Olen muistaakseni joskus sanonut, etten kirjoittaisi niin sanottuja "negatiivisia" postauksia... mutta siitä on aikaa, ja olen nyt muuttanut mieleni. Niin paljon kuin Disney-elokuvista pidänkin, kaikki niistä eivät miellytä, ja olen viime aikoina pohtinut tarkemmin sitä, mitkä ovat "inhokkejani" Disney-klassikoista ja miksi (toivon todella, että suomessa olisi englannin "least favourite" -rakennetta vastaava sana, inhokki tuntuu niin voimakkaalta). Lopulta sain kerättyä yhteen viisi elokuvaa, ja vieläpä laitettua ne järjestykseen sen mukaan, minkä katsoisin mieluiten, jos olisi aivan pakko valita. Lista siis huipentuu kaikkein suurimpaan Disney-inhokkiini.
Koska en halua vain valittaa tai loukata ketään, joka pitää listan elokuvista, yritän aina perustella mielipiteeni ja keksiä kustakin elokuvasta myös hyviä puolia (paitsi ehkä listan viimeisestä elokuvasta). Kuvat ovat Animation Screencaps -sivustolta. Ja ei muuta kuin inhokkielokuvien pariin!
5. Peter Pan
Peter Pan saa "kunnian" aloittaa listani. Tätä elokuvan katsoisin listalta mieluiten, sillä siinä on huonojen asioiden lisäksi myös paljon hyvää. Kapteeni Koukku on mielestäni paras elokuvan hahmoista, vaikkei aivan suosikkipahiksiini kuulukaan. Erityisesti pidän kohtauksista, joista oikeasti näkee hänen pahismaisuutensa, kuten hänen vangittuaan Helinä-keijun. Lisäksi hänen ja Smeen välinen suhde on hauskaa seurattavaa. Mutta vaikka Koukku ei mikään miellyttävä henkilö olekaan, häntä vihansa Peter Pania kohtaan pystyy ymmärtämään, sillä on Peterin vika, että Koukku on menettänyt kätensä. Ja tästä pääsemme elokuvan ensimmäiseen ongelmaan: hyviksien moraali on vähintääkin kyseenalainen.
Ehdoton inhokkihahmoni elokuvassa on Peter Pan itse. Hän on suoraan sanottuna ilkeä ja itsekeskeinen kakara, joka vasta elokuvan loppupuolella näyttää minkäänlaisia sankarin piirteitä. Mutta ehkä Peteriäkin pahempi on Helinä-keiju, joka yrittää jopa murhata Wendyn mustasukkaisuutensa vuoksi. Tällaisia "hyviksiä" ei odottaisi näkevänsä Disney-elokuvassa. Lisäksi ärsyttävää on, miten kaikki elokuvan naishahmot ovat ihastuneita Peteriin ja kilpailevat tämän huomiosta kuin olisivat Mikä-mikä-maan Bachelor-kilpailussa. Mikään Peterin luonteessa ei anna ymmärtää, miksi hän on niin suosittu tyttöjen keskuudessa, varsinkin kun hän itse tuntuu täysin välinpitämättömältä toisten tunteiden suhteen.
Peter Pania katsoessa huomaa hyvin, miten arvomaailma on muuttunut 50-luvulta. Epäsympaattisista naishahmoista stereotyyppisiin intiaaneihin, moni kohtaus saa oloni epämukavaksi, vaikken voi tästä elokuvan tekijöitä oikeastaan syyttää. Mikä nykyään katsotaan rasistiseksi tai seksistiseksi ei kaikkien mielestä ollut sitä ennen.
Mutta kuten sanottu, Peter Panissa on myös hyvät puolensa. Pidän erityisesti tavasta, jolla elokuvan alku ja loppu yhdistyvät (alussa mainitaan tarinan tapahtuneen aikaisemminkin ja lopussa Wendyn isä muistaa nähneensä merirosvolaivan aikaisemmin). Lisäksi animaatiota on miellyttävä katsoa (vaikkei se Disneyn parhaimmistoa olekaan), erityisesti kohtauksessa, jossa Peter Pan ja Kultasen lapset lentävät Lontoon yli Mikä-mikä-maahan. Mutta kaikkiaan elokuva oli minulle tietynlainen pettymys, sillä olin odottanut siltä enemmän. Monet nimeävät Peter Panin Disney-suosikeidensa joukkoon, mutta minuun se ei erityistä vaikutusta tehnyt.
4. Viidakkokirja
Viidakkokirja ei herätä minussa oikein minkäänlaisia tunteita, positiivisia tai negatiivisia. Se ei ole miltään osin erityisen vaikuttava elokuva, ei hahmojensa eikä etenkään juonen kannalta. Tarinan voisi tiivistää muutamalla lauseella: Bagheera yrittää saada Mowglin pois viidakosta. Mowgli karkailee ja kohtaa juonen kannalta merkityksettömiä hahmoja. Mowgli ihastuu ensimmäiseen tapaamaansa tyttöön ja lähtee viidakosta. Loppu!
