ajatteli. Nämä hiuskoristeet eivät sovi yhteen tämän kanssa…

   Niinpä Faith otti siniset hiuskoristeet pois ja vaihtoi ne tavallisiin pinneihin. Sekään ei näyttänyt kovin hyvältä, mutta aika kävi vähiin.

   Faith katsoi itseään vielä kerran, ja päätti laittaa vielä kaulaansa hopeanvärisen korun. Silloin hän päätti laittaa myös hopeanväriset hiuskoristeet.

   Sitten hänen piti lähteä. Faith ei itsekään täysin tajunnut, miksi näki niin paljon vaivaa ulkonäkönsä eteen – mutta nyt hän halusi tehdä niin. Hän ei piitannut siitä, millaisia katseita ohikulkijat loivat häneen. Hän halusi vain päästä nopeasti Rickyn luokse.

   Kävellessään kohti Rakkauden Satamaa Faith tunsi jännittyvänsä. Mutta miksi? Eihän hän ollut ennenkään sellaista tuntenut. Hänhän oli vain menossa tapaamaan Rickyä…

   Kun Faith tuli rakennuksen luokse, hän näki yllätyksekseen Rickyn odottavan etuovella. Kun Faith lähestyi miestä, hän käänsi katseensa.

   Rickyn silmät laajenivat ja hänen suunsa loksahti auki. Hän kuiskasi jotakin, mistä Faith ei saanut selvää ja hymyili sitten tytölle.

   ”Faith! Odottelinkin sinua jo… Näytät upealta!”

   Faith tunsi punastuvansa. ”Ai? Kiitos…” hän sanoi hymyillen. ”Mutta miksi sinä… Miksi odotit minua tässä?”

   ”Olet hieman myöhässä”, Ricky sanoi. ”Kello on varttia vaille neljä.”

   ”Ai…” Faith sanoi ja tunsi mielialansa laskevan. ”Anteeksi.” Hänellä oli siis sittenkin mennyt liian kauan laittautumiseen.

   ”Ei se mitään”, Ricky sanoi ja halasi Faithia. ”Mennään sisälle. Kertoisitko sitten minulle, mikä on saanut sinut laittautumaan noin?”

   ”No, tuota…” Mutta silloin he tulivat käytävälle. Vastaanoton vanhus henkäisi ilahtuneesti nähdessään Faithin. ”Neiti Bennett! Kylläpä olette viehättävä näky!”

   ”Kiitos”, Faith sanoi ja meni Rickyn kanssa tämän huoneeseen.

   ”No niin”, Ricky sanoi kun he olivat istuutuneet, ”mikä tarina tässä on takana?”

   ”Tämä on vain… Tai siis, Mabel meikkasi minut…”

   ”Liittyykö tämä Garyyn?”

   Faith hätkähti. Hän muisti vasta nyt, mitä hänen piti kertoa Rickylle…

   ”Tuota…” Faith sanoi. ”Odota hetki…”

   ”Kyllä, kyllä. Ota rauhallisesti. Odotan kuinka pitkään tahansa”, Ricky sanoi hymyillen.

Siinä samassa Faith kiinnitti huomiota miehen huuliin. Rickyn suudelma oli tuntunut niin pehmeältä…

   Faith veti katseensa kiireesti pois. Mitä hän oikein ajatteli?

   ”Mitä nyt?” Ricky kysyi. ”Onko jokin hätänä?”

   Siinä samassa Faith muisti jotakin. ”Ricky”, hän sanoi miettimättä, ”ne juorut…”

   ”Juorut? Ai, tarkoitatko sitä suudelmaa?”

   Faith tunsi sydämensä pompahtavan. ”Niin”, hän sanoi. ”Ei kai siitä ole koitunut sinulle haittaa?”

   ”Minulle? Ei. Olen tottunut tällaiseen”, Ricky sanoi. ”Mutta minun pitää pyytää anteeksi sinulta. Minun olisi pitänyt miettiä enemmän…”

   ”Ei se mitään!” Faith sanoi nopeasti. ”Ei se haittaa minua ollenkaan! Ajattelin vain, jos sinä olisit joutunut pulaan…”

   Ricky hymyili. ”Kiitos, kun ajattelit minua. Mutta minulla ei ole hätää. Koko ajan nousee uusia huhuja. Ne pitää vain kestää. Se on kuuluisuuden varjopuolia.”

