Nyt aloitan uuden tarinan nimeltä Kultakutri ja punapää. Tarinasta piti alun perin tulla novelli, mutta kuinka ollakaan, teksti venyi ja jo tästä ensimmäisestä luvusta tuli 18-sivuinen... Toivottavasti jaksatte lukea joka tapauksessa!
Ennen tarinan alkua haluan osoittaa erityiskiitoksen sivustolle nimeltä Behind the Name, josta on ollut valtavasti apua tarinoideni henkilöiden nimissä. Sivuilta löytyy todella monipuolisesti niin etu- kuin sukunimiäkin eri maista, ja suosittelen sitä lämpimästi!
Haluaisin tässä vielä mainita yhdestä asiasta, joka on mietityttänyt minua, nimittäin kommenteista. Blogillani on melko paljon katselukertoja, muttei kovin paljon kommentteja. Toivoisin siis, että jos käytte blogissani, niin jättäisitte ainakin muutaman sanan merkiksi käynnistänne!
Mutta nyt, toivottavasti pidätte uusimmasta tarinastani!
Kultakutri ja punapää
Ensimmäinen luku: Neidon päätös
”Oi!”
”Onko se mieleenne, neiti?”
Rosalind katsoi kuvajaistaan peilistä. Tai pikemminkin
yllään olevaa mekkoa. Juhlapuku oli
hempeän vaaleanpunainen, monikerroksinen ja hänelle täydellisesti istuva. Hän
ei saanut näystä tarpeekseen.
”Se on täydellinen”, Rosalind sanoi seuraneidilleen
Katharinalle. ”Kerta kaikkiaan upea.”
”Se pukeekin teitä täydellisesti”, Katharina sanoi
lämpimästi. Rosalindin hymy leveni.
”Ajattele”, hän sanoi huokaisten. ”Huomenna tapaan viimein hänet.”
”Niin, neiti”, Katharina sanoi myös hymyillen.
”Toivottavasti hän on odotustenne mukainen.”
”No, kaikkihan häntä kehuvat”, Rosalind sanoi haaveilevalla
äänellä. ”Sanovat, että Ansgar on täydellinen ehdokas aviomieheksi. Niin sen
täytyy olla.”
Nuori nainen yritti parhaansa mukaan peittää epävarmuutensa.
Kyllähän hän haaveili rakkaudesta, piti jo Ansgaria unelmiensa miehenä… mutta olisiko naimisiinmeno sittenkään
sellaista kuin hän kuvitteli? Oikeasti häntä pelotti vähän.
Mutta kuten tavallista, Katharina näki hänen lävitseen. ”Ettekö
ole varma valinnasta, neiti?”
Rosalind hymähti. ”Eihän se minun valintani ollut. Vaan isän
ja äidin. Aivan niin kuin Siegfriedin kohdallakin. Me emme saa päättää mitään
itse.”
Kun Katharina pysyi vaiti, Rosalind jatkoi. ”Mutta silti…
minusta tuntuu, ettei Ansgar tuota pettymystä. Hän on varmasti mies, jolle voi
uskoutua, jonka kanssa voi tuntea olonsa turvalliseksi.”
Katharina hymyili vaisusti. ”Toivon tosiaan, että niin on.
En toivoisi teidän joutuvan naimaan ketään, joka ei ole arvoisenne.”
”Hän on varmasti arvoiseni”, Rosalind sanoi ja katsoi
jälleen peilikuvaansa. Tällä kertaa hän tarkasteli kasvojaan, pitkiä, kultaisia
kiharoitaan, punertavia poskiaan ja suuria, sinisiä silmiään. Mahtoiko hän
kelvata tulevalle aviomiehelleen? Ainakin hän toivoi niin.
Rosalind Blumstein oli Eichendorfin krevin tytär, mikä
tarkoitti sitä, että hän oli melkoisen korkeassa asemassa. Blumsteinin suvun
juuret ulottuivat monen sadan vuoden taa ja sukukartano oli ollut nykyisellä
paikallaan viimeiset kaksisataa vuotta. Rosalind oli elänyt aina loiston
keskellä eikä osannut kuvitellakaan elämää ilman ylellisyyksiä ja palvelijoita.
Eikä hänellä mitään valittamista nykyiseen tilanteeseen ollutkaan.
Nyt, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, Rosalind oli päätetty
naittaa naapurikaupunki Grünhügelin kreivin pojalle Ansgarille, joka oli häntä
kolme vuotta vanhempi ja huhujen mukaan erittäin ihailtu mies. Vaikka
kihlauksesta oltiin sovittu jo kuukausi sitten, eivät Rosalind ja Ansgar olleet
vieläkään tavanneet toisiaan henkilökohtaisesti. Ja viikon päästä olisivat heidän
kihlajaisensa. Rosalind saattoi vain toivoa parasta, sillä aivan ketä tahansa hän ei suostuisi naimaan.
Hänen veljensä Siegfried oli kyllä turhankin innokas
kertomaan avioliiton huonoista puolista. Ei Rosalind tosin ymmärtänyt veljensä
valituksia, sillä hänen vaimonsa Konstanze, Steindahlin vapaaherran tytär, oli
paitsi kuvankaunis myös sivistynyt nuori nainen. Mutta he olivatkin olleet
naimisissa jo neljä vuotta, joten ehkä siinä ajassa ehti kyllästyä puolisoista
parhaimpaankin… tai mitäpä Rosalind siitä tiesi. Eihän hänellä ollut kokemusta
mistään sen tapaisestakaan.
Nukkumaan mennessä Rosalindia alkoi jännittää aivan
tavattomasti. Huomenna he viimein tapaisivat… ja siitä tapaamisesta riippui
koko hänen loppuelämänsä. Jos Ansgar ei vastaisi hänen odotuksiaan… niin, mitä
sitten tapahtuisi? Joutuisiko hän vain
tyytymään tilanteeseen vai kuuntelisivatko hänen vanhempansa hänen
mielipidettään?
Näihin ajatuksiin uppoutuneena Rosalind vaipui lopulta uneen
– nähden unissaan miehen, joka oli komeampi ja lempeämpi kuin yksikään
toinen.
Seuraavana päivänä hän heräsi aamuvarhain. Katharina oli
erityisen huolellinen Rosalindia laittaessaan, ja lopulta, yllään
taivaansininen, pitkähihainen mekko ja kampauksenaan helmin koristettu nuttura,
Rosalindin ei tarvinnut muuta kuin odottaa vanhempiensa seurassa.
”Odotathan jo innoissasi Ansgarin tapaamista?” hänen
äitinsä, kreivitär Lisbeth Blumstein, kysyi heidän istuessaan loisteliaan
suuressa tanssisalissa, jossa vieraat otettaisiin vastaan. Rosalind oli
ulkonäöltään tullut äitiinsä, kasvojen muotoa myöten. Tosin hänen äitinsä
hiukset olivat ruskeamman sävyiset kuin Rosalindin kullankeltaiset kutrit.
”Toki”, Rosalind
sanoi, vaikka häntä todellisuudessa jännitti hirveästi. Itse asiassa hänestä
tuntui, että hän voisi pyörtyä kohta.
”Heidän pitäisi tulla näillä minuuteilla”, hänen isänsä,
kreivi Friedrich Blumstein, sanoi katsoen toista tanssisalin suurista
kaappikelloista. Hän ei ollut kovin pitkä tai muutenkaan kookas mies, mutta hänen viiksekkäät ja kapeat kasvonsa saattoivat tarvittaessa näyttää hyvinkin uhkaavilta.
Rosalind veti henkeä. Ei, hän ei ollut vielä valmis tähän…
Silloin huoneeseen tuli palvelija, joka ilmoitti:
”Grünhügelin arvoisa kreivi ja hänen poikansa Ansgar-herra ovat saapuneet.”
He kaikki kolme nousivat seisomaan, vaikka Rosalind pysyi
hädin tuskin pystyssä. Ei vielä, ei vielä…
”Päästä heidät sisään”, hänen isänsä sanoi.
