So what about Pixar?

Blogiani lukeneet ovat kenties huomanneet, etten ole juurikaan huomioinut teksteissäni Pixar-elokuvia. En oikein itsekään tiedä syytä tähän. Blogin aloittaessani en ollut nähnyt paljonkaan Pixarin elokuvia, ja edelleen monta on katsomatta, kuten Ötökän elämää, Autot-elokuvat (olen nähnyt osan ensimmäisestä osasta, ja sen perusteella ei kyllä kauheasti kiinnosta nähdä jatko-osiakaan), WALL-E, Monsterit-yliopisto ja Kunnon dinosaurus. Suurimman osan olen kuitenkin nähnyt, ja pidän Pixar-elokuvista kovasti. Ne ovat kekseliäisyydessään aivan omaa luokkaansa ja niissä käsitellään tärkeitä ja koskettavia aiheita huumoria unohtamatta. Pidän Disney-klassikoista ehkä yleisesti ottaen enemmän niiden hahmojen ja musiikin osalta, mutta tarinallisesti Pixarin elokuvat ovat kyllä taidokkaampia. 

Olen jo alkuvuodesta suunnitellut tekeväni TOP-listan näkemistäni Pixar-elokuvista, mutta ajattelin alun perin kirjoittaa sellaisen vasta nähtyäni Eteenpäin-elokuvan. En kuitenkaan ehtinyt mennä sitä katsomaan ennen elokuvateattereiden sulkeutumista, joten näillä mennään (tulisipa Disney+ jo pian Suomeen!). Tässä siis minun TOP-10 Pixar-elokuvaa tällä hetkellä. Kuvat ovat tuttuun tapaan Animation Screencaps -sivustolta. Teksti sisältää juonipaljastuksia!

10. Ihmeperhe 2

Pixarin jatko-osat ovat laadukkaita elokuvia, mikä on hyvä juttu niiden lukumäärän huomioon ottaen. Mutta onko Ihmeperhe 2 tarpeellinen elokuva? Ehkä ei, mutta nostalgia puree ihmisiin. Eikä siinä mitään, onhan elokuva viihdyttävä. Se ei kuitenkaan herätä minussa tarpeeksi tunteita päästäkseen listalla korkeammalle. Minusta perheen muodostama tiimi, joka teki ensimmäisestä elokuvasta niin toimivan, jää tässä elokuvassa vähän taka-alalle, vaikka monenlaisia samastuttavia perhe-elämän aspekteja käsitelläänkin. Eniten minua elokuvassa kuitenkin ärsyttää Tonyn muistin pyyhkiminen. Olisi ollut kiintoisampaa nähdä, miten hänen ja Violetin suhde olisi kehittynyt, jos Violetin supervoimat olisivat olleet pojan tiedossa. Toimintaa ja jännittäviä tilanteita elokuvassa riittää, ja Michael Giacchinon musiikki luo tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin ensimmäisessäkin osassa. Ihmeperhe 2 on menevä, mutta lopulta hiukan unohdettava elokuva. 

9. Toy Story 4

Tarpeettomista jatko-osista puheen ollen, Toy Story 4 tuntuu jotenkin irralliselta sarjan kolmeen edelliseen osaan nähden. Toy Story 3 loppui niin hyvin ja koko sarja toimii niin mainiosti trilogiana, että sitä mietti, olisiko neljännellä osalla enää mitään annettavaa. Täytyihän sitä silti mennä katsomaan, ja elokuva osoittautui paremmaksi kuin olisin odottanut. Animaatio on kehittynyt huimasti vajaassa kymmennessä vuodessa Toy Story 3:sta, erityisesti tivolia oli ihana katsella. Uudet hahmot, kuten Forky, Ducky ja Bunny ovat onnistuneita, ja pidän siitä, mihin suuntaan Bo Peepin hahmo vietiin. Ikävä kyllä vanhat lelut jäävät uusien varjoon, eikä esimerkiksi Buzzin ja Jessien suhteeseen viitata millään lailla. Mitä tulee loppuratkaisuun, en oikein vieläkään osaa sanoa, mitä mieltä olen siitä. Pitäisi varmaan nähdä elokuva uudestaan ja tarkkailla, mikä johtaa Woodyn päätökseen. Se vain tuntui kamalan surulliselta, etenkin Woodyn ja Buzzin hyvästit. Kaiken kaikkiaan Toy Story 4 on hyvä elokuva, mutta ilmankin sitä olisi pärjännyt. 

8. Ihmeperhe

Ihmeperhe on epäilemättä yksi Pixarin suosituimmista elokuvista, eikä syyttä. Mutta vaikka elokuva on objektiivisesti lähes täydellinen, se ei kuulu ylimpiin suosikkeihini. Ehkä syynä on se, etten yleisesti ottaen välitä toimintaelokuvista (Marvel-elokuvat ovat poikkeus), tai sitten se, ettei oma perhe-elämäni ole vastannut elokuvassa kuvattua ydinperhettä (muutenkin suomalaisittain perhemalli, jossa vain isä käy töissä ja äiti hoitaa lapset kotona, tuntuu vieraalta). Mutta onhan Ihmeperhe joka tapauksessa toimiva ja hauska elokuva. Syndrooma on myös yksi Pixarin vahvimmista pahiksista (vaikka onkin hahmona aika ärsyttävä), varsinkin kun hänen henkilöllisyytensä paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, toisin kuin monissa muissa Pixar-elokuvissa. Hahmojen tuntemukset ja motivaatiot tuntuvat realistisilta, vaikka en heihin itse kovin kiintynyt olekaan. Oli hieno ajatus tehdä elokuva supervoimaisesta perheestä, ja ainakin minusta perhedynamiikan seuraaminen on kiinnostavampaa kuin vaikkapa Herra Ihmeen yksittäiset seikkailut.  

7. Toy Story 2

Tämähän lista tuntuu olevan vain Toy Storya ja Ihmeperhettä... Toy Story 2 on oikein onnistunut jatko-osa, mutta ei minusta yllä aivan ykkös- ja kolmososien tasolle. En välitä elokuvan pahiksista, etenkin Al on lähinnä rasittava. Mutta lelujen pelastusoperaatiota on hauska seurata, ja tietenkin mukaan tulee tärkeitä hahmoja, kuten Jessie ja rouva Perunapää. Surullisinta elokuvassa on Jessien menneisyys, mutta suurilta osin elokuva on kepeä ja täynnä huumoria. Se ei vain sykähdytä samalla tavalla kuin monet muut Pixarin elokuvat.

6. Rottatouille

Tämä on ainoa Pixar-elokuva, jonka olen pienenä nähnyt elokuvissa. Minulla on muistikuva, että se olisi ollut ranskankielisellä dubbauksella (kävin katsomassa sen Helsingissä), mutta olen sittemmin epäillyt muistiani. Oli miten oli, monista elokuva kokkaavasta rotasta voi tuntua ällötävältä, mutta minä olen rakastanut kyseisiä jyrsijöitä kuusivuotiaasta, kun hankimme ensimmäiset rottamme (jotka saivat vahingossa poikasia, ja äkkiä rottia olikin aika määrä). Olen todella iloinen, että tämä elokuva tehtiin ja rotatsaivat vaihteeksi positiivista julkisuutta. Rottatouille on hauska ja kekseliäs elokuva, joka kuvaa kauniisti sekä Pariisia että ruokaa. Herkullisen ruoan tuottamaa makuelämystä kuvataan hienosti, ja Remy ja Linguini muodostavat hauskan kaksikon. Elokuva ei kuitenkaan herätä minussa suuria tunne-elämyksiä, joten se ei aivan TOP-5:een pääse. 