   Silloin Faithin mieleen tuli kysymys, jota hän ei ollut ajatellut koskaan aiemmin. ”Ricky… Miten sinusta tuli kuuluisa?”

   Ricky katsoi häntä hetken. Sitten hän huokaisi. ”Siitä tuntuu olevan niin pitkä aika. Nykyään olen niin tottunut tähän…”

   Italialainen ei katsonut Faithia, vaan tuijotti seinää hänen vieressään. Faithista tuntui, että Ricky palasi mielessään johonkin kaukaiseen aikaan.

   ”Anteeksi”, Ricky sanoi lopulta. ”Vaivuin ajatuksiini. Hyvä on. Vastaan kysymykseesi. Kerron tämän pitkän tarinan lyhyenä.”

   Faith ei sanonut mitään. Hänestä tuntui, ettei nyt ollut sopiva hetki siihen. Ricky vaikutti jotenkin erilaiselta, paljon vakavammalta.

”Olin viisitoistavuotias”, Ricky aloitti, ”kun kaikki alkoi. Luokallani oli eräs tyttö, johon olin jo pitkään ollut ihastunut. Eräänä päivänä näin, kun hän itki. Kysyin häneltä, mikä hänellä oli hätänä ja hän kertoi, että pelkäsi ihastuksensa vihaavan häntä. Pyysin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi. Minusta oli tietenkin ikävää, että hänellä oli jo joku”, Ricky sanoi hymyillen surullisesti, ”mutta halusin hänen olevan onnellinen ja neuvoin häntä parhaani mukaan.”

   Faith ei vieläkään sanonut mitään. Hän ei edes liikkunut. Hän katsoi Rickyä ja tunsi sydämensä särkyvän.

   Ricky jatkoi kertomustaan. ”Sen jälkeen ei kulunut paljonkaan aikaa, kun ihastukseni alkoi seurustella oman rakkautensa kanssa. Hän puhui kanssani sen jälkeen, ja sanoi olevansa minulle todella kiitollinen. Lisäksi hän kertoi isänsä olevan maineikas kykyjenetsijä, ja että minun kaltaiseni tapaukset kiinnostivat häntä. En viitsinyt kieltäytyä, joten tapasin hänen isänsä ja… niin, siitä se alkoi. Hän oli hyvin kiinnostunut minusta tyttärensä puheiden jälkeen ja kertoi vanhemmilleni, että minussa oli ainesta julkkispsykologiksi. Vanhempani olivat ilahtuneita, ja minä”, Ricky naurahti, ”en enää tiennyt mitä tapahtui. Aloin opiskella psykologiaa, ja ottaa vastaan asiakkaita. Heidän neuvomisensa sujui oikeastaan aika luonnollisesti ilman oppikirjojakin, mutta minusta tuntui oudolta tehdä sellaista ilman pätevyyttä. Vähitellen alkoi tulla kaikenlaisia haastatteluja ja TV-ohjelmia, eikä elämäni ollut enää samanlaista kuin ennen.”

   Sen jälkeen Ricky oli hiljaa. Myös Faith pysyi vaiti. Hän odotti Rickyn jatkavan.

   ”Siinä oli oikeastaan kaikki”, Ricky sanoi. ”Hassua, että siitä on vasta vähän yli kolme vuotta…”

   Nyt Faith avasi suunsa ensimmäisen kerran. ”Ricky… Oletko sinä onnellinen työssäsi?”

   Ricky hymyili, mutta Faith oli taas näkevinään hymyssä pilkahduksen surua. ”Parasta tässä työssä on se, että saan auttaa toisia ihmisiä”, mies sanoi. ”Se, että saatan tehdä heidät onnellisiksi… Se lämmittää sydäntäni. Se tekee minutkin onnelliseksi.”

   Faith katsoi Rickyä ja tunsi halua itkeä. Tuossa oli jotakin pahasti vialla.

   ”Mutta…” Faith tunsi tärisevänsä. ”Entä sinä sitten? Etkö ajattele omaa elämääsi?”

   Ricky katsoi häntä hieman hämmentyneenä. ”Faith – ”

   Nyt Faith ei mahtanut enää mitään, vaan purskahti itkuun. ”Entä oma onnesi?” hän sanoi miltei huutaen. ”Se tyttökin… Olit varmasti oikeasti surullinen, kun et saanutkaan häntä omaksesi?”