Ei kulunut minuuttiakaan, kun saliin tuli kaksi miestä,
molemmat pitkiä ja tummia. Rosalind katsoi heitä hetken oikeastaan mitään
ajattelematta, kunnes he tulivat heidän luokseen.
Miehistä vanhempi kumarsi. ”Arvoisa kreivi, tämä on
kunnia.”
”Älkää toki”, Rosalindin isä sanoi. ”Samassa asemassahan me
olemme. On meille aivan yhtäläinen kunnia, että sukumme saavat jälleen liittyä
yhteen.”
Rosalind ei oikeastaan kuunnellut isänsä puheita, vaan
keskittyi kihlattuunsa. Ansgar oli… erikoinen.
Saattoihan häntä kutsua komeaksi, mutta ei hän ainakaan Rosalindin kuvitelmia
vastannut. Ansgar oli pitkä, ainakin kolme jalkaa Rosalindia pidempi. Hänellä
oli kalpeat kasvot, pitkä, suora nenä, kulmikas leuka ja melkoisen suuret korvat.
Hänen tummanruskeat hiuksensa ulottuivat lähes hartioille saakka ja kihartuivat
hieman latvoja kohden. Hän katsoi Rosalindia pää suorassa, kumartumatta, ja
Rosalind sai epämiellyttävän vaikutelman siitä, ettei hän vaivautunut katsomaan
kihlattuaan kuin nenänvartta pitkin.
”No, Ansgar”, Grünhügelin kreivi sanoi, ”tervehdi tulevaa
morsiantasi.”
Äkkiä Ansgarin kasvoille nousi hymy, ja hän tarttui
Rosalindin käteen.
”Tämä on suuri kunnia”, hän sanoi melkoisen karhealla
äänellä, nosti käden huulilleen ja suuteli sitä. Rosalind piti sitä
kummallisena – eivätkö miehet yleensä kumartuneet naisen kättä suudellessaan?
”Niin”, Rosalind henkäisi ja niiasi. ”Niin minustakin, Ansgar-herra.”
”Hienoa”, Rosalindin isä sanoi. ”Nyt voimme ilmeisesti
juhlia viinilasillisen kanssa?”
”Ehdottomasti”, Grünhügelin kreivi vastasi. ”Vaikka nuoret
voivat tietenkin tutustua toisiinsa vaikkapa pienellä kävelyllä
kartanossa?”
”Tietenkin”, Eichendorfin kreivi sanoi hymyillen
tyttärelleen ja Ansgarille. ”Näyttäisitkö kihlatullesi kartanoa, Rosalind?”
”Toki”, Rosalind vastasi. Tosiasiassa kaksinolo Ansgarin
kanssa tuntui hieman hermostuttavalta ajatukselta, mutta toisaalta, ehkä
tutustuminen voisi auttaa.
Hän kääntyi Ansgariin päin. ”Menisimmekö sitten?”
Ansgar nyökkäsi. ”Mennään.”
Rosalind hymyili parhaansa mukaan. Hän tunsi jälleen
sydämensä kovat lyönnit rintaansa vasten. Miksi häntä piti jännittää niin
paljon?
Heidän poistuttuaan tanssisalista Rosalind jäi hetkeksi
seisomaan oven taakse. Hän ei ollut koskaan tuntenut korsetin puristavan näin
kovasti.
Ansgar ei kysynyt hänen vointiaan, eikä sanonut ylipäätään
mitään. Rosalind mietti, mahtoiko hän yleensäkään puhua paljon.
Lopulta hänen täytyi itse rikkoa hiljaisuus. Hän naurahti
hermostuneesti ja sanoi: ”Anteeksi, kaipasin vain hetken lepoa. Voimme jo
lähteä kiertämään kartanoa.”
Hän alkoi kävellä eteenpäin ja Ansgar seurasi häntä pysyen
edelleen vaiti. Rosalind mietti, mistä saisi hyvän keskustelunaiheen, ja,
yrittäen estää painostavan hiljaisuuden lankeamista, esitteli kotikartanoaan
kihlatulleen.
”Tätä me kutsumme taidekäytäväksi”, hän sanoi heidän
kulkiessaan toinen toistaan kalliimpien taulujen ohitse. ”Tässä on niin muualta
hankittua kuin kotoamme tullutta taidetta… tämä on isoisäni tekemä…”
Ansgar ei näyttänyt järin kiinnostuneelta. Sen sijaan hän
tarkkaili Rosalindia kasvoillaan ilme, jota tyttö ei osannut tulkita.
”Anteeksi”, Rosalind sanoi taas hermostuen. ”Ettekö pidä
taiteesta?”
”Enpä juuri”, Ansgar murahti.
Hän ei jatkanut keskustelua, joten jäi Rosalindin tehtäväksi
kysyä: ”No… mistä te sitten pidätte?”
Ansgar ei vastannut heti. Lopulta hänen kasvoillaan kävi
hymyntapainen ja hän sanoi: ”Ratsastuksesta.”
”Ratsastuksesta!” Rosalind toisti. Hän ei ollut koskaan
ollut järin hyvä hevosten kanssa, eikä hänellä tosiaankaan ollut oikeanlaista
asua talleilla käymiseen… Mutta jos se saisi Ansgarin avautumaan edes vähän
enemmän…
”No, kävisimmekö sitten hevostalleilla?” Rosalind kysyi.
Ansgarin kulmat kurtistuivat.
”Käykö se päinsä?” hän kysyi.
”Kyllä kai”, Rosalind sanoi. ”Voin näyttää hevosemme, jos
haluatte.”
Ansgarin kasvot kirkastuivat hieman. ”Hyvä, mennään
sitten.”
Rosalind hymyili, vaikka todellisuudessa häntä vähän ärsytti
Ansgarin nenäkkyys. Aivan kuin hän olisi voinut määräillä Rosalindia miten
tahtoo – vieläpä tämän oman katon alla. Eikä vaikuttanut siltä, että heillä
olisi kauheasti mitään yhteistäkään. Rosalindilla oli vatsanpohjassaan ilkeä
tunne. Entä jos hän ei oppisikaan pitämään Ansgarista?
He kulkivat kartanon läpi Rosalindin yhä esitellessä
satunnaisia huoneita ja käytäviä. Hän lopetti selittämisen kuitenkin varsin
lyhyeen, kun huomasi, ettei Ansgar tuntunut kuuntelevan häntä.
Mitä tässä oikein
pitäisi tehdä? Rosalind ajatteli silmäillen kihlattuaan. Miten saisin hänet sanomaan enemmän kuin
kolme sanaa?
Häntä alkoi ärsyttää entistä enemmän. Eihän se hänen vikansa ollut, että Ansgar oli
töykeä eikä edes vaivautunut tekemään itse aloitetta. Miksi siis Rosalindin
pitäisi hoitaa kaikki?
Hän pysähtyi ulko-ovien eteen ja Ansgar teki samoin.
Rosalind katsoi miestä silmiin.
”Kuulkaa”, tyttö sanoi eikä enää yrittänyt kuulostaa kovin
ystävälliseltä. ”Jos teitä vaivaa jokin, voitte toki kertoa minulle.”
Ansgard näytti vähän hölmistyneeltä. ”Kuinka niin?” hän
kysyi.
”No…” Rosalindin kärsimättömyys alkoi pettää. Jos hänen
pitäisi kestää tätä vielä kauemmin… ”Olette niin hiljainen.”
”Niin?” Ansgard ei vaikuttanut ymmärtävän Rosalindin sanojen
merkitystä. ”Mitä siitä?”
”No, sitä vain että…” Rosalindin kasvot punehtuivat, ”että
olisi helpompaa, jos puhuisitte minulle.”
Ansgard kohotti kulmiaan. ”Enkö muka puhu teille nyt?”