En sano, etteikö hyvän elokuvan voisi tehdä ilman kunnollista draaman kaarta. Mutta silloin ainakin henkilöiden pitäisi olla tarpeeksi kiinnostavia, jotta heitä jaksaisi seurata läpi koko elokuvan. Viidakkokirjassa seurataan Mowglia, joka on mukana lähes joka kohtauksessa, mutta Mowgli on melko rasittava päähenkilö. Hän lähinnä valittaa, ettei halua lähteä viidakosta, eikä lopulta tee omassa tarinassaan paljonkaan. Hänelle tapahtuu paljon asioita, mutta itse hän ei ole kovinkaan aktiivinen toimija. Kun hän joutuu Kaan hypnotisoimaksi ja apinoiden sieppaamaksi, hänet täytyy pelastaa. Lopussa hän sentään sytyttää Shere Khanin hännän tuleen, mutta se onkin ainoa hetki, jolloin Mowgli itse tekee jotain puolustaakseen itseään. Minua ärsyttää sekin, että Mowgli ei tee itse päätöstä viidakosta lähtemisestä, hän vain alkaa seurata tyttöä kuin hypnotisoitu. Lisäksi hän ei edes hyvästele ystäviään!
Sivuhahmoista pidän elokuvassa enemmän, erityisesti Bagheerasta. Pystyn samaistumaan häneen sarkasmiinsa ja ärtymykseensä Mowglia kohtaan. Lisäksi Shere Khan on tehokas pahis ja minusta on hyvä, että hän esiintyy vasta elokuvan lopussa, sillä se lisää jännitystä. Muut hahmot ovat minulle melko yhdentekeviä, eikä heihin ehdikään tutustua, kun niin moni esiintyy vain yhdessä tai muutamassa kohtauksessa.
Viidakkokirjassa on sentään mieleenjääviä lauluja, kuten Bare Necessities ja I Wan'na Be Like You. Jotkut lauluista ovat sen sijaan aika unohdettavia, erityisesti Colonel Hathi's March ja korppikotkien That's What Friends Are For.
Kaiken kaikkiaan Viidakkokirja ei ole Disneyn eheimpiä elokuvia, ja olinkin tyytyväinen moniin muutoksiin, joita vuoden 2016 live-action -versiossa oli tehty. Erityisesti Mowglin hahmosta tehtiin paljon sympaattisempi ja pidin elokuvan lopusta enemmän. Minusta animaatioelokuvan viesti siitä, että Mowglin pitäisi olla omiensa parissa, on melko epämiellyttävä laajemmin ymmärrettynä.
3. 101 Dalmatialaista
Tässä elokuvassa on potentiaalia, mutta lupaavan alun jälkeen menetän kiinnostukseni. Pidän siitä, miten Pongo kutsuu Rogeria lemmikikseen ja kohtauksesta, jossa Roger ja Anita kohtaavat. Nämä ovat muutenkin suloinen pari ja erottuvat monesta Disneyn pariskunnasta siinä, ettei heidän välillään tapahdu mitään ylenpalttisen romanttisista, mutta on silti selvää, että he rakastavat toisiaan. Muutenkin elokuvan realistisuus viehättää minua. Toki eläimet puhuvat ja vaikuttavat tapahtumiin, mutta kyseessä on sentään Disney-elokuva.
Roger ja Anita ovat ainoat elokuvan hahmot, jotka kiinnostavat minua. Muut ovat minulle yhdentekeviä tai käyvät hermoilleni, etenkin Cruella De Vil. Jostain syystä eläinten pahoinpitely hämmästyttää ja raivostuttaa minua enemmän kuin ihmisten, joten Cruella kuuluu automaattisesti inhokkipahiksiini. Hän on myös hahmona yksipuolinen, enkä saa hänestä irti muuta kuin että hän on läpeensä paha akka, jolla on pakkomielle turkiksiin. Eikä hän edes yritä piilottaa aikomuksiaan koiranpentujen suhteen. Ihmettelen, miten Anita pystyy olemaan niin ystävällinen häntä kohtaan.
Mutta sitten dalmatialaispennut ryöstetään ja huomio siirtyy ihmisistä koiriin ja muihin eläimiin. Niin, ja Cruellan tyhmiin kätyreihin. Alkaa pelastusoperaatio, josta en rehellisesti sanottuna muista oikein mitään. Pongo ja Perdita eivät ole hahmoina tarpeeksi kiinnostavia, jotta heidän matkaansa jaksaisi seurata. Olisin halunnut Rogerin ja Anitan olevan aktiivisemmassa roolissa, mutta heidät nähdään seuraavaksi vasta elokuvan lopussa, missä he päättävät heittää kaiken järjen ikkunasta ulos ja pitää kaikki 101 dalmatialaista itsellään. Tämä on niin monella tavalla kyseenalaista, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka heillä olisikin rahaa muuttaa isompaan taloon, sitä ei kohta enää olisi, kun pitäisi ruokkia ja hoitaa kaikki koirat. Ja entä sitten, kun pennut kasvavat isoiksi? Dalmatialaiset eivät ole mitään pieniä koiria... Ja mahdolliset naapurit eivät ainakaan tule rakastamaan tätä perhettä!