5. Toy Story

Palaamme taas Toy Storyyn. Pixarin ensimmäinen elokuva edustaa kaikkea sitä, mistä studio nykyisin tunnetaan: se on omaperäinen, hauska ja paikoin koskettavakin tarina, jonka animaatiota kelpaa katsella vielä 25 vuotta sen ilmestymisen jälkeenkin. Luulen, että Toy Storyn menestys johtuu siitä, että kaikki lapset leikkivät ja monet ovat varmasti pohtineet, liikkuvatko lelut, kun ei ole itse paikalla. Siksi Toy Storyn idea on niin kiehtova, mutta siinä on myös synkkä puolensa: elokuvassa leluja voi myös satuttaa. Vaikka Sid on luultavasti melko tavallinen poika, näyttäytyy hän lelujen ja sitä myötä katsojan näkökulmasta hirvittävänä pahiksena. On mahtavaa, miten elokuva saa katsojan samastumaan lelujen tunteisiin, kuin nämä olisivat ihmisiä. Ennen kaikkea Toy Story on kaverikomedia, mutta myös molempien päähenkilöiden kasvutarina: Woody pääsee yli mustasukkaisuudestaan ja ylimielisyydestään, kun taas Buzz hyväksyy olevansa lelu. Elokuva menee paljon syvemmälle kuin elävistä leluista kertovan tarinan ajattelisi menevän, ja se pitää edelleen pintansa yhtenä Pixarin parhaimmista elokuvista.

4. Toy Story 3

Ehdoton suosikkini Toy Story -sarjassa on kuitenkin kolmas osa. Minusta on hienoa, että Pixar otti keskiöön kysymyksen siitä, mitä tapahtuu, kun lelujen omistaja kasvaa aikuiseksi. Jälleen kerran Pixar onnistuu näyttämään pelottavana asian, jota ei sellaisena muuten pitäisi: tapahtumat sijoittuvat päiväkotiin, jossa Andyn lelut joutuvat taaperoiden kovaan käsittelyyn. Elokuvassa on todellinen vaaran tuntu, joka vain kiihtyy loppua kohden. Huumoria ei tietenkään unohdeta, mutta vahvimmillaan elokuva on käsitellessään hylkäämistä, katkeruutta ja luopumista. Elokuvan pahis on sarjan onnistunein, oli nerokas idea tehdä nallekarhusta päiväkodin diktaattori. Pidän myös kovasti Kenin odottamattomasta hahmosta. Loppukohtaus on yksi Pixarin koskettavimmista - on hienoa, että myös Andyn tunteita kuvataan. Itse en ole kokenut aivan samanlaista leluista luopumista (suurin osa pehmoleluistani on vanhan sänkyni säilytyslaatikoissa, eikä kukaan oikein tiedä mitä niille pitäisi tehdä), mutta pystyn hyvin samastumaan lapsuuden nostalgiaan, kuten varmasti suurin osa ihmisistä. 

3. Urhea

Urhea ei ole Pixarille tyypillinen elokuva: sen luulisi tarinan ja juonen perusteella olevan enemmänkin yksi Disneyn prinsessaelokuvista. Mutta epätyypillisyys ei ole lainkaan huono asia. Urhean tarina on vahva ja on mahtavaa, että keskiössä on äiti-tytärsuhde. Muinainen Skotlanti on animoitu kauniisti ja lisäpisteitä tulee skottiaksenteista. Elokuvan laulut ovat myös kauniita ja tunnelmaa luovia. Kaikki eivät pidä Meridasta, ja onhan hänen kapinallinen asenteensa aluksi melko lapsellinen. Hän on hyvin ajattelematon antaessaan äidilleen lumotun leivoksen. Mutta Merida on teini-ikäinen ja kasvaa elokuvan aikana huomattavasti. Toki myös Elinorin täytyy muuttua, minkä hän tekeekin - sekä kirjaimellisesti että asenteidensa osalta. Myös sivuhahmot ovat onnistuneita. Tässä elokuvassa ei ole niin mielenkiintoista pahista, mutta toisaalta keskeinen konfliktikaan ei ole hyvän ja pahan välinen. Kaikkiaan Urhea on mainio elokuva, joka saa katsojan nauramaan, jännittämään ja liikuttumaan.

2. Up - kohti korkeuksia

Ne jotka ovat lukeneet postaukseni vaikuttavimmista animaatioelokuvista tietävätkin, että Up on minulle tärkeä elokuva. Siinä tiivistin jo ajatukseni elokuvan koskettavuudesta, mutta toki Up aiheuttaa paljon muutakin kuin kyyneliä. Se on hauska melko absurdilla tavalla: on lentävä talo ja pantojen avulla puhuvia koiria, unohtamatta tietenkään Kevin-lintua, joka paljastuukin naaraaksi. On ihanaa katsoa, miten Carl lämpenee Russelille ja Dogille. Tätä kirjoittaessani katselen meidän perheen kultaistanoutajaa ja mietin, että Dogi on hyvin osuva kuvaus kyseisestä rodusta. Ainakin meidän koirallamme on juuri sellainen "I have just met you, and I love you" -asenne kuin Dogillakin. Vastapainona Dogin suloisuudelle elokuvan pahis on yksi Pixarin synkimmistä, tosin hieman ihmettelen, että minkä ikäinen Muntz oikein on, kun hän oli jo nuori aikuinen Carlin ollessa lapsi... mutta harvemmin sitä elokuvissa näkee vanhojen pappojen ottavan yhteen, joten en valita. Up on aivan ihana elokuva ja oikea tunteiden vuoristorata.

1. Coco

Minulle oli paljon ennen listan tekemistä selvää, mikä elokuva sijoittuisi ensimmäiseksi. Coco on mielestäni vielä Up:iakin koskettavampi, ja itkinkin elokuvissa kaksi kertaa. Coco käsittelee kuolemaa kiintoisalla ja syvällisellä tavalla, ja Kuolleiden maa on upeasti toteutettu. Pidän siitä, että elokuva käsittelee meksikolaista kulttuuria ja espanjankielisiä fraaseja käytetään paljon. On ihanaa, että musiikki on elokuvassa niin tärkeässä osassa, ja Cocon kappaleita kuuntelee oikein mielellään. On vaikeaa kuunnella tai laulaa Remember Me:tä ilman että alkaa itkettää. Hahmoista pidän erityisesti Miguelista, joka on melko realistinen 12-vuotias, Héctorista ja Imeldasta. Kuten sopii odottaakin elokuvalta, jossa kuolema on keskeisessä osassa, Coco osoittautuu melko synkäksi. On niin epäreilua, että Ernesto saa itselleen kaiken kunnian ja on kuolleenakin suosittu, kun Héctor ei saanut nähdä tyttärensä kasvavan tai olla edes perheensä tiedossa. Onneksi Héctor saa lopulta olla Cocon kanssa tuonpuoleisessa, niin katsojallekin jää lopusta levollinen olo. Coco on minusta aivan täydellinen elokuva: liikuttava, hauska ja ajatuksia herättävä. Minun on vaikea kuvitella, että sitä hetkeen syrjäytettäisiin ykköspaikalta.

Siinä ne sitten olivat. Tulevaisuudessa listalle saattaa tulla enemmän variaatiota, kuvittelisin ainakin että tulen pitämään kovasti Eteenpäin-elokuvasta. Mutta toisaalta, minkä sille mahtaa, että Toy Storyt ovat niin hyviä. Mistä Pixar-elokuvista te pidätte eniten? Onko jotakin ehdotuksia, mistä voisin kirjoittaa blogiin? Haluaisin kesällä olla aktiivisempi, mutta saapa nähdä... Viime vuoden lopussa mainitsinkin, että tekisin Frozen II:sta arvostelun, ja haluaisin edelleen kirjoittaa siitä, mutta ehkä enemmänkin jonkinlaista vertailua ensimmäisen ja toisen osan välillä, tai Frozen-tuoteperheen tarkastelua kokonaisuutena. 