Rosalindille riitti. Hän ravisti päätään ja sanoi: ”Äh,
unohtakaa. Minä… minulla on vähän asioita hoidettavana. Suokaa anteeksi.”
Hän niiasi vaivalloisesti Ansgarille, joka katsoi häntä
hämmentyneenä.
”Mutta entä hevoset?” hän kysyi. ”Teidänhän piti näyttää ne
minulle.”
”Etteköhän te pärjää yksinännekin”, Rosalind sanoi
yrittämättäkään olla kohtelias.”Kun hevoset kerran ovat niin tärkeitä
teille.”
Hän kääntyi eikä katsonut taakseen kävellessään pois
ulko-ovien luota ja aulan poikki käytäville. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut
näin kurjalta.
Ei se minun vikani ole,
Rosalind ajatteli. Ei ole minun syyni,
jos kihlattuni on tunteeton typerys, joka ei edes yritä tutustua minuun…
Hänen silmistään tuli kyyneliä ja hän katsoi taakseen.
Ansgar ei ollut seurannut häntä. Vaikka kyllähän sen olisi muutenkin
tiennyt.
Ei tämän näin pitänyt
mennä, Rosalind ajatteli. En halua
tällaista.
Viimein Rosalind pääsi omaan huoneeseensa ja vajosi
sängylleen. Hänen kyyneleensä eivät olleet loppuakseen.
Hän ei uskonut, että hänen ja Ansgarin välille voisi syttyä
mitään syvempiä tunteita. Mies ei vaikuttanut välittävän hänestä tippaakaan –
eikä Rosalind sen puoleen piitannut hänestä.
”Ja sellaisen kanssa pitäisi olla loppuelämänsä”, Rosalind
mutisi.”Ei tule onnistumaan. Mutta mahtavatko isä ja äiti ymmärtää…”
Häntä huolestutti valtavasti. Hän tiesi vanhempiensa
rakastavan häntä, mutta mahtaisivatko he kuitenkaan sallia tyttärensä
oikuttelevan avioliiton suhteen? Hän osasi jo kuvitella, miten hänen äitinsä
kehottaisi antamaan Ansgarille aikaa.
Mutta Rosalind ei vain jaksanut uskoa, että kaikki maailman aika
muuttaisi miestä, joka oli kiinnostuneempi hevosista kuin hänen tunteistaan.
Mahtoiko hän mennä
katsomaan hevosia? Rosalind ajatteli, vaikkei oikeastaan välittänyt. Eihän hän tiedä, missä tallit ovat…
Vielä jonkin aikaa maattuaan Rosalind nousi sängyltään.
Hänestä tuntui, että häntä alettaisiin kuitenkin etsiä pian, joten oli ehkä
parasta mennä itse takaisin tanssisaliin.
Isä ja äiti varmaan
nuhtelevat minua, tyttö ajatteli suoristaessaan hameensa ryppyjä, kun jätin Ansgarin sillä tavalla… Mutta omapahan on ongelmansa…
Rosalind
tunsi tosiasiassa hieman syyllisyyttä, mutta toisaalta, hän oli sentään yrittänyt tutustua kihlattuunsa. Eikö kenellä
tahansa lakkaisi kärsivällisyys, kun toinen ei ota mitään kontaktia. Ärtymystäkin enemmän hän tunsi kuitenkin surua ja epävarmuutta. Mitä
seuraavaksi tapahtuisi?
Tanssisaliin
tullessaan Rosalind kuuli naurua. Hänen vanhemmillaan ja Grünhügelin kreivillä
oli ilmeisen hauskaa. Ansgar ei ollut paikalla.
Silloin
hänen äitinsä huomasi hänet. ”Rosalind, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi
tyttärensä lähestyessä. ”Mitä… missä Ansgar on?”
”No, hän…”
Rosalind mietti oikeaa sanavalintaa, ”tai siis, me emme oikein tulleet
toimeen.”
Rosalindin
isä kurtisti kulmiaan. ”Kuinka niin? Missä hän on?”
Kaikki kolme
aikuista katsoivat Rosalindia hämmästyneinä, ja nyt Rosalindista tuntui
kiusallisen syylliseltä. Hänen vanhempansa eivät katsoisi sitä hyvällä, mutta
hänen täytyi kertoa totuus.
”Hän halusi
nähdä hevoset”, Rosalind aloitti, ”ja minä olin kyllä aikeissa näyttää ne
hänelle. Mutta…” Hän vilkaisi Grünhügelin kreiviä. ”Hän… on kovin hiljainen. En
oikeastaan tiennyt, miten puhuisin hänelle. Lopulta minä sitten hermostuin ja…
ja jätin hänet ulko-oville.”
Hänen
poskensa olivat punehtuneet entisestään. Hänen vanhempansa katsoivat häntä
odottavina, kun taas Ansgarin isä näytti tympääntyneeltä. Rosalind oli hetken
hiljaa, kunnes sanoi: ”No… siinä kaikki.”
”Siinä
kaikki?” hänen isänsä kysyi epäuskoisena. ”Kuinka niin?”
”Niin siinä
kävi.”
”Sinä jätit
hänet ulko-oville, niinkö?”
”Niin.”
Hänen isänsä
näytti niin tyrmistyneeltä, ettei enää tuntunut löytävän sanoja. Hänen äitinsä
pudisteli päätään.
”Rosalind…”
”Olen
pahoillani!” Rosalind huudahti. ”Aivan oikeasti olen. Mutta…”
”Mutta?” hänen isänsä toisti. ”Mikä syy
sinulla on antaa tähän?”
”Hän… Ansgar…”
Mutta silloin Rosalind muisti Grünhügelin kreivin läsnäolon. ”Tuota…”
”Ei tarvitse
selitellä”, kreivi sanoi äkkiä heidän katseidensa kohdatessa. ”Ymmärrän kyllä.
Poikani kanssa on vaikea puhua, niinhän?”
Rosalind
nyökkäsi yllättyneenä. ”Kyllä. Mutta kyllähän vikaa oli vähän itsessänikin…”
”Älkää
syytelkö itseänne, neiti hyvä”, kreivi sanoi hymyillen hieman murheellisesti.
”Hän on ollut aina sellainen. Viihtynyt paremmin hevostalleilla kuin
tanssiaisissa. Hän ei ole mikään seurapiiri-ihminen, mutta hänen ulkomuotonsa
on herättänyt useissa mielikuvan ihanteellisesta miehestä. Me kyllä
harjoittelimme tätä päivää varten, mutta hän ei tunnu vain oppivan…”
”Ai…”
Rosalind ei tiennyt mitä sanoa. Hänestä tuntui vähän nololta. ”Eli… se ei siis
johtunut minusta?”
”Ei
varmasti”, kreivi sanoi. ”Ei, te olette mitä ihastuttavin neito. Ja uskon, että
Ansgarkin ymmärtää sen ennen pitkää.”
”Niinkö?”
Rosalindin mieliala oli hieman parempi, vaikkei hän vieläkään uskonut, että
halusi naida Ansgarin. Mutta nyt ei ollut kyse miehestä, vaan hänestä itsestään.
Hän oli täysin erilainen luonne kuin Ansgar, sosiaalinen ja juhlista nauttiva.
Kestäisikö hänen kärsivällisyytensä sellaisen miehen kanssa?
”Mutta nyt”,
Grünhügelin kreivi totesi, ”meidän pitäisi etsiä poika. Talleillehan te olitte
menossa?”
”Ai, kyllä”,
Rosalind sanoi. ”En kyllä nähnyt häntä sen jälkeen.”
Hänen
vanhempansa näyttivät siltä kuin olisivat pidätelleet närkästyneitä huokauksia.
Rosalindia nolostutti entisestään.
Ansgarin isä
ei kuitenkaan tuntunut piittaavan. ”Talleille hän on varmaan mennytkin”, hän
sanoi hymyillen. ”Hän viihtyy siellä paremmin kuin suurissa kartanoissa.”
