maanantai 7. tammikuuta 2019

I feel what's to happen, all happened before

"Huomasin juuri, että olen julkaissut tänä vuonna vain yhden postauksen... Täytyy yrittää loppuvuodesta olla aktiivisempi!"

-Eleanor, elokuussa 2018 (ennen kuin katoaa loppuvuodeksi)

Että sellaista. Tuntuu, että olen jo monta kertaa tehnyt tuollaisia puolittaisia lupauksia, joita en sitten ole pystynyt toteuttamaan. En vain tajunnut, että yliopisto veisi niin paljon ajastani, enkä oikeastaan keksinyt mitään, mistä kirjoittaa... Mutta selittelyt sikseen. Nyt on uusi vuosi, ja vaikken yleensä teekään uuden vuoden lupauksia, uskon voivani pitää tämän. Eli, en enää lupaile tekeväni pian uusia postauksia, jos minulla ei oikeasti ole hajuakaan mistä kirjoittaisin. Ja jos minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon, ilmoitan siitä blogissa. Toisin sanoen yritän ottaa lukijat paremmin huomioon. 

Sitten varsinaiseen aiheeseen. Kävin heti uudenvuodenpäivän jälkeen katsomassa Maija Poppasen paluun elokuvissa siskoni kanssa. Sitä ennen piti kuitenkin katsoa alkuperäinen elokuva, jota en ollut vielä nähnyt. Kerron tässä molemmista katselukokemuksista ja vertailen niitä. Koska katsoin molemmat elokuvat englanniksi, käytän Maija Poppasta lukuunottamatta hahmojen alkuperäisiä nimiä. Teksti sisältää juonipaljastuksia kummastakin elokuvasta!

Ennen Maija Poppasen katsomista tiesin siitä lähinnä tunnetuimmat laulut ja sen, että Maija Poppanen on jonkinlainen maaginen olento, ja tietenkin lastenhoitaja (tässä täytyy mainita sellainen hassu juttu, että pienenä sekoitin Maija Poppasen ja Maija Vilkkumaan toisiinsa, ja luulin Poppasenkin olevan todellinen henkilö). Juonesta en tiennyt juuri mitään, paitsi sen, että Banksin perhe saa ratkottua ongelmansa ja menee lopussa lennättämään leijaa. 

Odotin elokuvalta paljon, pidetäänhän sitä klassikkona, enkä joutunut pettymään. Maija Poppanen on herttainen olematta kuitenkaan liian imelä, hauska mutta myös vakavasti otettava, sekä ennen kaikkea hyvin aikaa kestänyt, erinomainen musikaalielokuva.

Elokuvan ehdoton tähti on Julie Andrews Maija Poppasena. On vaikea uskoa, että kyseessä oli Andrewsin ensimmäinen elokuvarooli, niin luontevasti hän esiintyy jämptinä mutta rakastettavana lastenhoitajana. Ja se ääni. Jokainen Andrewsin esittämä laulu koskettaa, oli se sitten surumielinen Feed the Birds tai pirteä A Spoonful of Sugar. Miten voikin olla niin eläväinen ja kirkas lauluääni!

Julie Andrews todella on täydellinen Maija Poppasena. Kuvan lähde: https://animationscreencaps.com/mary-poppins-1964-2/90
Toki myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan. Dick Van Dyke Bertinä on sympaattinen tapaus, joka lapsekkuudestaan huolimatta osaa olla myös yllättävän vakava. Ja oli kyllä aikamoinen yllätys, että Van Dyke esitti myös vanhempaa herra Dawesía, se vaati jo jonkinlaista muuntautumiskykyä... Pidin kovasti myös Glynis Johnsista ja David Tomlinsonista, joista etenkin jälkimmäinen onnistuu luomaan herra Banksille uskottavan kehityskaaren olematta missään vaiheessa liian epämiellyttävä. 

Elokuvan lapsihahmot eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin aikuiset, mutta en sanoisi tämän olevan näyttelijöiden vika. Pikemminkin kyse on tavasta, jolla pikkulapset ärsyttävän usein esitetään elokuvissa, nimittäin pikku enkeleinä, jotka pitävät kyllä leikkimisestä, mutta muuten ovat ikäänsä nähden viisaita. Maija Poppasessa Michaelin ja Janen kiltteys ärsyttää erityisesti siksi, että ennen heidän esiintymistään heistä maalaillaan varsinaisia kauhukuvia: lastenhoitajaa täytyy vaihtaa tiuhaan, lapset karkaavat puistossa ja muuta. Mutta mikään sisarusten käyttäytymisessä ei vastaa tätä kuvaa. Kyllähän he karkaavat pankista, mutta silloinkin heillä on siihen hyvä syy. Herra Banks tuntuu kohtuuttomalta vaatiessaan parempaa kuria lapsille, jotka suurimmaksi osaksi käyttäytyvät hyvin. 

