tiistai 17. joulukuuta 2019

Syksyn Disney-musikaalit

Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa tämän syksyn kahdesta Disney-musikaaliproduktiosta Suomessa, nimittäin Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittajasta ja Helsingin kaupunginteatterin Pienestä merenneidosta. Mutta tämä syksy on ollut ehkäpä elämäni kiireisin, ja niinäkin hetkinä kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, ei ole oikein tehnyt mieli. Mutta halusin kuitenkin tämän vuoden puolella saada musikaalit arvosteltua, kun vielä muistan ne hyvin. Juonipaljastuksista sen verran, että puhun jonkin verran musikaalien eroista elokuviin ja joistakin esitysten yksityiskohdista, mutta lähinnä puhun yleisesti näyttelijöistä ja lauluista.

Olen jo muutaman vuoden ajan harrastanut teatterimatkailua erityisesti siskoni kanssa. Jos jossakin on ollut kiinnostava esitys, on sinne täytynyt päästä - oli se sitten Lahdessa, Porissa tai Lontoossa. Ja varsinkin nämä Disney-musikaalit oli aivan pakko nähdä.

Notre Damen kellonsoittajaa olin odottanut jo lähemmäs vuoden, sillä olin saanut liput viime jouluna lahjaksi siskoltani. Olinkin hyvin innoissani, kun lokakuussa matkustimme viimein viikonloppuna Tampereelle, vaikka kaupungin hämmentävät bussilinjat saivat aikaan pientä paniikkia ja olimme vähällä myöhästyä esityksestä... Mutta onneksi ehdimme, ja moiset harmit unohtuivat pian, kun uppouduin esityksen maailmaan. 

Notre Damen kellonsoittaja on Disney-musikaali siinä mielessä, että siinä on elokuvan laulut (lukuun ottamatta A Guy Like You:ta) sekä useita Alan Menkenin ja Stephen Schwartzin kirjoittamia uusia lauluja, mutta tarinallisesti ja temaattisesti musikaali on huomattavasti animaatiota synkempi ja lähempänä Victor Hugon alkuteosta. Itse olin erityisen innoissani tästä synkkyydestä, koska Disneyn elokuvassa aikuismaiset teemat, kuten himo ja rasismi ovat epätasapainossa kepeämpien, lapsille tarkoitettujen elementtien kanssa. Olin aika yllättynytkin siitä, että näinkin raskas musikaali on Disneyn nimissä. Mutta ehkä juuri poikkeavuus muista Disney-musikaaleista on vaikuttanut siihen, ettei Notre Damen kellonsoittajaa ole Broadwaylla nähty. 

Notre Damen kellonsoittaja ei ollut ensimmäinen näkemäni Disney-musikaali, sillä täällä Turussa Samppalinnan kesäteatterissa pyöri viime kesänä Perjantai on pahin, joka pohjautuu monen monta kertaa tehtyyn Disney-elokuvaan. Esitys oli ihan mukava, mutta ei niin ihmeellinen, että olisin siitä tehnyt postausta. Mutta Kellonsoittaja oli jotakin aivan toista. 

Aloitetaan näyttelijöistä. Kuten elokuvassa, myös musikaalissa neljä keskeistä hahmoa ovat kellonsoittaja Quasimodo (Petrus Kähkönen), tämän kasvatti-isä ja tarinan pahis Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen), kapteeni Phoebus (Lari Halme) ja kaikkien miesten kiinnostuksen kohde, romaninainen Esmeralda (Josefin Silén).

Petrus Kähkönen oli koko musikaalin sydän, hän teki Quasimodosta inhimillisen ja sympaattisen hahmon. Pidin siitä, miten hän toi puheessaan esille sekä hahmon vammaisuuden että epävarmuuden. Oli myös vaikuttavaa, miten eri tavalla hän puhui eri henkilöille, esimerkiksi dialogissa Frollon kanssa oli selvä eri vaikkapa tapaan puhua Esmeraldalle. Mutta laulaessa, kun Quasimodo sai vapaasti ilmaista itseään, Kähkösellä oli ihanan kirkas ääni.

Josefin Silén oli Esmeraldana aivan hurmaava, ymmärsin hyvin miksi kaikki miehet häneen tykästyivät. Silénin Esmeralda oli myös animaation hahmoa haavoittuvaisempi ja myös samastuttavampi. Naisella on myös upea lauluääni, ja olin innoissani kuullessani, että hänet valittiin Svenska Teaternin Maija Poppaseksi ensi vuonna esitettävään musikaaliin! Ei muuta kuin uutta teatterimatkaa suunnittelemaan...