Siispä he
kaikki lähtivät talleille. Rosalind oli iloinen siitä, ettei kreivi ollut
suuttunut hänelle, mutta samalla häntä huolestutti vanhempiensa moitinnat vieraiden
lähdettyä.
Perille
päästyään he löysivät kuin löysivätkin Ansgarin silittelemästä hevosia tallimestari
Mathiaksen keskustellessa hänen kanssaan melko yksipuolisesti. Heidän
tullessaan sisään Mathias kumarsi.
”Päivää,
kreivi, kreivitär ja Rosalind-neiti. Ja te lienette Grünhügelin kreivi?
Poikanne käsittelee hevosia kuin vanha tekijä!”
”Hauska
kuulla”, kreivi sanoi ja kääntyi Ansgariin päin, joka leperteli edelleen Thomas-nimiselle
orille. ”Ansgar, meidän on aika lähteä.”
Ansgar katsoi
isäänsä hämmentynein ilmein. ”Miksi?”
”Olemme
käyttäneet isäntämme vieraanvaraisuutta hyväksemme jo aivan tarpeeksi”,
Grünhügelin kreivi sanoi. ”Tosin voisit ensin hyvästellä kihlattusi.”
Ansgar
vilkaisi Rosalindia, joka punastui. Häntä tosiaan hävetti aikaisempi käytöksensä.
”Selvä”,
nuori mies sanoi ilmeettömästi. Hän
taputti hevosta vielä kerran ja tuli sitten lähemmäs Rosalindia.
”Näkemiin,
Rosalind-neiti”, Ansgar sanoi ja hymyili samalla tavalla kuin tervehtiessään
Rosalindia. Nyt tyttö huomasi, miten väkinäinen hymy oli. Ansgar suuteli
jälleen hänen kättään nostamalla sen huulilleen. Sitten hän päästi sen saman
tien irti. ”Kunnes jälleen tapaamme.”
”Näkemiin,
Ansgar-herra”, Rosalind sanoi ja hymyili pakotetusti hänkin, vaikka hänen olisi
tehnyt mieli itkeä. Mutta hän ei saanut, ei nyt…
”Kiitos
vieraanvaraisuudestanne”, Grünhügelin kreivi sanoi lämpimästi ja kumarsi.
”Näemme kihlajaisissa.”
”Kiitos
teille”, Rosalindin isä vastasi. ”Odotamme kihlajaisia innolla.”
Kun Ansgar
ja hänen isänsä olivat lähteneet, hänen vanhempiensa hymyt hyytyivät. Rosalind
katsoi heitä anteeksipyytävästi.
”Olen
pahoillani”, Rosalind sanoi taas. ”Uskokaa minua, minä – ”
”Puhutaan
tästä sisällä”, hänen isänsä sanoi rauhallisella, mutta vakavalla äänensävyllä.
Rosalind nyökkäsi ja he lähtivät sisälle kartanoon.
He kaikki istuivat lopulta kokoushuoneessa, missä puhuttiin kaupungin
politiikasta. Suuret puutuolit ja pitkä pöytä toivat keskusteluun ikävän
virallisen tunnun. Rosalind kiemurteli istuessaan pöydän päässä, mihin isä oli
hänet määrännyt, ja odotti vanhempiensa puhuvan.
”Rosalind”,
hänen isänsä aloitti ja hänen harmaantuvat viiksensä värisivät. ”Luulin, että
osaisit käytöstavat.”
Rosalind ei
sanonut mitään. Hänestä tuntui, ettei isä ollut vielä lopettanut.
”Miten voit
tehdä sellaista”, isä jatkoi, ”että jätät vieraan yksin? Ja vieläpä kihlattusi!
Entä jos kreivi ei olisikaan ollut yhtä suopea?”
Hänen isänsä
oli nyt korottanut ääntään huomattavasti. Rosalind mutisi jotakin sellaista
kuin: ”En minä tarkoittanut…”, mutta nyt hänen äitinsä puuttui puheeseen.
”Tiedän,
että olet kärsimätön luonne”, äiti sanoi, ”mutta itsehillintä on yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, etenkin
sinun asemassasi! Vaikka olisit kuinka närkästynyt, älä näytä sitä ihmisten seurassa!”
”Mutta
äiti!” Rosalind huudahti äkkiä. Hän ei pystynyt enää pitämään suutaan kiinni.
Tämä ei tuntunut reilulta. ”Syy ei ollut yksin minun! Jos Ansgar ei olisi
sellainen – ”
”Älä syytä
kihlattuasi!” hänen isänsä huudahti. ”Ansgar Hochberg saattaa olla erilainen
kuin sinä, mutta hyvä mies hänestä sinulle tulee! Jos hänen isänsä ei siis tule toisiin aatoksiin!”
”En välitä,
vaikka tulisikin!” Rosalind huusi. Tuntui, kuin pato hänen sisällään olisi
auennut – hän ei voinut enää pysyä vaiti. ”Minä en halua naida Ansgaria!”
Hänen
vanhempansa olivat vaiti. He katsoivat tytärtään, sitten toisiaan. Rosalind
veti henkeä ja jatkoi.
”Kaiken
pitäisi tapahtua teidän tahtonne
mukaisesti”, hän sanoi ja tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. ”Onko se sitten
oikein? Aiotteko pakottaa minut naimisiin, jos en halua?”
”Rosalind…”
hänen äitinsä aloitti, mutta Rosalindin isä viittasi häntä vaikenemaan.
”Tyttäreni”,
isä sanoi, ”miksi luulet meidän tekevän tämän kaiken? Miksi sovimme
avioliitostasi, miksi päätämme asioistasi?”
Rosalind ei
sanonut mitään, vaan katsoi isäänsä yhä närkästyneenä.
”Teemme sen sinun vuoksesi”, isä sanoi. ”Olet vielä
nuori ja kokematon. Me turvaamme sinun tulevaisuutesi, kuten sinäkin aikanaan
tulet tekemään omille lapsillesi.”
”Mutta…”
Rosalind epäröi. Oli totta, että hän oli nuori, mutta… ”Eikö minun pitäisi
kuitenkin joskus saada päättää
asioita itse? Jos… jos teidän valintanne tekevät minut onnettomaksi, eikö ole
parempi, että saan itsekin vaikuttaa niihin?”
Hänen isänsä
kurtisti kulmiaan. Rosalind oli perinyt isältään ilmeikkyytensä: heidän
molempien kasvoilta pystyi useimmiten lukemaan heidän tunteensa. Nyt isä
vaikutti tyytymättömältä.
”Et kai
väitä, että tämä kaikki johtuu vain kihlattusi tapaamisesta? Rosalind, sinä
arvioit ihmisiä liian nopeasti. Jos tuon yhden kerran perusteella väität Ansgaria
huonoksi mieheksi – ”
”En ole
sanonut niin”, Rosalind keskeytti. ”Ei syy ole Ansgarissa itsessään. Minusta
vain tuntuu – ”
”Tuntuu?”
”Tuntuu,
että emme sovi yhteen”, Rosalind lopetti lauseensa isästään välittämättä.
”Kuulittehan tekin, mitä kreivi sanoi. Ansgar on luonnostaan vetäytyvä, kun
taas minä… olen aivan toisenlainen.”
Hänen
äitinsä huokaisi. ”Voi, Rosalind. Sinun täytyy antaa Ansgarille mahdollisuus –
”
”Onko
minulla muuta vaihtoehtoa?”
Hän katsoi
vanhempiaan tuimasti. Hänen isänsä pudisti päätään.
”Sinä et
taida ymmärtää, Rosalind, ettei avioliitossa ole kyse vain rakkaudesta.”
”Mutta en
minä voi mennä naimisiin sellaisen kanssa jota en halua!”
Hänen isänsä
katsoi vaimoaan, joka nyökkäsi.
”Kun minä ja
sinun äitisi tapasimme”, hän aloitti, ”emme tulleet oikein toimeen. Välillemme
syntyi helposti erimielisyyksiä, eikä kumpikaan meistä kannattanut
avioliittoa.”