Näyttelijöiden lisäksi suuren vaikutuksen tekee elokuvan musiikki. Pidän yleisesti ottaen enemmän vanhoista kuin uusista elokuvamusikaaleista, sillä vanhoissa elokuvissa tehtiin kaikki täysillä. Uusissa, näytellyissä elokuvamusikaaleissa harvemmin tanssitaan ja laulun tasokin on huonontunut, varmaankin, koska elokuviin palkitaan Hollywood-näyttelijöitä, jotka eivät sitten välttämättä ole kaikkien parhaita laulajia... Mutta palataan aiheeseen. Maija Poppanen on minusta täydellinen elokuvamusikaali. Näyttelijät laulavat hyvin, laulut ovat monipuolisia ja todella, todella päähänjääviä. Ne soivat edelleen päässäni, vaikka elokuvan näkemisestä on jo muutama viikko aikaa. Suosikkejani ovat Chim-Chim-Cheree, Feed the Birds ja Let's Go Fly A Kite

Maija Poppasen erikoistehosteet ovat kestäneet ihmeen hyvin aikaa ja tekevät vaikutuksen (paitsi ehkä animatronic-lintu), erityisesti animaation ja live-actionin yhdistäminen Jolly Holiday -kohtauksessa. Myös lentokohtaukset ovat hienoja. Oli mielenkiintoista katsoa DVD:n ekstroista dokumentti Supercalifragilisticexpialidocious: The Making of Mary Poppins, jossa kerrottiin, miten erilaiset tehosteet saatiin aikaan. 

Elokuvassa on kuitenkin myös kohtia, joissa huomasin tylsistyväni. Yksi tällainen kohtaus oli käynti Albert-sedän luona, joka vain tuntui turhalta. Oikeastaan ainoa olennainen asia siinä on "puujalka nimeltä Smith" -vitsi, joka olisi varmasti voitu tuoda esille muutenkin. Albertin hahmo tulee täysin tyhjästä enkä saa hänestä oikein mitään irti. Samaistuin vahvasti Maija Poppaseen katsellessani tätä kohtausta. Myös Step in Time -kohtaus tuntuu ylipitkältä eikä edistä juonta mitenkään. Step in Time on muutenkin turhan itseään toistava kappale.

Kokonaisuutena elokuva kuitenkin jopa ylitti odotukseni, ja meninkin innokkaana katsomaan jatko-osaa. Suurin syy, miksi minun oli aivan pakko nähdä Maija Poppasen paluu elokuvissa, oli Lin-Manuel Miranda, jota olen fanittanut siitä lähtien kun tutustuin Hamilton-musikaaliin. Ja kuka se näkyikään ensimmäisenä kankaalla, kuin ihana Lin! Minusta hän varasti ehdottomasti show'n Jackina, joka samankaltaisesta roolistaan huolimatta oli mukavan erilainen hahmo kuin "hupiveikko" Bert. Lisäksi Mirandan cockney-aksentti oli aivan ihana, ja uskoakseni paremmin onnistunut kuin Dick Van Dyken pahamaineinen (mutta silti omalla tavallaan hurmaava) aksentti. 

Monitaituri Lin-Manuel Miranda osoittautui myös luontevaksi elokuvanäyttelijäksi. Kuvan lähde: https://www.broadway.com/buzz/192753/mary-poppins-returns-starring-emily-blunt-lin-manuel-miranda-moves-up-release-date/

Pidin toki elokuvassa muustakin kuin Mirandasta. Emily Blunt oli tuonut hienosti oman mausteensa Maija Poppasen hahmoon, ilman että muutos tuntui liialliselta. Tiesin toki jo aiemmin Bluntin olevan taitava laulaja, olihan hän ollut Into the Woods:issakin, mutta viimeistään tämä elokuva vakuutti minut hänen taidoistaan. Oli myös hauskaa, miten Blunt vaihtoi hienostoaksenttinsa cockney-aksenttiin A Cover Is Not The Book -laulun ajaksi. 

Elokuvassa esiintyi myös muita suosikkinäyttelijöitäni, kuten Ben Whishaw ja Colin Firth. Oli aika jännä nähdä Firth pahiksena, hänhän on tullut tunnetuksi romanttisten komedioiden tähtenä ja esittänyt muutenkin lähinnä sankarillisia hahmoja. Ei sillä että valittaisin, hänen karismansa teki minuun tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka itse hahmo jäi vähän irralliseksi. Miksi Wilkins halusi Banksin perheen talon? Olisin halunnut vähän taustoitusta hahmon motiiveihin. 

Ben Whishaw ja Emily Mortimer olivat oikein sympaattisia Michaelina ja Janena, vaikka he tuntuivatkin vähän hölmöiltä. Miten he eivät tienneet mitään perheensä raha-asioista? Miten Michael voi työskennellä pankissa, kun ei selvästikään hallitse edes oman kotinsa taloudenpitoa? Luulisi että George Banks olisi opettanut lapsilleen nämä asiat. 