Syksyn Disney-musikaalit

Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa tämän syksyn kahdesta Disney-musikaaliproduktiosta Suomessa, nimittäin Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittajasta ja Helsingin kaupunginteatterin Pienestä merenneidosta. Mutta tämä syksy on ollut ehkäpä elämäni kiireisin, ja niinäkin hetkinä kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, ei ole oikein tehnyt mieli. Mutta halusin kuitenkin tämän vuoden puolella saada musikaalit arvosteltua, kun vielä muistan ne hyvin. Juonipaljastuksista sen verran, että puhun jonkin verran musikaalien eroista elokuviin ja joistakin esitysten yksityiskohdista, mutta lähinnä puhun yleisesti näyttelijöistä ja lauluista.

Olen jo muutaman vuoden ajan harrastanut teatterimatkailua erityisesti siskoni kanssa. Jos jossakin on ollut kiinnostava esitys, on sinne täytynyt päästä - oli se sitten Lahdessa, Porissa tai Lontoossa. Ja varsinkin nämä Disney-musikaalit oli aivan pakko nähdä.

Notre Damen kellonsoittajaa olin odottanut jo lähemmäs vuoden, sillä olin saanut liput viime jouluna lahjaksi siskoltani. Olinkin hyvin innoissani, kun lokakuussa matkustimme viimein viikonloppuna Tampereelle, vaikka kaupungin hämmentävät bussilinjat saivat aikaan pientä paniikkia ja olimme vähällä myöhästyä esityksestä... Mutta onneksi ehdimme, ja moiset harmit unohtuivat pian, kun uppouduin esityksen maailmaan. 

Notre Damen kellonsoittaja on Disney-musikaali siinä mielessä, että siinä on elokuvan laulut (lukuun ottamatta A Guy Like You:ta) sekä useita Alan Menkenin ja Stephen Schwartzin kirjoittamia uusia lauluja, mutta tarinallisesti ja temaattisesti musikaali on huomattavasti animaatiota synkempi ja lähempänä Victor Hugon alkuteosta. Itse olin erityisen innoissani tästä synkkyydestä, koska Disneyn elokuvassa aikuismaiset teemat, kuten himo ja rasismi ovat epätasapainossa kepeämpien, lapsille tarkoitettujen elementtien kanssa. Olin aika yllättynytkin siitä, että näinkin raskas musikaali on Disneyn nimissä. Mutta ehkä juuri poikkeavuus muista Disney-musikaaleista on vaikuttanut siihen, ettei Notre Damen kellonsoittajaa ole Broadwaylla nähty. 

Notre Damen kellonsoittaja ei ollut ensimmäinen näkemäni Disney-musikaali, sillä täällä Turussa Samppalinnan kesäteatterissa pyöri viime kesänä Perjantai on pahin, joka pohjautuu monen monta kertaa tehtyyn Disney-elokuvaan. Esitys oli ihan mukava, mutta ei niin ihmeellinen, että olisin siitä tehnyt postausta. Mutta Kellonsoittaja oli jotakin aivan toista. 

Aloitetaan näyttelijöistä. Kuten elokuvassa, myös musikaalissa neljä keskeistä hahmoa ovat kellonsoittaja Quasimodo (Petrus Kähkönen), tämän kasvatti-isä ja tarinan pahis Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen), kapteeni Phoebus (Lari Halme) ja kaikkien miesten kiinnostuksen kohde, romaninainen Esmeralda (Josefin Silén).

Petrus Kähkönen oli koko musikaalin sydän, hän teki Quasimodosta inhimillisen ja sympaattisen hahmon. Pidin siitä, miten hän toi puheessaan esille sekä hahmon vammaisuuden että epävarmuuden. Oli myös vaikuttavaa, miten eri tavalla hän puhui eri henkilöille, esimerkiksi dialogissa Frollon kanssa oli selvä eri vaikkapa tapaan puhua Esmeraldalle. Mutta laulaessa, kun Quasimodo sai vapaasti ilmaista itseään, Kähkösellä oli ihanan kirkas ääni.

Josefin Silén oli Esmeraldana aivan hurmaava, ymmärsin hyvin miksi kaikki miehet häneen tykästyivät. Silénin Esmeralda oli myös animaation hahmoa haavoittuvaisempi ja myös samastuttavampi. Naisella on myös upea lauluääni, ja olin innoissani kuullessani, että hänet valittiin Svenska Teaternin Maija Poppaseksi ensi vuonna esitettävään musikaaliin! Ei muuta kuin uutta teatterimatkaa suunnittelemaan...

Ilkka Hämäläisen Frollossa minut yllätti aluksi se, ettei mies näytä ollenkaan animaation Frollolta. Ehkä osaksi tästä syystä en osannut heti päättää, mitä mieltä olin miehen roolisuorituksesta. Varsinkin Hornan tulta (Hellfire) oli minulle pettymys, minun oli vaikea kuulla laulun sanoja ja Hämäläisen näytteleminen ja koreografia jotenkin häiritsivät minua. Mutta osaltaan pettymykseni johtui varmasti siitä, että kappale on suosikkipahislauluni ja minulla oli musikaalin versiollekin aika korkeat odotukset. Joka tapauksessa toisella puoliajalla Hämäläinen onnistui vakuuttamaan minut olemalla aivan eri tavalla pelottava kuin animaatiohahmo - hän korosti nimenomaan Frollon ristiriitoja pelkän pahuuden sijaan, ja toi hahmon paljon lähemmäs katsojaa, hyvässä ja pahassa.

Lari Halmeen Phoebus ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin muut näyttelijät, vaikka pidin kyllä hänestäkin. Ehkä tässä on kyse enemmänkin itse hahmosta, joka ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin muut. Hyvin Halme onnistui kuitenkin tuomaan humoristisuutta, vakavuutta ja romanttisuutta hahmoon.

Yleisesti ottaen kaikki päähahmot olivat moniulotteisempia kuin animaatiossa, mistä pidin kovasti. Quasimodo ei ollut enää mustavalkoisen puhtoinen hahmo eikä Frollo pelkästään paha. Tämä teki hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta ja heidän kehityksestään mielenkiintoista seurattavaa.

Notre Damen kellonsoittajan musiikki on Alan Menkenin parhaimmistoa, ja monet musikaaliin lisätyistä kappaleista olivat hienoa kuultavaa. Uusista lauluista suosikikseni nousi ensimmäisen puoliajan päättävä Esmeralda, jonka melodia on hyvin mieleenpainuva ja juhlallinen. Mutta suosikkimelodiani on edelleen värisyttävä Notre Damen kellot (Bells of Notre Dame), jota kerrattiinkin monta kertaa musikaalissa.

Musikaalin käsiohjelmasta kannatti maksaa, siinä on perustietojen lisäksi näyttelijöiden haastatteluja ja tarinan taustaa. Kuvat ja kansi ovat myös upeita!

Molemmat käsiohjelmat kiiltävät kauniisti valossa.

Pientä merenneitoa menin puolestaan katsomaan marraskuussa. Siinä missä Notre Damen kellonsoittaja on suunnattu aikuisemmalle yleisölle, niin Pieni merenneito on selkeästi koko perheen esitys, ja lapsia oli teatterissa paljon, jotkut teeman mukaan merenneidoiksi pukeutuneina (itsellänikin oli kyllä Ariel-paita, eihän tällaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä).