Mitä lauluihin tulee, pidän kyllä kovasti Cruella De Vil -kappaleesta ja siitä, että se on yksi harvoista Disney-kappaleista, joka on tarinan sisällä jonkun hahmon säveltämä ja jolla on tekemistä juonen kannalta. Sen sijaan elokuvan lopussa kuultava Dalmatian Plantation on varmaankin yksi unohdettavimmista Disney-kappaleista ikinä.
2. Dumbo
Onneksi Dumbo on hyvin lyhyt elokuva, sillä olisin tuskin pystynyt katsomaan sitä tuntia enempää. Se on minusta yksinkertaisesti liian ahdistava ja masentava. Siitä kohtauksesta lähtien, kun Dumboa pilkataan korviensa takia ja se erotetaan äidistään, elokuvaa on vaikea katsoa, sillä Dumbo on niin suloinen ja on kamalaa nähdä sen kärsivän. Hyviä puolia elokuvasta minun on vaikea löytää (Dumbon suloisuuden lisäksi), mutta täytyy tunnustaa, että Baby Mine on todella koskettava kohtaus. Ja on ihanaa, että elokuvalla on onnellinen loppu.
En tykkää yhtään sirkuksista ja etenkin klovnit pelottavat minua, joten ei ole mikään ihme, etten välitä elokuvan tapahtumaympäristöstä. Myös eläinten käyttö sirkuksessa tuntuu nykyään julmalta. Mutta kaikkein eniten inhoan kohtausta, jossa Dumbo humaltuu ja alkaa hallusinoida. Jos minulle haluaisi aiheuttaa kärsimystä, hyvä tapa olisi soittaa Pink Elephants on Parade uudestaan ja uudestaan. Kohtaus on painajaismaisen ahdistava.
Ei kai minulla muuta sanottavaa olekaan. Dumbo on elokuva, jota en haluaisi nähdä toista kertaa. Mutta täytyy myöntää, että kaikissa listan elokuvissa on ollut jotain hyvää ja pystyn ymmärtämään, miksi jotkut pitävät niistä. Samaa en voi sanoa listan viimeisestä elokuvasta, joka on ehdoton inhokkini Disney-klassikoista, nimittäin...
1. Lehmäjengi
Mitä tässä pitäisi sanoa? Lehmäjengi on elokuva, joka jo perusidealtaan kuulostaa huonolta: kolme lehmää päättävät napata pahan karjavarkaan, jotta saavat pitää maatilansa. En katsonutkaan tätä elokuvaa omasta tahdostani, mutta kesätöihini kuului katsoa elokuvia lasten kanssa, joten siinä sitä sitten oltiin. Minusta tämä elokuva oli virhe, etenkin kun Disney lopetti 2D-animaatioiden tekemisen sen jälkeen (lukuun ottamatta Prinsessaa ja sammakkoa). Hahmot ovat epäkiinnostavia ja etenkin päähenkilö Maggie nousee Peter Panin ja Mowglin rinnalle inhokkipäähenkilöideni joukkoon. Maggie on niin leuhka ja ajattelematon, että ymmärrän hyvin rouva Callowayn ärtymyksen häntä kohtaan. Rouva Calloway onkin ainoa hahmo, josta voisin melkein sanoa pitäväni. Mutta hänkään ei pysty pelastamaan tätä elokuvaa.
Lehmäjengi on elokuva, joka on selvästi suunnattu lapsille. Tällä tarkoitan sitä, että verrattuna useimpiin Disney-elokuviin sen vitsit tuntuvat rasittavilta, jos sattuu olemaan yli kuusivuotias (ei siis millään pahalla niitä yli kuusivuotiaita kohtaan, joiden mielestä elokuva on oikeasti hauska). Lehmävitsejä on enemmän kuin tarpeeksi, ja sellaiset "hauskat" hahmot kuin Buck-hevonen onnistuvat lähinnä ärsyttämään. Elokuvan pahis Alameda Slim on ehkä yksi laimeimmista Disney-pahiksista ikinä, ja hänen pahislaulunsa (jodlauksensa?) jää päähän soimaan, mutta ei hyvällä tavalla. Myöskin hänen apurinsa turhauttavat tyhmyydellään.
Tämä arvostelu tiivistää hyvin ajatukseni Lehmäjengistä. Yhdyn erityisesti huomioon siitä, että elokuva ei saa katsojaa välittämään hahmoista tarpeeksi, että sen surullisin kappale Will the Sun Ever Shine Again? saisi aikaan toivotun vaikutuksen (vaikka se muuten kaunis laulu onkin). Minulle oli elokuvaa katsoessani täysin yhdentekevää, saavatko lehmät maatilansa vai eivät. Tietenkin olin lopussa onnellinen, mutta lähinnä siksi, että elokuva oli vihdoinkin ohi.
Siinäpä minun inhokkini Disney-klassikoista. Kertokaa toki, mistä elokuvista te pidätte vähiten ja miksi!