Nyt Rosalind
oli hiljaa. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut vanhempiensa
menneisyydestä.
Hänen
äitinsä hymyili ja sanoi: ”Mutta lopulta opimme arvostamaan toisiamme. Molemmilla
oli vikansa, mutta kun kykenimme siirtämään erimielisyydet syrjään, ymmärsimme,
että saatamme sittenkin sopia yhteen.”
”Eli… te
kuitenkin rakastuitte?” Rosalind kysyi epävarmasti. Kuulosti ikävästi siltä
kuin hänen vanhempiensa välillä ei olisi ollut syvempiä tunteita.
”Lopulta
kyllä”, äiti sanoi. ”Tiedän nyt, etten olisi voinut isääsi parempaa miestä
saadakaan.”
”Joten te
ajattelette, että minäkin opin rakastamaan Ansgaria?”
Hänen isänsä
näytti taas närkästyneeltä. ”Rakkaus ei ole tärkein asia!”
”Mikä
sitten?”
”Se, että
molemmat osapuolet kykenevät arvostamaan toisiaan. Hyvän avioliiton perusta on
kunnioitus, ei intohimo.”
Rosalind ei
vieläkään ollut tyytyväinen. Hänen vanhemmilleen oli siis samantekevää, oliko
hän onnellinen vai ei, kunhan hän ja Ansgar kunnioittaisivat toisiaan?
”Jos en kykene
tulemaan toimeen Ansgarin kanssa”, Rosalind sanoi hitaasti, sanansa valikoiden,
”joudunko silti naimaan hänet?”
Se vaiensi
hänen vanhempansa. Lopulta hänen isänsä sanoi: ”Jos sinua huolettaa noin
paljon, voimme harkita muita vaihtoehtoja.”
Rosalind ei
heti edes tajunnut, että hänen isänsä oli sanonut niin – vaikka äsken hän oli
ollut niin vastahakoinen. Lopulta Rosalind kuitenkin hymyili.
”Todellako?
Voi, kiitos, isä!”
Hän nousi
tuoliltaan ja suuteli isäänsä poskelle. Isä huokaisi syvään.
”Älä silti
odota liikoja”, hän sanoi. ”En sanonut, että unohtaisimme Ansgarin kokonaan.”
”Et
tietenkään, anteeksi”, Rosalind sanoi yhä hymyillen. ”Menen nyt huoneeseeni,
suokaa anteeksi.”
Hän niiasi
nopeasti ja kiiruhti kohti huonettaan hyräillen mennessään. Tulevaisuus alkoi
näyttää paremmalta, vaikka kihlausta Ansgariin ei ollutkaan peruttu – ainakaan
vielä.
Rosalind
meni huoneeseensa ja kilkutti seinällään olevaa kelloa kutsuakseen Katharinan
paikalle. Kamarineito oli hänelle kuin paras ystävä, eikä hän malttanut
odottaa, että saisi kertoa päivästään hänelle.
Ei kulunut
kauaakaan, kun ovelta kuului jo koputus. Rosalind riensi avaamaan.
”Tule
sisään”, hän sanoi Katharinalle ennen kuin tämä ehti suutaan avata. ”Minulla on
paljon kerrottavaa.”
Rosalind
suorastaan veti Katharinan sisälle. Kamarineito hymyili hieman hämmentyneesti.
”Teillä oli
ilmeisesti mukava päivä?”
”No, ei
oikeastaan”, Rosalind sanoi. Katharina kohotti kulmiaan.
”Miksi
sitten…?”
”No, Ansgar
ei ollut aivan sellainen kuin ajattelin”, Rosalind sanoi, ”mutta jos hyvin käy,
minun ei ehkä tarvitsekaan naida häntä!”
”Mitä
tarkoitatte, neiti?”
”Laita
minulle uusi kampaus, niin kerron”, Rosalind sanoi istuutuen peilipöytänsä
ääreen. Katharina pudisteli hetken päätään, kunnes tuli Rosalindin taakse ja
alkoi hellävaroin vapauttaa hänen hiuksiaan nutturalta. Rosalind puolestaan
alkoi kertoa päivän tapahtumista alkaen Ansgardin tapaamisesta ja päättyen
keskusteluun hänen vanhempiensa kanssa.
”Niinkö
siinä siis kävi?” Katharina sanoi Rosalindin viimein päästyä loppuun. Hänen
hiuksensa olivat nyt yksinkertaisella palmikolla ja hän nousi ylös.
”Niin
juuri”, Rosalind sanoi. ”Eikö ole hienoa?”
Katharina
hymyili epävarmasti. ”Jos sanotte niin, neiti. Mutta oletteko varma, ettette
halua naida häntä?”
”En usko”,
Rosalind sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ymmärrän, että Ansgar on hiljainen, mutta
sellainen mies ei oikein sovi minulle.”
”Ei”,
Katharina sanoi hiljaa, ”eipä taida sopia.”
”Mutta sain
kuitenkin isäni pään kääntymään!” Rosalind riemuitsi. ”Hän sanoi harkitsevansa
sitä, voitko uskoa?”
”Onhan hän
kuitenkin isänne”, kamarineito sanoi. Vasta silloin Rosalind katsoi häneen
kunnolla – ja huomasi hänen olevan jotenkin mietteliään näköinen.
”Katharina?”
Rosalind ihmetteli. Hän astui lähemmäs naista. ”Mikä nyt on?”
Katharina
hätkähti. ”Kuinka niin?”
”No… näytät
niin…” Hän etsi oikeaa sanaa, ”totiselta. Etkö ole iloinen puolestani?”
Katharina
hymyili vaisusti. ”Tietenkin olen. Mutta ajattelin vain… entä jos joutuisitte
kuitenkin naimaan Ansgar-herran?”
Rosalind
kurtisti kulmiaan. Miksi Katharina tuollaista kysyi?
”En minä… en
minä tiedä. Olisin ainakin surullinen. Mutta... eivät kai he minua
pakottaisi…”
”En halua
pilata iloanne”, Katharina sanoi, ”mutta eihän teidän veljennekään saanut juuri
valita. Ja minä…”
Katharina
näytti epäröivän. Rosalindia epäilytti entistä enemmän.
”Mitä,
Katharina? Onko sinulle minulle jotakin kerrottavaa?”
”Ei… ei ole,
neiti.”
”Eikö muka?
Sano vain.”
”No, jos
vaaditte…”
”Vaadin
kyllä, jos se on jotain vakavaa. Kerro minulle.”
”Kuulin
vanhempienne puhuvan”, Katharina sanoi, ”ollessani matkalla tänne. En muista
kaikkea tarkkaan, mutta kuulin isänne sanovan…”
”Niin?”
Rosalind tivasi Katharinan pidettyä taukoa. ”Mitä isäni sanoi?”
”Hän sanoi,
että teidän täytyisi lakata olemasta itsepäinen. Ja että hän järjestää uuden tapaamisen
teidän ja Ansgar-herran välille…”
Rosalind ei
voinut sanoa yllättyneensä. Tietenkin heidän pitäisi tavata uudelleen. Koska
saattaisihan Rosalind tulla vielä toisiin aatoksiin, ainakin hänen vanhempiensa
mielestä. Mutta…
”Oliko tässä
kaikki, Katharina?” hän kysyi kamarineidolta. ”Kuulitko jotakin muuta?”
Katharina
vaikutti epäröivän. Lopulta hän nyökkäsi.
”Kuulinhan
minä, neiti. Isänne sanoi vielä, ettei teidän pitäisi olla liian toiveikas.
Että todennäköisesti… joudutte joka tapauksessa naimaan Ansgarin.”
Rosalind
katsoi häntä pitkään. Lopulta hän laski katseensa maahan.
”Rosalind-neiti
– ”
”Ei”,
Rosalind sanoi, ”älä sano mitään.”