   ”Faith!”

   ”Minä en tajua, Ricky! Miten sinä kestät tuota? Vaikka sinä ansaitsit onnellisen elämän! Et voi aina vain – ”

   ”Faith!” Ricky huusi kovempaa ja nousi pystyyn. ”Voisitko rauhoittua? Kiitän sinua huolenpidostasi, mutta tässä ei nyt ole kyse minusta.” Italialaisen äänessä oli ärtynyt sävy, mitä Faith ei ollut kuullut siinä aiemmin. ”Vaan sinusta. Vaihtaisimmeko jo varsinaiseen aiheeseemme?”

   Ricky istuutui taas, ja huokaisi. ”Anteeksi, jos kuulostin epäkohteliaalta. Mutta nyt puhutaan sinusta. Kuivaisitko kyyneleesi, niin voit kertoa minulle kaiken.”

   Faith otti Rickyn tarjoaman nenäliinan. ”Kiitos.” Hän ei ollut vieläkään rauhoittunut täysin. Se, mitä Ricky oli sanonut, ei vain ollut kuulostanut oikealta.

   ”No niin”, Ricky sanoi ja hymyili taas. ”Mitäs viikon aikana on tapahtunut?”

   Nyt Faith muisti taas oman elämänsä. Hänen piti kertoa totuus Rickylle, mutta ei tuntenut olevansa valmis siihen.

   ”Minä…” Faith sanoi ja hengitti syvään. ”Ricky… olen pahoillani. Päätin luovuttaa Garyn suhteen.”

   Rickyn ilmettä oli vaikea tulkita. Hän vakavoitui heti paikalla. ”Ei sinun tarvitse minulta anteeksi pyytää. Minä olen pahoillani sinun puolestasi. Mutta mistä tämä johtuu?”

   ”No kun… Se tyttö… Gary on ihastunut häneen”, Faith sanoi ja tajusi sanovansa asian ensimmäistä kertaa ääneen. ”Mabel yritti kyllä auttaa minua, mutta ei siitä ollut hyötyä.”

   ”Ahaa. Ja miten voit olla niin varma, että Gary on ihastunut tähän tyttöön?”

   Faith kertoi keskustelustaan Garyn kanssa. Sitten hän sanoi: ”Mabel ei ole mielissään, mutta minusta on vain parasta antaa periksi. En muutenkaan ole enää varma, mitä oikein halusin.”

   ”Mitä tarkoitat?” Ricky kysyi. Faith kohautti olkapäitään.

   ”Ajattelin asioita ja tajusin… ettei Gary ole sellainen, kenen kanssa haluaisin seurustella. Olin ihastunut häneen lähinnä vain hänen ulkonäkönsä vuoksi. Siksi... Tämä on mielestäni oikea valinta.”

   ”Ymmärrän”, Ricky sanoi. ”Jos olet sitä mieltä, tuen päätöstäsi. Tietenkin on ikävää, ettemme näe enää.”

   Faith tunsi piston sydämessään. Tiesihän hän sen. Hän oli antanut periksi Garyn suhteen. Ei hänen ollut enää mitään järkeä tavata Rickyä. Mutta silti…

   Faith tunsi kyynelten kihoavan jälleen silmiinsä. Hän ei saanut sanaa suustaan.

   ”Faith?” Ricky sanoi. ”Mikä hätänä?”

   ”Anteeksi”, Faith sopersi. ”Mutta jotenkin… Olin jo melkein unohtanut sen. Näiden viikkojen aikana…”

Ricky nousi ylös tuoliltaan ja tuli Faithin viereen. Hän halasi tyttöä lempeästi. Faith ei voinut lopettaa itkemistä. Hän nojasi Rickyn rintaa vasten eikä sanonut mitään. Ricky silitti hänen hiuksiaan.

Faith ei tiennyt, kauanko sitä kesti, mutta hän olisi toivonut sen hetken kestävän ikuisesti. Lopulta Ricky kuitenkin sanoi: ”Anteeksi, Faith, mutta kello on jo paljon. Sinun pitäisi mennä kotiin.”

   Faith kohotti katseensa Rickyn suklaanruskeisiin silmiin. ”Mitä kello on?” hän kysyi itkemisestä käheällä äänellä.

   ”Viittä yli viisi”, Ricky sanoi.