Ensinnäkin, musikaalia ei ole turhaan kehuttu sen teknisestä toteutuksesta. Viimeisen päälle tehty lavastus, merenneitojen liikkeet, siirtymät kohtauksesta toiseen... Suuni oli hämmästyksestä auki varmaan puolet esityksestä. Lapsikatsojilla vasta ihmeteltävää riitti: kun Ariel nousi kohti pintaa Maailma tuo (Part of Your World) -kappaleessa, takanani oleva lapsi kysyi: "Miten se voi tehdä noin?" Mutta kyllä teatterin taika otti tällaisen vanhemmankin katsojan valtaansa. Oli myös hauskaa miten nukkeja oli hyödynnetty esimerkiksi Sebastianin sekä Kieron ja Lieron hahmoissa. Ursulan lonkerot olivat myös oikein toimivat!

Toisin kuin Notre Damen kellonsoittaja, Pieni merenneito noudatteli suurimmaksi osaksi elokuvan juonta. Suurimmat muutokset olivat varmaan, että Ursula sai taustatarinan Arielin tätinä eikä muuttunut lopussa Vanessaksi (jälkimmäisestä muutoksesta olin hyvin ilahtunut). Myös puvustus kävi noudatteli suurimmaksi osaksi elokuvaa (tosin esimerkiksi Arielin hääpuku oli mielestäni paljon kauniimpi kuin animaation hieman huonosti vanhentunut puku).

Tärkeitä rooleja Pienessä merenneidossa on paljon, eikä näyttelijäntyössä ollut juuri valittamista (Mikko Vihman Tritonissa olisin halunnut nähdä vähän enemmän ristiriitaa ankaruuden ja isänrakkauden välillä). Haluan kuitenkin erityisesti nostaa esiin kaksi näyttelijää. Sonja Pajunoja oli valloittava Arielina, hänestä välittyivät kaikki tunteet selkeästi parvelle asti. Erityisen ihanaa oli Pajunojan innostus ja eläytyminen laulaessa. Ja kyllähän naisen äänikin oli juuri merenneidolle sopiva. 

Toinen erityismaininnan ansaitseva näyttelijä on Sanna Saarijärvi Ursulana. Hahmo oli aika lailla sama kuin animaatiossa, kunnon pahis, joka on myös hyvin tietoinen omasta pahuudestaan. Mutta yksiulotteinen hahmo tai ei, niin Saarijärvi oli ottanut roolin niin hyvin haltuun, ettei voinut muuta kuin ajatella, että tuossahan on Ursula. Surkeat sielut (Poor Unfortunate Souls) oli aivan mahtava. Ursulan uudesta laulusta Isin pikku kulta (Daddy's Little Angel) en juuri välittänyt, mutta se johtui itse kappaleesta eikä Saarijärvestä. 

Musikaaliin lisätyistä lauluista puheen ollen, en erityisemmin ihastunut kuin kahteen niistä. Ensimmäinen oikean vau-reaktion aikaansaanut uusi kappale (en siis ollut ennen edes kuunnellut musikaaliäänitystä) oli Erikin kaihoisa soolo Ääni soi (Her Voice). Kauniin melodian lisäksi ihastuin myös Martti Mannisen hurmaavaan ääneen. Toinen oli toisella puoliajalla kuultava Jos voisin (If Only) -kvartetti. Musikaaliharmoniat kuulostavat aivan ihanilta kun kaikki osaavat asiansa, ja kohtauksen visuaalinen toteutus oli myös onnistunut. Muut alkuperäiset laulut olivat ihan mukavia ja musikaaliin sopivia, mutta eivät erityisesti sykähdyttäneet.


Rakastin molempia musikaaleja, ja ne olivat sen verran erilaisia, että niitä olisi paha lähteä vertaamaan. Mutta yleisesti ottaen pidin Notre Damen kellonsoittajasta enemmän laulullisesti ja tarinallisesti, kun taas Pieni merenneito teki suuremman vaikutuksen teknisellä toteutuksellaan ja visuaalisuudellaan. Notre Damen kellonsoittajassa näyttelijöiltä ehkä vaadittiin enemmän monitahoisuutta rooleihin, mutta myös Pienen merenneidon näyttelijät olivat loistavia. Kaiken kaikkiaan nämä musikaalit, enemmän kuin mikään aiemmin näkemäni, todistivat että Suomessa osataan tehdä aivan ensiluokkaista teatteria. 


Olen iloinen, että sain tehtyä vielä toisen blogipostauksen tämän vuoden puolella, edellisen olin julkaissut tammikuussa... Mutta alkuvuodesta yritän ainakin saada kirjoitettua ajatuksiani Frozen II:sta, kunhan ehdin sitä katsomaan. Oikein hyvää joulua kaikille!

I feel what's to happen, all happened before

"Huomasin juuri, että olen julkaissut tänä vuonna vain yhden postauksen... Täytyy yrittää loppuvuodesta olla aktiivisempi!"

-Eleanor, elokuussa 2018 (ennen kuin katoaa loppuvuodeksi)

Että sellaista. Tuntuu, että olen jo monta kertaa tehnyt tuollaisia puolittaisia lupauksia, joita en sitten ole pystynyt toteuttamaan. En vain tajunnut, että yliopisto veisi niin paljon ajastani, enkä oikeastaan keksinyt mitään, mistä kirjoittaa... Mutta selittelyt sikseen. Nyt on uusi vuosi, ja vaikken yleensä teekään uuden vuoden lupauksia, uskon voivani pitää tämän. Eli, en enää lupaile tekeväni pian uusia postauksia, jos minulla ei oikeasti ole hajuakaan mistä kirjoittaisin. Ja jos minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon, ilmoitan siitä blogissa. Toisin sanoen yritän ottaa lukijat paremmin huomioon. 

Sitten varsinaiseen aiheeseen. Kävin heti uudenvuodenpäivän jälkeen katsomassa Maija Poppasen paluun elokuvissa siskoni kanssa. Sitä ennen piti kuitenkin katsoa alkuperäinen elokuva, jota en ollut vielä nähnyt. Kerron tässä molemmista katselukokemuksista ja vertailen niitä. Koska katsoin molemmat elokuvat englanniksi, käytän Maija Poppasta lukuunottamatta hahmojen alkuperäisiä nimiä. Teksti sisältää juonipaljastuksia kummastakin elokuvasta!

Ennen Maija Poppasen katsomista tiesin siitä lähinnä tunnetuimmat laulut ja sen, että Maija Poppanen on jonkinlainen maaginen olento, ja tietenkin lastenhoitaja (tässä täytyy mainita sellainen hassu juttu, että pienenä sekoitin Maija Poppasen ja Maija Vilkkumaan toisiinsa, ja luulin Poppasenkin olevan todellinen henkilö). Juonesta en tiennyt juuri mitään, paitsi sen, että Banksin perhe saa ratkottua ongelmansa ja menee lopussa lennättämään leijaa. 

Odotin elokuvalta paljon, pidetäänhän sitä klassikkona, enkä joutunut pettymään. Maija Poppanen on herttainen olematta kuitenkaan liian imelä, hauska mutta myös vakavasti otettava, sekä ennen kaikkea hyvin aikaa kestänyt, erinomainen musikaalielokuva.

Elokuvan ehdoton tähti on Julie Andrews Maija Poppasena. On vaikea uskoa, että kyseessä oli Andrewsin ensimmäinen elokuvarooli, niin luontevasti hän esiintyy jämptinä mutta rakastettavana lastenhoitajana. Ja se ääni. Jokainen Andrewsin esittämä laulu koskettaa, oli se sitten surumielinen Feed the Birds tai pirteä A Spoonful of Sugar. Miten voikin olla niin eläväinen ja kirkas lauluääni!