Huolimatta tästä hieman turhauttavasta seikasta pidin kyllä aikuistuneista Banksin sisaruksista. Michael oli ihanan herkkä mieshahmo, ja yllätyin Whishaw'n kauniista lauluäänestä. Tosin ihmettelin vähän, miten Michaelin hiukset olivat muuttuneet punaruskeista mustiksi... Jane jäi vähän etäisemmäksi, mutta pidin hänen optimismistaan ja suloisista kohtauksista hänen ja Jackin välillä. 

Pidin elokuvan lapsihahmoista vähän enemmän kuin ensimmäisessä elokuvassa. Erityisesti pikku Georgie tuntui realistiselta lapselta, joka karkailee milloin minnekin (itsellänikin oli taipumusta kadota ilmoittamatta kenellekään), ja oli hauskaa, miten vanhemmat lapset aluksi vastustivat ajatusta lastenhoitajasta. 

Elokuvan laulut eivät olleet aivan samanlaisia korvamatoja kuin ensimmäisen Maija Poppasen, mutta mukavaahan niitä on kuunnella. Suosikkejani ainakin ensimmäiseltä katsomiskerralta ovat The Royal Doulton Music Hall, A Cover is Not the Book, The Place Where Lost Things Go sekä Trip a Little Light Fantastic. Tämä elokuva oli onneksi tehty enemmän vanhojen musikaalien tyyliin, eli näyttelijät pääsivät irrottelemaan kunnolla.

Juoneltaan elokuva jäi ikävä kyllä ensimmäistä osaa heikommaksi. On ymmärrettävää, että elokuvan tekijät halusivat herätellä nostalgisia tunteita ensimmäisen osan parissa kasvaneissa, mutta tuntuu, etteivät he uskaltaneet ottaa minkäänlaisia riskejä. Kävi nopeasti selväksi, että jatko-osa noudattaa samankaltaista juonikuviota kuin alkuperäinen Maija Poppanen, ja suurin osa lauluistakin heijastelee selvästi ensimmäisen osan laulujakin. On tuutulaulu, oudon sukulaisen laulu, työläisten laulu... Suurin ero on ehkä se, että jatko-osassa on pahis eivätkä suurin ongelma ole perheen keskinäiset välit. Mutta nämä samankaltaisuudet eivät ärsyttäneet minua niin paljon kuin löyhät selitykset. Kerroinkin jo aiemmin, miten Wilkinsin motiiveja olisi voinut avata enemmän. Tämän lisäksi myös Royal Doulton -kulhon sisällä oleva susi jäi hämäräksi hahmoksi. Ymmärsin kyllä, että susi edusti Wilkinsiä, mutta miksi se sieppasi Georgien? Miten se oli saanut lastenhuoneen tavaroita? Ja mitä oikeastaan tapahtui, kun lapset putosivat kulhon reunalta? 

Loppuratkaisu oli varsinainen deus ex machina. Oli toki mukavaa nähdä Dick Van Dyken cameo, mutta Dawes vain yhtäkkiä tulee ja kertoo, että Michaelilla ja Janella on säästöjä, joista he eivät tienneet mitään. Sattuipa sopivasti! Eikö siihen nyt olisi voinut muuta keksiä? 

Elokuvakokemuksena Maija Poppasen paluu oli viihdyttävä ja osin myös koskettava, eikä tuo juonen köykäisyys katsoessa juuri haitannut. Kuitenkin ensimmäinen osa vetää selkeästi pidemmän korren. Se on todellinen klassikko, jossa niin näyttelijät, musiikki ja tarina ovat osuneet nappiin - jatko-osassa ikävä kyllä vain kahdesta ensimmäisestä kohdasta voi sanoa saman. 


Oletteko käyneet katsomassa Maija Poppasen paluun? Mitä ajatuksia se herätti?

2 kommenttia:

  1. Oon nähnyt noi molemmat elokuvat. Ekan elokuvan näin viimeks pienenä, joten mulla ei oo siitä kauhean paljon muistoja. Kun katoin ton Maija Poppasen paluun, niin mulle jäi siitä yks kysymys päähän ja se on se, että mihin Mikon/Michaelin vaimo kuoli. Mä toivoin, että elokuvassa ois ollut joku prologi, jossa kerrotaan syy siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle taas jäi vähän enemmänkin kuin yksi kysymys, kuten postauksesta ilmenee. Oletan että Katen kuolinsyynä oli jokin sairaus, mutta ei tosiaan olisi ollut suuri vaiva antaa selitys. Toisaalta Disney-elokuvissa on yleistä, ettei vanhemman kuolinsyytä kerrota (mitä esimerkiksi tapahtui Jasminen tai Pocahontasin äideille?), mutta Maija Poppasen paluussa selitys olisi ollut perusteltu senkin takia, että perheen menetys on elokuvassa paljon esillä.

      Poista