Hän ei
voinut uskoa sitä. Oliko hänen isänsä siis sanonut harkitsevansa asiaa vain
rauhoittaakseen Rosalindin? Eivätkö ne sanat olleet merkinneet mitään?
Pian
järkytys muuttui suuttumukseksi. Hänen koko elämänsä oli ollut tanssimista
hänen vanhempiensa pillin mukaan, milloinkaan hän ei ollut tehnyt mitään suurta
päätöstä itse. Tähän asti hän oli sietänyt sitä, mutta nyt…
”Ei käy”,
Rosalind sanoi enemmän itselleen kuin Katharinalle, ”minä en enää suostu
tällaiseen.”
”Neiti…?”
”Olen
seitsemäntoista”, Rosalind jatkoi ja käveli samalla ympäri huonetta, ”ja koko
ajan olen vain totellut vanhempiani… Miten olen voinut tuhlata elämäni tällä
tavalla? Miten?”
”Mutta en
enää”, hän sanoi ja pysähtyi seinän viereen. ”Tämä saa loppua. Puhun
vanhemmilleni ja…”
Hän vaikeni.
Olisiko hänen vanhemmilleen puhumisesta mitään apua? Jos hänen isänsä kerran
valehteli hänelle eikä hänen äitinsä ollut sen parempi… Ei, lopputulos olisi
luultavasti sama kuin äskenkin.
Äkkiä hän
kuuli ropinaa ikkunaa vasten. Ulkona satoi. Rosalind katsoi kaarevaa ikkunaa
pitkään, aivan kuin se olisi kertonut hänelle jotakin merkityksellistä.
Ja silloin
hän tajusi.
”Niin
tietenkin”, hän sanoi. ”Miksen sitä heti keksinyt? Niin yksinkertainen asia, ja
silti…”
”Rosalind-neiti?”
Rosalind
hätkähti. Hän oli lähes unohtanut Katharinan läsnäolon.
”Ai,
Katharina”, hän sanoi. ”Ei tässä mitään…”
Mutta
silloin hänelle tuli ajatus. Hänen mielensä toimi selkeämmin kuin koskaan, ja
hänestä tuntui, että hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä…
”Voi,
Katharina”, hän sanoi ja tarttui hovineitonsa käsiin. ”Jos kerron sinulle
tästä, ethän kerro vanhemmilleni? Tai kenellekään.”
”En
tietenkään”, Katharina sanoi näyttäen hämmentyneeltä. Rosalind hymyili
hänelle.
”Minä
karkaan”, hän kuiskasi, aivan kuin seinätkin olisivat voineet kuulla hänen
sanansa.
”Neiti?”
”Niin”,
Rosalind sanoi ja naurahti. ”Miten tajuankin sen vasta nyt? Vaikka olisin
voinut tehdä sen jo vuosia sitten. Tai eihän minun silloin tarvinnut mennä
naimisiin…”
”Mutta
neiti”, Katharina sanoi kuin ei olisi käsittänyt mitään, ”te karkaatte?
Oletteko varma?”
”Varmempi
kuin mistään ikinä”, Rosalind sanoi. ”Mutta minun täytyy tehdä suunnitelma,
jotta onnistun. Autathan sinä minua, Katharina?”
”Tietenkin,
jos niin pyydätte”, Katharina sanoi. ”Milloin… milloin ajattelitte
karata?”
Rosalind
mietti vain hetken. ”Tänä iltana”, hän vastasi. ”En voi hukata aikaa. Jos
vanhempani alkavat epäillä jotakin, he estävät minua.”
”Ja minne
menette?”
”Minä…”
Rosalind rypisti otsaansa. Tosiaan. Hän ei tuntenut maailmaa kartanon
ulkopuolella. Kaupunginkin hän oli nähnyt vain vaunuista käsin.
”Tietäisitkö
sinä, Katharina?” Rosalind kysyi toiveikkaana.
”No,
kaupungissa on toki majatalo”, Katharina sanoi, ”missä voi yöpyä… mutta sieltä
teitä etsitään luultavasti ensimmäiseksi.”
”Etsitään?
Ai, niin tietenkin”, Rosalind sanoi. Tietysti. Eiväthän hänen vanhempansa noin
vain hyväksyisi tyttärensä katoamista. Rosalindin piti tosiaan laatia
suunnitelma.
”Ihmiset
eivät saa tietää, kuka olen”, Rosalind sanoi. ”Enkä saa olla liian näkyvä.
Tiedätkö paikkaa, mihin voisin piiloutua?”
Katharina
näytti miettivän. ”Olisi ehkä parasta, jos lähtisitte kaupungista. Mitä
kauemmas menette, sitä harvempi tunnistaa teidät.”
”Niin,
tosiaan”, Rosalind sanoi ja hieroi käsiään yhteen. ”Pois täältä… Oletko sinä
koskaan ollut Eichendorfin ulkopuolella, Katharina?”
”Olen, monta
vuotta sitten. Tosin vain naapurikaupungissa.”
”Missä
kaupungissa?”
”Fichtenwaldissa,
muistaakseni”, Katharina vastasi. ”Mutta sinne on matkaa, eikä kävellen -
”
”Katharina”,
Rosalind keskeytti hänet, ”etkö voisi tulla mukaani?”
”Mukaanne,
neiti? Mutta…”
”Miksei?
Voisit auttaa minua. Eikä sinun tarvitsisi kestää vanhempieni kiusallisia
kyselyitä…”
Mutta
Katharina pudisti päätään. ”Te ette taida ymmärtää, Rosalind-neiti.”
”Mitä minä
en ymmärrä?”
”Että on
vain hankalampaa, jos me molemmat lähdemme. Silloin ihmiset ainakin tietävät,
ketä etsiä. Autan teitä toki, mutta
mukaan en voi tulla. Sitä paitsi kamarineitonanne voin viivyttää heitä, ennen
kuin teitä lähdetään etsimään.”
”Hm… Taidat
olla oikeassa”, Rosalind sanoi kohauttaen olkiaan. Häntä harmitti – olisi
tuntunut paljon turvallisemmalta, jos hänen mukanaan olisi ollut joku tuttu.
Mutta hän karkaisi joka tapauksessa.
”Mitä minun
sitten pitäisi tehdä?” hän kysyi kamarineidoltaan.
”Teidän on
parasta yrittää ystävystyä jonkun alemman säätyläisen kanssa”, Katharina
selitti, ”sellaisen, joka ei tiedä, kuka olette. Parasta olisi, jos hän olisi
itsekin matkustamassa pois kaupungista. Näin voisitte lähteä täältä mukananne
henkilö, joka tuntisi paikat paremmin ja voisi neuvoa teitä.”
”Aivan”,
Rosalind sanoi nyökytellen. Suunnitelma kuulosti hyvältä. ”Tosiaan, se voisi
toimia. Kiitos, Katharina.”
”Mutta
ensin”, Katharina sanoi, ”teidän pitäisi päästä pois kartanosta.”
”Ai niin”,
Rosalind sanoi. ”Onko sinulla ideoita?”
”No, voisin
harhauttaa vartijoita”, Katharina vastasi, ”mutta en voi taata sen toimivan.”
”Meidän
täytyy ottaa riski”, Rosalind sanoi määrätietoisesti. ”Voisin käyttää
taka-ovea… mutta miten ylittäisin aidan?”
Kartanoa
ympäröi korkea pensasaita. Aukkoja siinä ei ollut, eikä kiipeäminenkään
onnistuisi – ainakaan huomaamattomasti.
”Tämä on
vaikeaa”, Rosalind sanoi ja hieroi päätään kuin saadakseen sen toimimaan
paremmin. ”Auta minua, Katharina…”
Mutta
Katharinallakaan ei vaikuttanut olevan ratkaisua ongelmaan. Rosalind oli jo
alkamassa hätiköidä, kunnes hän hihkaisi.
”Nyt tiedän!
Minun täytyy vain käyttää porttia!”