Julie Andrews todella on täydellinen Maija Poppasena. Kuvan lähde: https://animationscreencaps.com/mary-poppins-1964-2/90

Toki myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan. Dick Van Dyke Bertinä on sympaattinen tapaus, joka lapsekkuudestaan huolimatta osaa olla myös yllättävän vakava. Ja oli kyllä aikamoinen yllätys, että Van Dyke esitti myös vanhempaa herra Dawesía, se vaati jo jonkinlaista muuntautumiskykyä... Pidin kovasti myös Glynis Johnsista ja David Tomlinsonista, joista etenkin jälkimmäinen onnistuu luomaan herra Banksille uskottavan kehityskaaren olematta missään vaiheessa liian epämiellyttävä. 

Elokuvan lapsihahmot eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin aikuiset, mutta en sanoisi tämän olevan näyttelijöiden vika. Pikemminkin kyse on tavasta, jolla pikkulapset ärsyttävän usein esitetään elokuvissa, nimittäin pikku enkeleinä, jotka pitävät kyllä leikkimisestä, mutta muuten ovat ikäänsä nähden viisaita. Maija Poppasessa Michaelin ja Janen kiltteys ärsyttää erityisesti siksi, että ennen heidän esiintymistään heistä maalaillaan varsinaisia kauhukuvia: lastenhoitajaa täytyy vaihtaa tiuhaan, lapset karkaavat puistossa ja muuta. Mutta mikään sisarusten käyttäytymisessä ei vastaa tätä kuvaa. Kyllähän he karkaavat pankista, mutta silloinkin heillä on siihen hyvä syy. Herra Banks tuntuu kohtuuttomalta vaatiessaan parempaa kuria lapsille, jotka suurimmaksi osaksi käyttäytyvät hyvin. 

Näyttelijöiden lisäksi suuren vaikutuksen tekee elokuvan musiikki. Pidän yleisesti ottaen enemmän vanhoista kuin uusista elokuvamusikaaleista, sillä vanhoissa elokuvissa tehtiin kaikki täysillä. Uusissa, näytellyissä elokuvamusikaaleissa harvemmin tanssitaan ja laulun tasokin on huonontunut, varmaankin, koska elokuviin palkitaan Hollywood-näyttelijöitä, jotka eivät sitten välttämättä ole kaikkien parhaita laulajia... Mutta palataan aiheeseen. Maija Poppanen on minusta täydellinen elokuvamusikaali. Näyttelijät laulavat hyvin, laulut ovat monipuolisia ja todella, todella päähänjääviä. Ne soivat edelleen päässäni, vaikka elokuvan näkemisestä on jo muutama viikko aikaa. Suosikkejani ovat Chim-Chim-Cheree, Feed the Birds ja Let's Go Fly A Kite. 

Maija Poppasen erikoistehosteet ovat kestäneet ihmeen hyvin aikaa ja tekevät vaikutuksen (paitsi ehkä animatronic-lintu), erityisesti animaation ja live-actionin yhdistäminen Jolly Holiday -kohtauksessa. Myös lentokohtaukset ovat hienoja. Oli mielenkiintoista katsoa DVD:n ekstroista dokumentti Supercalifragilisticexpialidocious: The Making of Mary Poppins, jossa kerrottiin, miten erilaiset tehosteet saatiin aikaan. 

Elokuvassa on kuitenkin myös kohtia, joissa huomasin tylsistyväni. Yksi tällainen kohtaus oli käynti Albert-sedän luona, joka vain tuntui turhalta. Oikeastaan ainoa olennainen asia siinä on "puujalka nimeltä Smith" -vitsi, joka olisi varmasti voitu tuoda esille muutenkin. Albertin hahmo tulee täysin tyhjästä enkä saa hänestä oikein mitään irti. Samaistuin vahvasti Maija Poppaseen katsellessani tätä kohtausta. Myös Step in Time -kohtaus tuntuu ylipitkältä eikä edistä juonta mitenkään. Step in Time on muutenkin turhan itseään toistava kappale.

Kokonaisuutena elokuva kuitenkin jopa ylitti odotukseni, ja meninkin innokkaana katsomaan jatko-osaa. Suurin syy, miksi minun oli aivan pakko nähdä Maija Poppasen paluu elokuvissa, oli Lin-Manuel Miranda, jota olen fanittanut siitä lähtien kun tutustuin Hamilton-musikaaliin. Ja kuka se näkyikään ensimmäisenä kankaalla, kuin ihana Lin! Minusta hän varasti ehdottomasti show'n Jackina, joka samankaltaisesta roolistaan huolimatta oli mukavan erilainen hahmo kuin "hupiveikko" Bert. Lisäksi Mirandan cockney-aksentti oli aivan ihana, ja uskoakseni paremmin onnistunut kuin Dick Van Dyken pahamaineinen (mutta silti omalla tavallaan hurmaava) aksentti. 

Monitaituri Lin-Manuel Miranda osoittautui myös luontevaksi elokuvanäyttelijäksi. Kuvan lähde: https://www.broadway.com/buzz/192753/mary-poppins-returns-starring-emily-blunt-lin-manuel-miranda-moves-up-release-date/

Pidin toki elokuvassa muustakin kuin Mirandasta. Emily Blunt oli tuonut hienosti oman mausteensa Maija Poppasen hahmoon, ilman että muutos tuntui liialliselta. Tiesin toki jo aiemmin Bluntin olevan taitava laulaja, olihan hän ollut Into the Woods:issakin, mutta viimeistään tämä elokuva vakuutti minut hänen taidoistaan. Oli myös hauskaa, miten Blunt vaihtoi hienostoaksenttinsa cockney-aksenttiin A Cover Is Not The Book -laulun ajaksi. 

Elokuvassa esiintyi myös muita suosikkinäyttelijöitäni, kuten Ben Whishaw ja Colin Firth. Oli aika jännä nähdä Firth pahiksena, hänhän on tullut tunnetuksi romanttisten komedioiden tähtenä ja esittänyt muutenkin lähinnä sankarillisia hahmoja. Ei sillä että valittaisin, hänen karismansa teki minuun tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka itse hahmo jäi vähän irralliseksi. Miksi Wilkins halusi Banksin perheen talon? Olisin halunnut vähän taustoitusta hahmon motiiveihin. 

Ben Whishaw ja Emily Mortimer olivat oikein sympaattisia Michaelina ja Janena, vaikka he tuntuivatkin vähän hölmöiltä. Miten he eivät tienneet mitään perheensä raha-asioista? Miten Michael voi työskennellä pankissa, kun ei selvästikään hallitse edes oman kotinsa taloudenpitoa? Luulisi että George Banks olisi opettanut lapsilleen nämä asiat. 

Huolimatta tästä hieman turhauttavasta seikasta pidin kyllä aikuistuneista Banksin sisaruksista. Michael oli ihanan herkkä mieshahmo, ja yllätyin Whishaw'n kauniista lauluäänestä. Tosin ihmettelin vähän, miten Michaelin hiukset olivat muuttuneet punaruskeista mustiksi... Jane jäi vähän etäisemmäksi, mutta pidin hänen optimismistaan ja suloisista kohtauksista hänen ja Jackin välillä. 

Pidin elokuvan lapsihahmoista vähän enemmän kuin ensimmäisessä elokuvassa. Erityisesti pikku Georgie tuntui realistiselta lapselta, joka karkailee milloin minnekin (itsellänikin oli taipumusta kadota ilmoittamatta kenellekään), ja oli hauskaa, miten vanhemmat lapset aluksi vastustivat ajatusta lastenhoitajasta. 

Elokuvan laulut eivät olleet aivan samanlaisia korvamatoja kuin ensimmäisen Maija Poppasen, mutta mukavaahan niitä on kuunnella. Suosikkejani ainakin ensimmäiseltä katsomiskerralta ovat The Royal Doulton Music Hall, A Cover is Not the Book, The Place Where Lost Things Go sekä Trip a Little Light Fantastic. Tämä elokuva oli onneksi tehty enemmän vanhojen musikaalien tyyliin, eli näyttelijät pääsivät irrottelemaan kunnolla.