Ilkka Hämäläisen Frollossa minut yllätti aluksi se, ettei mies näytä ollenkaan animaation Frollolta. Ehkä osaksi tästä syystä en osannut heti päättää, mitä mieltä olin miehen roolisuorituksesta. Varsinkin Hornan tulta (Hellfire) oli minulle pettymys, minun oli vaikea kuulla laulun sanoja ja Hämäläisen näytteleminen ja koreografia jotenkin häiritsivät minua. Mutta osaltaan pettymykseni johtui varmasti siitä, että kappale on suosikkipahislauluni ja minulla oli musikaalin versiollekin aika korkeat odotukset. Joka tapauksessa toisella puoliajalla Hämäläinen onnistui vakuuttamaan minut olemalla aivan eri tavalla pelottava kuin animaatiohahmo - hän korosti nimenomaan Frollon ristiriitoja pelkän pahuuden sijaan, ja toi hahmon paljon lähemmäs katsojaa, hyvässä ja pahassa.

Lari Halmeen Phoebus ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin muut näyttelijät, vaikka pidin kyllä hänestäkin. Ehkä tässä on kyse enemmänkin itse hahmosta, joka ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin muut. Hyvin Halme onnistui kuitenkin tuomaan humoristisuutta, vakavuutta ja romanttisuutta hahmoon.

Yleisesti ottaen kaikki päähahmot olivat moniulotteisempia kuin animaatiossa, mistä pidin kovasti. Quasimodo ei ollut enää mustavalkoisen puhtoinen hahmo eikä Frollo pelkästään paha. Tämä teki hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta ja heidän kehityksestään mielenkiintoista seurattavaa.

Notre Damen kellonsoittajan musiikki on Alan Menkenin parhaimmistoa, ja monet musikaaliin lisätyistä kappaleista olivat hienoa kuultavaa. Uusista lauluista suosikikseni nousi ensimmäisen puoliajan päättävä Esmeralda, jonka melodia on hyvin mieleenpainuva ja juhlallinen. Mutta suosikkimelodiani on edelleen värisyttävä Notre Damen kellot (Bells of Notre Dame), jota kerrattiinkin monta kertaa musikaalissa.

Musikaalin käsiohjelmasta kannatti maksaa, siinä on perustietojen lisäksi näyttelijöiden haastatteluja ja tarinan taustaa. Kuvat ja kansi ovat myös upeita!



Molemmat käsiohjelmat kiiltävät kauniisti valossa.



Pientä merenneitoa menin puolestaan katsomaan marraskuussa. Siinä missä Notre Damen kellonsoittaja on suunnattu aikuisemmalle yleisölle, niin Pieni merenneito on selkeästi koko perheen esitys, ja lapsia oli teatterissa paljon, jotkut teeman mukaan merenneidoiksi pukeutuneina (itsellänikin oli kyllä Ariel-paita, eihän tällaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä).

Ensinnäkin, musikaalia ei ole turhaan kehuttu sen teknisestä toteutuksesta. Viimeisen päälle tehty lavastus, merenneitojen liikkeet, siirtymät kohtauksesta toiseen... Suuni oli hämmästyksestä auki varmaan puolet esityksestä. Lapsikatsojilla vasta ihmeteltävää riitti: kun Ariel nousi kohti pintaa Maailma tuo (Part of Your World) -kappaleessa, takanani oleva lapsi kysyi: "Miten se voi tehdä noin?" Mutta kyllä teatterin taika otti tällaisen vanhemmankin katsojan valtaansa. Oli myös hauskaa miten nukkeja oli hyödynnetty esimerkiksi Sebastianin sekä Kieron ja Lieron hahmoissa. Ursulan lonkerot olivat myös oikein toimivat!

Toisin kuin Notre Damen kellonsoittaja, Pieni merenneito noudatteli suurimmaksi osaksi elokuvan juonta. Suurimmat muutokset olivat varmaan, että Ursula sai taustatarinan Arielin tätinä eikä muuttunut lopussa Vanessaksi (jälkimmäisestä muutoksesta olin hyvin ilahtunut). Myös puvustus kävi noudatteli suurimmaksi osaksi elokuvaa (tosin esimerkiksi Arielin hääpuku oli mielestäni paljon kauniimpi kuin animaation hieman huonosti vanhentunut puku).