”Porttia?
Mutta neiti…”
”Sinä
harhautat vartijoita”, hän sanoi Katharinalle, ”ja hankit heiltä portin
avaimen. Sitten avaan portin ja lähden! Niin yksinkertaista!”
”Mutta neiti…”
”Mitä? Eikö
se ole hyvä suunnitelma?”
”Ei siinä
muuten mitään vikaa ole, mutta miten ajattelitte, että harhauttaisin kaikkia
pihan vartijoita – ja hankkisin heiltä avaimen?”
Rosalindin
hymy hyytyi. ”Ai… niinpä. Ymmärrän. No… mitä me sitten tekisimme?”
Heidän
välilleen lankesi hiljaisuus. Rosalind oli jo alkamassa menettää toivonsa –
tämä ei tulisi onnistumaan, ei mitenkään…
”Mutta
hetkinen”, Katharina sanoi äkkiä, ”se saattaa sittenkin onnistua.”
”Mitä? Millä
tavalla?” Rosalind kysyi heti.
”Kuunnelkaa…”
Illallisaikaan
suunnitelma oli valmis, ja Rosalind istuutui vanhempiensa seuraan
jännittyneenä. Vasta nyt hän tajusi, ettei välttämättä näkisi heitä enää
koskaan…
Oliko tämä
sittenkään oikea ratkaisu? Olisiko parempi, jos Rosalind vain puhuisi
vanhemmilleen? Mutta hän kuitenkin tiesi, ettei voinut perääntyä. Päätös oli jo
tehty, hän oli valinnut polkunsa. Eikä hän antaisi minkään, edes vanhempiensa,
estää häntä lähtemästä.
”Rosalind?”
hänen äitinsä sanoi saaden tytön hätkähtämään. ”Olet kovin vaitonainen. Mikä
hätänä?”
”Ei mikään”,
Rosalind sanoi nopeasti. ”Miksi olisi?”
”No”, hänen
isänsä sanoi, ”tämä päivä on ollut sinulle melko raskas.”
”Ei, olen
aivan kunnossa”, Rosalind sanoi hymyillen.
Hänen
vanhempansa vilkaisivat toisiaan, mutta antoivat asian olla. Illallinen jatkui
tavalliseen tapaansa, jonkun aina välillä aloittaen uuden
keskustelunaiheen. Rosalindista
kuitenkin tuntui, että hänen vanhempansa ihmettelivät edelleen tyttärensä
epätavallista hiljaisuutta.
Ruokailun
päätyttyä Rosalind ei äkkiä tiennyt lainkaan, mitä sanoa. Hänen pitäisi nyt
”mennä nukkumaan”, eli lähteä kartanosta. Miten hyvästellä vanhempansa ilman,
että he alkaisivat epäillä mitään?
”No”,
Rosalind aloitti, ”minä taidankin mennä nukkumaan.”
”Meidänkin on
aika vetäytyä yöpuulle”, hänen isänsä sanoi ja nousi pöydästä. Rosalind ja
hänen äitinsä tekivät samoin. ”Hyvää yötä, Rosalind.”
”Hyvää yötä,
isä ja äiti”, Rosalind sanoi niiaten. Mutta hän tajusi, ettei se
riittänyt.
”Odottakaa
hetki”, hän sanoi vanhempiensa tehdessä jo lähtöä. He kääntyivät Rosalindia
kohti.
”Mitä nyt,
Rosalind?” hänen äitinsä kysyi. Rosalind tuli lähemmäs heitä ja syleili
kumpaakin. Hänen vanhempansa katsoivat tytärtään yllättyneinä.
”Rakastan
teitä”, Rosalind henkäisi. Hän niiasi vielä kerran ja toivotti hyvää yötä.
Enempää hän ei kestänyt, vaan käänsi selkänsä.
”Rosalind!”
hänen äitinsä huudahti. ”Onko kaikki kunnossa?”
Rosalind
käänsi päätään heihin päin ja hymyili. ”On. Kaikki on hyvin.”
Sitten hän
lähti, tuntien silmiensä kostuvan. Miksi tämän piti olla niin vaikeaa? Vaikka
hän oli vihainen vanhemmilleen… Miksi hänen sydämensä piti toimia näin?
Päästyään
huoneeseensa Rosalind kutsui Katharinan paikalle. Kamarineito saapuikin pian,
ja hänet nähdessään Rosalind ei voinut muuta kuin syleillä naista.
”Rosalind-neiti?”
Katharina sanoi hiljaa.
”En voi
sille mitään”, Rosalind sanoi itkien. ”En vain voi.”
Katharina
silitti hellästi hänen hiuksiaan. ”Ymmärrän. Mutta pidättekö silti kiinni
päätöksestänne?”
”Kyllä”,
Rosalind sanoi epäröimättä. Hän vetäytyi Katharinan luota ja hymyili parhaansa
mukaan. ”Onhan sinulla kaikki tarvittava?”
”On, neiti”,
Katharina vastasi. ”Vaihdetaan nyt vaatteenne.”
”Voi”,
Rosalind sanoi Katharinan alkaessa auttaa häntä riisuutumaan, ”miten paljon
helpompaa olisikin, jos voisit tulla mukaani!”
”Tiedän,
neiti”, Katharina sanoi, ”mutta näin on parasta. Sitä paitsi löydätte varmasti
ystäviä ulkomaailmasta.”
”Toivottavasti”,
Rosalind sanoi. Kun hän oli alkanut ajatella asiaa tarkemmin, hän oli tajunnut,
ettei tiennyt kartanon ulkopuolella olevasta maailmasta juuri mitään. Lukuun
ottamatta muita kartanoita, joissa hän oli ollut vieraana. Mutta elämä
kaupungissa oli hänelle täysin vierasta, eikä hän voinut kuvitella
selviytyvänsä ilman apua.
”No niin”,
Katharina sanoi ja antoi Rosalindille vaatimattoman vaaleanpunaisen mekon, jota
hän piti silloin, kun ei ollut tärkeissä tilaisuuksissa. Se oli toki hienoa
kangasta, mutta ilman kalliita koruja Rosalind ei paljastaisi heti asemaansa. Hänen hiuksensa Katharina laittoi auki, mutta
kiinnitti taakse vaaleanpunaisen nauhan. Jalkaan Rosalind laittoi
vaatimattomimmat kenkänsä, joissa ei ollut korkoja ja jotka olivat mukavat
jalassa. Hän veti vielä päälleen tumman matkaviitan. Ollessaan viimein valmis
hän katsoi kamarineitoaan hermostuneena.
”Näytänkö
hyvältä?” hän kysyi.
”Tietenkin
näytätte”, Katharina vakuutti. ”Nyt meidän täytyy vain päästä ulos.”
Rosalind
puri huultaan. Entä jos suunnitelma epäonnistuisi? Hänen vanhempansa saisivat
tietää hänen pakoyrityksestään, eikä hän takuulla saisi enää uutta tilaisuutta…
Hän pudisti
päätään. Kyllä kaikki sujuisi, aivan varmasti. Hän ei saanut menettää toivoa
nyt.
”Mennään
sitten”, Rosalind sanoi. Katharina nyökkäsi ja otti käsiinsä korin, jossa
hänellä oli lyhty ja muutama pullo.
”Kuten
haluatte, neiti”, hän sanoi. ”Ai niin…”
”Mitä?”
Rosalind kysyi hätkähtäen. ”Olemmeko unohtaneet jotakin?”
”Tarvitsette
rahaa”, Katharina vastasi. ”Jotta voitte maksaa matkasta ja yöpymisestä.”
”Rahaa… niin
tietenkin.” Totta puhuen Rosalind ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä, eihän
hänen ollut koskaan tarvinnut maksaa mistään. ”Mistä saan sitä?”
”Korut
käyvät myös”, Katharina sanoi. ”Jos vain voitte luopua niistä…”
”Kaikista?”