Juoneltaan elokuva jäi ikävä kyllä ensimmäistä osaa heikommaksi. On ymmärrettävää, että elokuvan tekijät halusivat herätellä nostalgisia tunteita ensimmäisen osan parissa kasvaneissa, mutta tuntuu, etteivät he uskaltaneet ottaa minkäänlaisia riskejä. Kävi nopeasti selväksi, että jatko-osa noudattaa samankaltaista juonikuviota kuin alkuperäinen Maija Poppanen, ja suurin osa lauluistakin heijastelee selvästi ensimmäisen osan laulujakin. On tuutulaulu, oudon sukulaisen laulu, työläisten laulu... Suurin ero on ehkä se, että jatko-osassa on pahis eivätkä suurin ongelma ole perheen keskinäiset välit. Mutta nämä samankaltaisuudet eivät ärsyttäneet minua niin paljon kuin löyhät selitykset. Kerroinkin jo aiemmin, miten Wilkinsin motiiveja olisi voinut avata enemmän. Tämän lisäksi myös Royal Doulton -kulhon sisällä oleva susi jäi hämäräksi hahmoksi. Ymmärsin kyllä, että susi edusti Wilkinsiä, mutta miksi se sieppasi Georgien? Miten se oli saanut lastenhuoneen tavaroita? Ja mitä oikeastaan tapahtui, kun lapset putosivat kulhon reunalta? 

Loppuratkaisu oli varsinainen deus ex machina. Oli toki mukavaa nähdä Dick Van Dyken cameo, mutta Dawes vain yhtäkkiä tulee ja kertoo, että Michaelilla ja Janella on säästöjä, joista he eivät tienneet mitään. Sattuipa sopivasti! Eikö siihen nyt olisi voinut muuta keksiä? 

Elokuvakokemuksena Maija Poppasen paluu oli viihdyttävä ja osin myös koskettava, eikä tuo juonen köykäisyys katsoessa juuri haitannut. Kuitenkin ensimmäinen osa vetää selkeästi pidemmän korren. Se on todellinen klassikko, jossa niin näyttelijät, musiikki ja tarina ovat osuneet nappiin - jatko-osassa ikävä kyllä vain kahdesta ensimmäisestä kohdasta voi sanoa saman. 

Oletteko käyneet katsomassa Maija Poppasen paluun? Mitä ajatuksia se herätti?

Rapunzel, Rapunzel, let down your hair! (eli miksi Tähkäpäällä ei saisi olla lyhyitä hiuksia?)

Huomasin juuri, että olen julkaissut tänä vuonna vain yhden postauksen... Täytyy yrittää loppuvuodesta olla aktiivisempi!

Olen seurannut uusia trailereita ja kuvia koskien Räyhä-Ralfin jatko-osaa Ralph Breaks the Internet, ja olen huolissani monestakin asiasta. Tänään haluan kuitenkin puhua elokuvassa nähtävistä Disney-prinsessoista, jotka ovat varmasti herättäneet eniten keskustelua netissä. Aivan erityisesti haluan nostaa esille Tähkäpään. 

(Teksti sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Kaksin karkuteillä!)

Olen samaan aikaan innoissani ja peloissani prinsessojen esiintymisestä (minkä luulen kyllä olevan aika lyhyt). Ovatko prinsessat uskollisia omille luonteilleen? (en oikein osaa kuvitella alkuperäistä Tuhkimoa osoittamassa ketään kengällään...) Ovatko he vain vitsien lähteitä? Entä onko vitseissä mitään uutta? Sanonpahan vain, että jos Aurora on vain "nukkuva prinsessa", minua ei naurata. Uusimmassa trailerissa hän torkahtaa Nap Queen -pyjamassa, joten en herättele kauheasti toiveita. 

Sitten on prinsessojen designit. Suurimmaksi osaksi näyttää ihan hyvältä, mutta kiinnitin huomiota siihen, että Tuhkimolla on vaaleat hiukset, kuten oheistuotteissa, eikä punertavat, niin kuin hänellä alun perin oli. Tämä harmittaa minua, koska tykkään Tuhkimon alkuperäisestä hiusväristä. Lisäksi hänen pukunsa on paljon sinisempi kuin alkuperäinen, hopeanhohtoinen leninki. 

Mutta eniten minua mietityttää Tähkäpää. Eikä vain tässä elokuvassa, vaan yleensäkin. Miksi hänellä on pitkät hiukset? Aivan kuin Eugene ei olisikaan leikannut Tähkäpään hiuksia oman henkensä uhallakin, jotta voi vapauttaa hänet Gothelin vallasta. Tämä on yksi suosikkikohtauksiani elokuvasta ja sillä on valtava painoarvo. Tähkäpään hiuksista on ehkä hyötyä, mutta ne myös sitovat hänet vuosiksi torniin ja erottavat hänet oikeista vanhemmistaan. Hiusten leikkaaminen on sekä valtava rakkauden osoitus että Tähkäpään vapauden symboli. Ja ajatelkaa miten helpottavaa olisi saada sellainen määrä hiuksia pois! 

Kuvan lähde: http://www.animationboss.net/ralph-breaks-the-internet-wreck-it-ralph-2/

Tähkäpää ei kuitenkaan tunnu pääsevän eroon hiuksistaan. Useimmissa oheistuotteissa hänellä on pitkät hiukset, ne kasvoivat jostain syystä takaisin Tangled: Before Ever After -TV-elokuvassa (en ole kyseistä elokuvaa nähnyt, joten en tiedä tarkemmin) ja nyt hänellä on ne jostain syystä myös Ralph Breaks the Internet:issä. Sentään häitään Tähkäpää sai viettää lyhyissä hiuksissa Tangled Ever After -lyhytelokuvassa. 

Keksin kyllä helposti syitä, miksi Tähkäpään kutrit palaavat kerta toisensa jälkeen. Ensinnäkin ne ovat hänen tunnusmerkkinsä, eivät pelkästään Disneyn Tähkäpään vaan satuhahmon yleensä. Lisäksi hiusten leikkaamista voi pitää juonipaljastuksena... mutta koska elokuvan ilmestymisestä on jo kahdeksan vuotta aikaa, en pidä sitä kovin hyvänä syynä. Hiukset ovat myös komedian aihe järjettömän pituutensa vuoksi. Ja viimeisenä syynä... en haluaisi sanoa sitä, mutta pitkiä hiuksia pidetään naisellisempina. 

Kaikilla prinsessoilla Lumikin jälkeen on ollut keskipitkät tai hyvin pitkät hiukset. Monia heistä on vaikea kuvitella ilman pitkiä hiuksia. Pocahontasin tuulessa liehuvat suortuvat, Arielin veden mukana lainehtivat kutrit, Meridan vallattomat kiharat... Mulan leikkasi kyllä hiuksensa hartiamittaisiksi voidakseen esittää miestä, mutta hänetkin kuvataan useammin pitkien hiusten kanssa (mitä kritisoin Prinsessat-brändiä koskevassa postauksessani). Tähkäpää teki historiaa olemalla sekä Disneyn pitkä- että lyhythiuksisin prinsessa. Ja vaikka hiukset vaikuttavat hänen tarinaansa, ne eivät määritä häntä hahmona. Eivätkä lyhyet hiukset ainakaan minusta vähennä hänen viehätysvoimaansa.