Tärkeitä rooleja Pienessä merenneidossa on paljon, eikä näyttelijäntyössä ollut juuri valittamista (Mikko Vihman Tritonissa olisin halunnut nähdä vähän enemmän ristiriitaa ankaruuden ja isänrakkauden välillä). Haluan kuitenkin erityisesti nostaa esiin kaksi näyttelijää. Sonja Pajunoja oli valloittava Arielina, hänestä välittyivät kaikki tunteet selkeästi parvelle asti. Erityisen ihanaa oli Pajunojan innostus ja eläytyminen laulaessa. Ja kyllähän naisen äänikin oli juuri merenneidolle sopiva. 

Toinen erityismaininnan ansaitseva näyttelijä on Sanna Saarijärvi Ursulana. Hahmo oli aika lailla sama kuin animaatiossa, kunnon pahis, joka on myös hyvin tietoinen omasta pahuudestaan. Mutta yksiulotteinen hahmo tai ei, niin Saarijärvi oli ottanut roolin niin hyvin haltuun, ettei voinut muuta kuin ajatella, että tuossahan on Ursula. Surkeat sielut (Poor Unfortunate Souls) oli aivan mahtava. Ursulan uudesta laulusta Isin pikku kulta (Daddy's Little Angel) en juuri välittänyt, mutta se johtui itse kappaleesta eikä Saarijärvestä. 

Musikaaliin lisätyistä lauluista puheen ollen, en erityisemmin ihastunut kuin kahteen niistä. Ensimmäinen oikean vau-reaktion aikaansaanut uusi kappale (en siis ollut ennen edes kuunnellut musikaaliäänitystä) oli Erikin kaihoisa soolo Ääni soi (Her Voice). Kauniin melodian lisäksi ihastuin myös Martti Mannisen hurmaavaan ääneen. Toinen oli toisella puoliajalla kuultava Jos voisin (If Only) -kvartetti. Musikaaliharmoniat kuulostavat aivan ihanilta kun kaikki osaavat asiansa, ja kohtauksen visuaalinen toteutus oli myös onnistunut. Muut alkuperäiset laulut olivat ihan mukavia ja musikaaliin sopivia, mutta eivät erityisesti sykähdyttäneet.


Rakastin molempia musikaaleja, ja ne olivat sen verran erilaisia, että niitä olisi paha lähteä vertaamaan. Mutta yleisesti ottaen pidin Notre Damen kellonsoittajasta enemmän laulullisesti ja tarinallisesti, kun taas Pieni merenneito teki suuremman vaikutuksen teknisellä toteutuksellaan ja visuaalisuudellaan. Notre Damen kellonsoittajassa näyttelijöiltä ehkä vaadittiin enemmän monitahoisuutta rooleihin, mutta myös Pienen merenneidon näyttelijät olivat loistavia. Kaiken kaikkiaan nämä musikaalit, enemmän kuin mikään aiemmin näkemäni, todistivat että Suomessa osataan tehdä aivan ensiluokkaista teatteria. 


Olen iloinen, että sain tehtyä vielä toisen blogipostauksen tämän vuoden puolella, edellisen olin julkaissut tammikuussa... Mutta alkuvuodesta yritän ainakin saada kirjoitettua ajatuksiani Frozen II:sta, kunhan ehdin sitä katsomaan. Oikein hyvää joulua kaikille!

2 kommenttia:

  1. Luin puolet tekstistäsi nytten, olen itse menossa katsomaan Pienen merenneidon vasta maaliskuussa, niin luen loppuosan tekstistä vasta sen nähtyäni (jos muistan...). Hyvää analyysiä olit Notre Damesta kirjoittanut, ja pystyin nyökyttelemään monessa kohdassa - Quasimodo ja Esmeralda olivat onnistuneimpia hahmoja, musiikit olivat tietenkin loistavia ja näytelmä synkkä ja aikuismainen. Itsellä jäi käsiohjelma ostamatta. :( Harmi myös, että Tampereen bussilinjat aiheuttivat hämminkiä! Itsestä ne ovat niin helppoja, mutta hyvä näin paikkakuntalaisena sanoa. XD

    Hyvää joulua näin myöhässä myös sinulle, ja ihanaa uutta vuotta!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää uutta vuotta sinullekin! :) Turussa bussilinjat ovat vain niin erilaisia, ja minusta paljon yksinkertaisempia. Saatoin päivitellä tätä pari kertaa ääneenkin Tampereen linjoja ihmetellessäni...

      Toivottavasti pidät Pienestä merenneidosta, minusta se oli ainakin aivan upea!

      Poista