Rosalind ei pitänyt ajatuksesta - korut olivat olleet hänelle aina
tärkeitä.
”Ei sentään,
neiti”, Katharina sanoi. ”Muutama riittää. Voitte myös vaihtaa niitä rahaksi,
jos se on tarpeen.”
”Hyvä on”,
Rosalind sanoi. Hän meni korulaatikolleen ja otti helmikaulakorun,
safiirirannerenkaan ja smaragdisormuksen. Sitten hän laittoi ne viittansa
taskuun.
”Oliko
muuta?” hän kysyi Katharinalta, joka pudisti päätään.
”Tuskin,
neiti.”
”No sitten”,
Rosalind sanoi, ”lähdetään.”
Katharina
sytytti lyhtynsä Rosalindin seinällä olevan kynttilän tulella ja sammutti
kynttilän. Sitten hän avasi huoneen oven.
He
livahtivat ulos huoneesta, mutta eivät ehtineet kulkea pitkääkään matkaa, kun
seinän luona seisova vartija kysyi: ”Kuka siellä?”
”Minä ja
Rosalind-neiti”, Katharina sanoi nostaen lyhtyään. ”Neiti kaipaa raitista
ilmaa, joten käymme pienellä kävelyllä puutarhassa.”
”Selvä,
jatkakaa”, vartija sanoi kumartaen Rosalindille. Rosalind ja Katharina
hymyilivät toisilleen – pihalle pääsy olisi tuskin vaikeaa, mutta porttien
ulkopuolelle pääseminen voisi olla haastavampaa.
He kulkivat
käytäviä pitkin antaen vielä muutamalle vartijalle saman selityksen, kunnes
pääsivät keittiöön ja siellä olevan takaoven luokse. Katharina kääntyi
katsomaan Rosalindia.
”Muistatteko
nyt kaiken, neiti?”
”Kyllä”,
Rosalind sanoi, vaikka tunsikin käsiensä tärisevän.
”Oletteko
valmis tähän?”
”Olen”,
Rosalind sanoi. Mitä pitempään hän epäröisi, sitä pahempi. Oli parasta vain
jatkaa.
”Selvä”,
Katharina sanoi ja avasi takaoven hitaasti. Rosalind veti henkeä.
Kun ovi oli
saatu auki, Katharina astui ulos Rosalind kintereillään. Jälleen kerran vartija
pysäytti heidät, mutta päästi heidät jatkamaan saman verukkeen varjolla kuin
aikaisemminkin.
Mutta vaikka
vartijoilla olikin velvollisuus totella Rosalindia, heidän kuului myös suojella
tätä, eikä hänen päästämisensä porttien ulkopuolelle sopinut kuvaan. Rosalind
toivoi, että Katharinan suunnitelma todella toimisi.
He näkivät
jo suuret, rautaiset portit edessään – niiden yli ei päässyt kiipeämään kuin
kaikkein taitavin varas, niiden alta ei päässyt luikahtamaan pieni hiirikään.
Mutta toisella porttia vartioivista miehistä oli avain, jonka käsiinsä saatuaan
portin avaaminen olisi lastenleikkiä. Sen saaminen oli asia erikseen.
Rosalind
laittoi hupun päähänsä ja pysytteli tarpeeksi kaukana Katharinasta – oli
tärkeää, ettei huomio kiinnittyisi häneen. Katharina puolestaan lähestyi
vartijoita verkkaista tahtia, kunnes toinen miehistä puhui.
”Kuka
siellä?”
”Palvelija
vain”, Katharina sanoi ja tuli lähemmäs. ”Ajattelin, että teille maistuisi
virvoke.”
”Maistuisipa
hyvinkin”, toinen vartijoista sanoi naurahtaen. ”Tässä joutuu seisomaan vielä
seuraavat kaksi tuntia. Mitä sinulla on siinä?”
Katharina
otti esiin kaksi pulloa. ”Vähän olutta vain.”
”Anna tänne
vaan!” vartija huudahti. Katharina ojensi molemmille vartijoille pullon.
”Ah, tätä
onkin odotettu”, toinen vartija sanoi avatessaan korkin. Hän joi kerralla kolme
kulausta ja huokaisi.
”Osaa se
elämä olla niin raskasta välillä”, vartija sanoi ja hänen äänensä alkoi muuttua
mongertavaksi. ”Harvoin saa edes kunnon kulausta…”
Rosalindin
astellessa hitaasti lähemmäs hän näki, kun toinen vartijoista lyyhistyi maahan.
Pian myös toinen mies oli nukahtanut. Katharina nappasi avaimen miehen vyöltä.
Silloin kuului huuto: ”Hei, mitä siellä tapahtuu?”
Muut
vartijat olivat jo huomanneet, ettei kaikki ollut kunnossa. Katharina kiirehti
Rosalindin luokse ja antoi avaimen hänelle.
”Pitäkää
kiirettä”, hän sanoi. ”Minä pidättelen heitä.”
”Katharina –
”
”Menkää!”
Katharina hoputti ja alkoi kävellä vartijoita vastaan. Rosalind kiiruhti
portille.
”Voi,
auttakaa minua!” Katharina huusi. ”Pysähtykää!”
”Mitä täällä
tapahtuu?” kuului yhden vartijan huuto. Rosalind yritti mahdollisimman
huomaamattomasti saada avainta sopimaan lukkoon.
”Ette saa
mennä sinne!” Katharina huusi edelleen. ”Tapahtuu kauheita, jos menette!”
”Mitä sinä
puhut, nainen?” toinen vartija tivasi. ”Mitä tapahtuu?”
”Kirous!”
Katharina huusi. ”He saivat ylleen kirouksen!”
”Mitä oikein
– ”
”Hei, joku
on portilla!” eräs vartija huusi.
Rosalind oli
viimein saanut avaimen kääntymään lukossa – ja veti nyt porttia auki. Se oli
raskaampi kuin hän olisi odottanut, eikä hän ollut saanut sitä vielä tarpeeksi
auki… vartijat juoksivat häntä kohti…
”Ei!”
Katharina huusi ja juoksi vartijoiden perään. ”Ette saa!”
Rosalind oli juuri luikahtamassa portista, kun
tunsi vahvan käden tarrautuvan olkapäälleen. Hänen huppunsa valahti alas.
”Minne
kuvittelette menevänne, Rosalind-neiti?” vartija kysyi. ”Ette kai vain
ajatellut karata?”
Mutta
Rosalind ei ehtinyt sanoa mitään, kun vartija äkkiä ähkäisi ja päästi irti
Rosalindin olkapäästä. Hän kuuli Katharinan äänen: ”Nyt, Rosalind-neiti!” Eikä
hän epäröinyt enää hetkeäkään, vaan pinkaisi juoksuun, pois kartanosta, pois
tutusta maailmasta. Hän kuuli huutoja eikä tiennyt lainkaan, mitä tapahtui,
mutta ei uskaltanut katsoa taakseen…
Rosalind ei
kyennyt ajattelemaan. Hän ei nähnyt eteensä, ei tiennyt, miten pitkään oli
juossut, miten kaukana kartanosta hän nyt oli… hän ei tiennyt muuta kuin että
hänen täytyi päästä kauas, kauas pois.
Mutta
ikuisuuksiin hän ei kyennyt juoksemaan. Lopulta hän oli aivan liian hengästynyt
jatkaakseen, ja niinpä hän lyyhistyi maahan, välittämättä sen kovuudesta,
piittaamatta poltteesta kurkussaan. Hän sulki silmänsä ja pian myös mielensä, unohtaen
kaiken, hukkuen unen maailmaan.
Ja siinä olikin ensimmäinen luku! Kertokaa, mitä piditte! Onko tarina jatkamisen arvoinen? Seuraavan luvun tulemisessa saattaa kestää, koska en ole kirjoittanut sitä vielä. Ja muuten, onko uusi fontti ihan hyvä vai oliko vanha parempi? Kommentteja, kiitos!