Kuvan lähde: https://animationscreencaps.com/tangled-ever-after-2012/

Toivon, että tulevaisuudessa Disney-elokuvissa nähtäisiin enemmän lyhythiuksisia sankarittaria. Se antaisi positiivisen viestin: naiseutta ei määritä hiusten pituus. Itse pidän mieluiten hiukseni melko lyhyinä, koska se on minusta mukavampaa ja lyhyitä hiuksia on helpompi hoitaa. Silti käytän mielelläni mekkoja enkä tunne olevani vähemmän naisellinen kuin mitä olin pitkähiuksisena. Pixar-elokuvissa lyhythiuksisia naishahmoja on nähty useammin (Ihmeperhe, Rottatouille, Inside Out), ja minusta Disneyn studiot voisivat ottaa mallia ja palata juurilleen. Jos lyhythiuksinen prinsessa oli muodikas vuonna 1937, on hän varmasti sitä myös vuonna 2018. 


Mitä mieltä olet Tähkäpään hiusten pituudesta? Entä millaisia ajatuksia Ralph Breaks the Internet -trailerit ovat herättäneet?

Inhokki-Disney-elokuvani

(Otsikko tulee todennäköisesti muuttumaan, mutta halusin saada tekstin julkaistua, joten olkoon tuo nyt jonkin aikaa.) 

Olen muistaakseni joskus sanonut, etten kirjoittaisi niin sanottuja "negatiivisia" postauksia... mutta siitä on aikaa, ja olen nyt muuttanut mieleni. Niin paljon kuin Disney-elokuvista pidänkin, kaikki niistä eivät miellytä, ja olen viime aikoina pohtinut tarkemmin sitä, mitkä ovat "inhokkejani" Disney-klassikoista ja miksi (toivon todella, että suomessa olisi englannin "least favourite" -rakennetta vastaava sana, inhokki tuntuu niin voimakkaalta). Lopulta sain kerättyä yhteen viisi elokuvaa, ja vieläpä laitettua ne järjestykseen sen mukaan, minkä katsoisin mieluiten, jos olisi aivan pakko valita. Lista siis huipentuu kaikkein suurimpaan Disney-inhokkiini. 

Koska en halua vain valittaa tai loukata ketään, joka pitää listan elokuvista, yritän aina perustella mielipiteeni ja keksiä kustakin elokuvasta myös hyviä puolia (paitsi ehkä listan viimeisestä elokuvasta). Kuvat ovat Animation Screencaps -sivustolta. Ja ei muuta kuin inhokkielokuvien pariin!




5. Peter Pan

Peter Pan saa "kunnian" aloittaa listani. Tätä elokuvan katsoisin listalta mieluiten, sillä siinä on huonojen asioiden lisäksi myös paljon hyvää. Kapteeni Koukku on mielestäni paras elokuvan hahmoista, vaikkei aivan suosikkipahiksiini kuulukaan. Erityisesti pidän kohtauksista, joista oikeasti näkee hänen pahismaisuutensa, kuten hänen vangittuaan Helinä-keijun. Lisäksi hänen ja Smeen välinen suhde on hauskaa seurattavaa. Mutta vaikka Koukku ei mikään miellyttävä henkilö olekaan, häntä vihansa Peter Pania kohtaan pystyy ymmärtämään, sillä on Peterin vika, että Koukku on menettänyt kätensä. Ja tästä pääsemme elokuvan ensimmäiseen ongelmaan: hyviksien moraali on vähintääkin kyseenalainen.

Ehdoton inhokkihahmoni elokuvassa on Peter Pan itse. Hän on suoraan sanottuna ilkeä ja itsekeskeinen kakara, joka vasta elokuvan loppupuolella näyttää minkäänlaisia sankarin piirteitä. Mutta ehkä Peteriäkin pahempi on Helinä-keiju, joka yrittää jopa murhata Wendyn mustasukkaisuutensa vuoksi. Tällaisia "hyviksiä" ei odottaisi näkevänsä Disney-elokuvassa. Lisäksi ärsyttävää on, miten kaikki elokuvan naishahmot ovat ihastuneita Peteriin ja kilpailevat tämän huomiosta kuin olisivat Mikä-mikä-maan Bachelor-kilpailussa. Mikään Peterin luonteessa ei anna ymmärtää, miksi hän on niin suosittu tyttöjen keskuudessa, varsinkin kun hän itse tuntuu täysin välinpitämättömältä toisten tunteiden suhteen.

Peter Pania katsoessa huomaa hyvin, miten arvomaailma on muuttunut 50-luvulta. Epäsympaattisista naishahmoista stereotyyppisiin intiaaneihin, moni kohtaus saa oloni epämukavaksi, vaikken voi tästä elokuvan tekijöitä oikeastaan syyttää. Mikä nykyään katsotaan rasistiseksi tai seksistiseksi ei kaikkien mielestä ollut sitä ennen.

Mutta kuten sanottu, Peter Panissa on myös hyvät puolensa. Pidän erityisesti tavasta, jolla elokuvan alku ja loppu yhdistyvät (alussa mainitaan tarinan tapahtuneen aikaisemminkin ja lopussa Wendyn isä muistaa nähneensä merirosvolaivan aikaisemmin). Lisäksi animaatiota on miellyttävä katsoa (vaikkei se Disneyn parhaimmistoa olekaan), erityisesti kohtauksessa, jossa Peter Pan ja Kultasen lapset lentävät Lontoon yli Mikä-mikä-maahan. Mutta kaikkiaan elokuva oli minulle tietynlainen pettymys, sillä olin odottanut siltä enemmän. Monet nimeävät Peter Panin Disney-suosikeidensa joukkoon, mutta minuun se ei erityistä vaikutusta tehnyt. 


4. Viidakkokirja 

Viidakkokirja ei herätä minussa oikein minkäänlaisia tunteita, positiivisia tai negatiivisia. Se ei ole miltään osin erityisen vaikuttava elokuva, ei hahmojensa eikä etenkään juonen kannalta. Tarinan voisi tiivistää muutamalla lauseella: Bagheera yrittää saada Mowglin pois viidakosta. Mowgli karkailee ja kohtaa juonen kannalta merkityksettömiä hahmoja. Mowgli ihastuu ensimmäiseen tapaamaansa tyttöön ja lähtee viidakosta. Loppu!

En sano, etteikö hyvän elokuvan voisi tehdä ilman kunnollista draaman kaarta. Mutta silloin ainakin henkilöiden pitäisi olla tarpeeksi kiinnostavia, jotta heitä jaksaisi seurata läpi koko elokuvan. Viidakkokirjassa seurataan Mowglia, joka on mukana lähes joka kohtauksessa, mutta Mowgli on melko rasittava päähenkilö. Hän lähinnä valittaa, ettei halua lähteä viidakosta, eikä lopulta tee omassa tarinassaan paljonkaan. Hänelle tapahtuu paljon asioita, mutta itse hän ei ole kovinkaan aktiivinen toimija. Kun hän joutuu Kaan hypnotisoimaksi ja apinoiden sieppaamaksi, hänet täytyy pelastaa. Lopussa hän sentään sytyttää Shere Khanin hännän tuleen, mutta se onkin ainoa hetki, jolloin Mowgli itse tekee jotain puolustaakseen itseään. Minua ärsyttää sekin, että Mowgli ei tee itse päätöstä viidakosta lähtemisestä, hän vain alkaa seurata tyttöä kuin hypnotisoitu. Lisäksi hän ei edes hyvästele ystäviään! 

Sivuhahmoista pidän elokuvassa enemmän, erityisesti Bagheerasta. Pystyn samaistumaan häneen sarkasmiinsa ja ärtymykseensä Mowglia kohtaan. Lisäksi Shere Khan on tehokas pahis ja minusta on hyvä, että hän esiintyy vasta elokuvan lopussa, sillä se lisää jännitystä. Muut hahmot ovat minulle melko yhdentekeviä, eikä heihin ehdikään tutustua, kun niin moni esiintyy vain yhdessä tai muutamassa kohtauksessa. 