   Faith hätkähti. ”Niin paljon? Mutta…”

   ”Muista, että tullessasi tänne kello oli jo yli puoli neljä”, Ricky sanoi naurahtaen.

   ”En haluaisi mennä”, Faith sanoi tajuamatta itsekään sanojaan.

   ”En minäkään haluaisi, että menet”, Ricky sanoi. ”Mutta jossakin vaiheessa sinun pitäisi kuitenkin lähteä.”

   ”Niin…” Faith ei enää itkenyt, vaikka hänen tekikin mieli. Sen sijaan hän pakotti itsensä hymyilemään, ja nousi ylös. ”No”, hän sanoi, ”hei sitten.”

   ”Hyvästi, Faith”, Ricky sanoi hymyillen surullisesti. ”Toivon sinulle kaikkea hyvää.”

   ”Samoin sinulle”, Faith sanoi.

   He halasivat toisiaan, mutta irrottivat otteensa pian. ”Nähdään… Tai siis, hyvästi”, Faith sanoi ja kääntyi kannoillaan, mutta Ricky ehti häntä ennen ovelle ja avasi sen.

   ”Kiitos”, Faith sanoi. ”Hei sitten.”

   Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran Rickyä, joka heilautti kättään hyvästiksi. Sitten hän lähti sulkien oven perässään.

Kotimatkalla Faithista ei tuntunut oikeastaan miltään. Hän ei katsonut ympärilleen eikä kuunnellut lainkaan ympäriltään kuuluvia ääniä. Tuntui, kuin ympärillä olevaa maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.

   Hän ei pystynyt kunnolla edes käsittämään, ettei näkisi enää Rickyä. Aika kulkisi eteenpäin, mutta Faithin elämä ei olisi enää samanlaista. Hän oli luovuttanut Garyn suhteen ja piti sitä oikeana valintana – mutta se oli myös johtanut siihen, ettei hän enää saisi maanantaisin tavata Rickyä… eikä se tuntunut oikealta.

   Faith pääsi lopulta kotiin, missä hänen vanhempansa ihmettelivät hänen pitkää poissaoloaan, mutta Faith ei halunnut puhua heidän kanssaan. Hän ei halunnut tehdä mitään. Hän oli kokenut paljon surua viime viikoilla, mutta ei vielä mitään tämän kaltaista. Faithista tuntui, kuin hän ei olisi missään. Ainoa ajatus, mikä hänen mielessään oli, oli hänen viimeinen kuvansa Rickystä. Rickystä, joka hymyili hänelle sydäntäsärkevän surullisesti.

   Ja silloin Faith alkoi viimein itkeä. Asiat tuntuivat selkenevän hänen mielessään. Hän ei halunnut tätä, hän ei vain kestänyt.

   ”Ricky…” Faith kuiskasi. ”Ricky…!”

   Viime viikkojen aikana italialaisesta nuorukaisesta oli tullut Faithille todella tärkeä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tavannut ketään, jolle olisi voinut puhua niin avoimesti. Ricky ymmärsi häntä, Ricky oli ollut aina hänen vierellään…

   Mutta mitä Faith tekisi nyt? Miten hänen pitäisi jatkaa elämäänsä? Hän ei halunnut ajatella sitä, hän ei halunnut jatkaa ilman Rickyä.

   Faithin kyyneleille ei tuntunut tulevan loppua. Ricky oli aina antanut hänen itkeä. Mutta hän oli aina myös piristänyt Faithia, saanut hänet hymyilemään… Faith oli selvinnyt kaikesta, koska Ricky oli kannustanut häntä. Faithin onnellisuus viime viikkojen aikana oli ollut Rickyn ansiota.

   Rickyn kanssa oleminen ilahdutti minua enemmän kuin Garyn kanssa olo, Faith ajatteli. Osa minusta iloitsi etenemisestä Garyn kanssa vain, että saisin kertoa siitä Rickylle…

   Faith alkoi tajuta asioita paremmin. Hän tajusi myös sen, ettei pystyisi jatkamaan eteenpäin ilman Rickyä.

   Mutta minulla ei ole hänen numeroaan. Emme näe enää koskaan…

   Aika kului eteenpäin, vaikka Faithin elämä tuntui pysähtyneen. Hänen oli pakko mennä kouluun ja jatkaa tavalliseen malliin. Hän sulki sydämensä muilta eikä puhunut paljon. Hän ei vain pystynyt.

   Torstai-iltana Faith muisti Rickyn ohjelman. Huolimatta siitä, että se saattaisi vain kasvattaa hänen suruaan, Faith avasi television.

   Kaikki oli kuten ennenkin. Ohjelmaa juontava nainen tervehti katsojia ja kutsui Rickyn. Rickyn, joka alkoi neuvoa asiakastaan tavalliseen tapaan. Rickyn, joka ei kuitenkaan käyttäytynyt kuin Faithin tuntema Ricky.

   Katsoessaan sitä Rickyä Faith alkoi ymmärtää jotakin. Mies, jota hän katseli, oli aivan yhtä komea kuin ennenkin. Hän hymyili sitä tavallista hymyään. Mutta se kaikki alkoi näyttää valheelliselta.

   Parasta tässä työssä on se, että saan auttaa toisia ihmisiä. Niinhän Ricky oli sanonut. Mutta kun Faith nyt katseli tuota miestä, hän tajusi, että tämä ei ollut hänen oikea ”minänsä”. Kaikki oli vain huijausta.

   ”Valehtelija…” Faith kuiskasi. ”Et sinä oikeasti ole onnellinen.”

   Mitä enemmän Faith katseli, sitä enemmän hän varmistui epäilyksistään. Syvällä noiden hymyilevien kasvojen takana erottui suru.

   Silloin Faith sai tarpeekseen. Hän sulki television. Hän tunsi vapisevansa.

   Rickykin on vain ihminen, Faith ajatteli. Ei kukaan kestä aina sitä, että auttaa muita ihmisiä tulemaan onnellisiksi… eikä saa itse mitään…

   Faith alkoi itkeä. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut, että Ricky olisi onneton. Hän halusi tehdä hänet onnelliseksi. 

   ”En halua erota sinusta…” Faith nyyhkytti. ”Haluan nähdä sinut, Ricky. Haluan, että hymyilet kuten aina ennenkin…”

   ”Faith?” kuului ääni. Se oli Faithin äiti.

   ”Voi, Faith, taasko sinä itket?” hänen äitinsä sanoi ja tuli istumaan Faithin vierelle. ”Etkö voisi jo kertoa, mikä sinulla on?”

   ”Äiti…” Faith halasi äitiään. Hän ei muistanut tehneensä niin pitkään aikaan, mutta nyt hän halusi tehdä niin.

   ”Äiti… Anteeksi”, Faith sopersi. ”En vain tiedä, voinko kertoa…”

   Hänen äitinsä syleili häntä lujasti. ”Enkö voi tehdä mitään?” hän kysyi huolissaan.

   Faith pudisti päätään. ”Kukaan ei voi tehdä tälle mitään”, hän sanoi nyyhkyttäen.

   ”Mutta kertoisit edes, mihin tämä liittyy. Onko koulussa tapahtunut jotakin?”

   ”Ei…” 

   Faithin äiti oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Hyvä on. Jos et halua kertoa, en voi pakottaa sinua. Mutta muista, että olen aina lähelläsi.”

   Faith tajusi sen vasta nyt itsekin. Hän oli ollut aina sisäänpäin kääntynyt tyttö, joka ei ollut pystynyt kertomaan huolistaan edes vanhemmilleen. Vaikka oikeasti Faith välitti heistä todella paljon…

   Faith nyökkäsi. ”Kiitos, äiti”, hän sanoi. ”Tuon kuuleminen tekee minut niin… huojentuneeksi… Olen tosi pahoillani, että olen ollut niin typerä…”

   ”Höpsistä”, äiti sanoi. ”Ymmärrän sinua kyllä. En minäkään sinun iässäsi kertonut huolistani vanhemmilleni. Mutta kun saa itse lapsia, tajuaa, miten helposti heistä huolestuu…”

   He eivät sanoneet enää mitään. Faithin olo ei tullut suoranaisesti paremmaksi, mutta hänestä oli uskomattoman helpottavaa, kun joku oli hänen lähellään nyt… 

Ja siihen loppuu tämänkertainen jakso. Omasta mielestäni lopetin tämän osan vähän kökösti, mutta parempaakaan kohtaa ei löytynyt... Seuraava osa onkin sitten viimeinen! Miten Faithin rakkauden mahtaa käydä? Sitä odotellessa, kertokaa toki mielipiteenne tästä osasta!