Viidakkokirjassa on sentään mieleenjääviä lauluja, kuten Bare Necessities ja I Wan'na Be Like You. Jotkut lauluista ovat sen sijaan aika unohdettavia, erityisesti Colonel Hathi's March ja korppikotkien That's What Friends Are For. 

Kaiken kaikkiaan Viidakkokirja ei ole Disneyn eheimpiä elokuvia, ja olinkin tyytyväinen moniin muutoksiin, joita vuoden 2016 live-action -versiossa oli tehty. Erityisesti Mowglin hahmosta tehtiin paljon sympaattisempi ja pidin elokuvan lopusta enemmän. Minusta animaatioelokuvan viesti siitä, että Mowglin pitäisi olla omiensa parissa, on melko epämiellyttävä laajemmin ymmärrettynä. 


3. 101 Dalmatialaista

Tässä elokuvassa on potentiaalia, mutta lupaavan alun jälkeen menetän kiinnostukseni. Pidän siitä, miten Pongo kutsuu Rogeria lemmikikseen ja kohtauksesta, jossa Roger ja Anita kohtaavat. Nämä ovat muutenkin suloinen pari ja erottuvat monesta Disneyn pariskunnasta siinä, ettei heidän välillään tapahdu mitään ylenpalttisen romanttisista, mutta on silti selvää, että he rakastavat toisiaan. Muutenkin elokuvan realistisuus viehättää minua. Toki eläimet puhuvat ja vaikuttavat tapahtumiin, mutta kyseessä on sentään Disney-elokuva. 

Roger ja Anita ovat ainoat elokuvan hahmot, jotka kiinnostavat minua. Muut ovat minulle yhdentekeviä tai käyvät hermoilleni, etenkin Cruella De Vil. Jostain syystä eläinten pahoinpitely hämmästyttää ja raivostuttaa minua enemmän kuin ihmisten, joten Cruella kuuluu automaattisesti inhokkipahiksiini.  Hän on myös hahmona yksipuolinen, enkä saa hänestä irti muuta kuin että hän on läpeensä paha akka, jolla on pakkomielle turkiksiin. Eikä hän edes yritä piilottaa aikomuksiaan koiranpentujen suhteen. Ihmettelen, miten Anita pystyy olemaan niin ystävällinen häntä kohtaan. 

Mutta sitten dalmatialaispennut ryöstetään ja huomio siirtyy ihmisistä koiriin ja muihin eläimiin. Niin, ja Cruellan tyhmiin kätyreihin. Alkaa pelastusoperaatio, josta en rehellisesti sanottuna muista oikein mitään. Pongo ja Perdita eivät ole hahmoina tarpeeksi kiinnostavia, jotta heidän matkaansa jaksaisi seurata. Olisin halunnut Rogerin ja Anitan olevan aktiivisemmassa roolissa, mutta heidät nähdään seuraavaksi vasta elokuvan lopussa, missä he päättävät heittää kaiken järjen ikkunasta ulos ja pitää kaikki 101 dalmatialaista itsellään. Tämä on niin monella tavalla kyseenalaista, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka heillä olisikin rahaa muuttaa isompaan taloon, sitä ei kohta enää olisi, kun pitäisi ruokkia ja hoitaa kaikki koirat. Ja entä sitten, kun pennut kasvavat isoiksi? Dalmatialaiset eivät ole mitään pieniä koiria... Ja mahdolliset naapurit eivät ainakaan tule rakastamaan tätä perhettä!

Mitä lauluihin tulee, pidän kyllä kovasti Cruella De Vil -kappaleesta ja siitä, että se on yksi harvoista Disney-kappaleista, joka on tarinan sisällä jonkun hahmon säveltämä ja jolla on tekemistä juonen kannalta. Sen sijaan elokuvan lopussa kuultava Dalmatian Plantation on varmaankin yksi unohdettavimmista Disney-kappaleista ikinä. 


2. Dumbo

Onneksi Dumbo on hyvin lyhyt elokuva, sillä olisin tuskin pystynyt katsomaan sitä tuntia enempää. Se on minusta yksinkertaisesti liian ahdistava ja masentava. Siitä kohtauksesta lähtien, kun Dumboa pilkataan korviensa takia ja se erotetaan äidistään, elokuvaa on vaikea katsoa, sillä Dumbo on niin suloinen ja on kamalaa nähdä sen kärsivän. Hyviä puolia elokuvasta minun on vaikea löytää (Dumbon suloisuuden lisäksi), mutta täytyy tunnustaa, että Baby Mine on todella koskettava kohtaus. Ja on ihanaa, että elokuvalla on onnellinen loppu. 

En tykkää yhtään sirkuksista ja etenkin klovnit pelottavat minua, joten ei ole mikään ihme, etten välitä elokuvan tapahtumaympäristöstä. Myös eläinten käyttö sirkuksessa tuntuu nykyään julmalta. Mutta kaikkein eniten inhoan kohtausta, jossa Dumbo humaltuu ja alkaa hallusinoida. Jos minulle haluaisi aiheuttaa kärsimystä, hyvä tapa olisi soittaa Pink Elephants on Parade uudestaan ja uudestaan. Kohtaus on painajaismaisen ahdistava. 

Ei kai minulla muuta sanottavaa olekaan. Dumbo on elokuva, jota en haluaisi nähdä toista kertaa. Mutta täytyy myöntää, että kaikissa listan elokuvissa on ollut jotain hyvää ja pystyn ymmärtämään, miksi jotkut pitävät niistä. Samaa en voi sanoa listan viimeisestä elokuvasta, joka on ehdoton inhokkini Disney-klassikoista, nimittäin...


1. Lehmäjengi 

Mitä tässä pitäisi sanoa? Lehmäjengi on elokuva, joka jo perusidealtaan kuulostaa huonolta: kolme lehmää päättävät napata pahan karjavarkaan, jotta saavat pitää maatilansa. En katsonutkaan tätä elokuvaa omasta tahdostani, mutta kesätöihini kuului katsoa elokuvia lasten kanssa, joten siinä sitä sitten oltiin. Minusta tämä elokuva oli virhe, etenkin kun Disney lopetti 2D-animaatioiden tekemisen sen jälkeen (lukuun ottamatta Prinsessaa ja sammakkoa). Hahmot ovat epäkiinnostavia ja etenkin päähenkilö Maggie nousee Peter Panin ja Mowglin rinnalle inhokkipäähenkilöideni joukkoon. Maggie on niin leuhka ja ajattelematon, että ymmärrän hyvin rouva Callowayn ärtymyksen häntä kohtaan. Rouva Calloway onkin ainoa hahmo, josta voisin melkein sanoa pitäväni. Mutta hänkään ei pysty pelastamaan tätä elokuvaa. 

Lehmäjengi on elokuva, joka on selvästi suunnattu lapsille. Tällä tarkoitan sitä, että verrattuna useimpiin Disney-elokuviin sen vitsit tuntuvat rasittavilta, jos sattuu olemaan yli kuusivuotias (ei siis millään pahalla niitä yli kuusivuotiaita kohtaan, joiden mielestä elokuva on oikeasti hauska). Lehmävitsejä on enemmän kuin tarpeeksi, ja sellaiset "hauskat" hahmot kuin Buck-hevonen onnistuvat lähinnä ärsyttämään. Elokuvan pahis Alameda Slim on ehkä yksi laimeimmista Disney-pahiksista ikinä, ja hänen pahislaulunsa (jodlauksensa?) jää päähän soimaan, mutta ei hyvällä tavalla. Myöskin hänen apurinsa turhauttavat tyhmyydellään. 

Tämä arvostelu tiivistää hyvin ajatukseni Lehmäjengistä. Yhdyn erityisesti huomioon siitä, että elokuva ei saa katsojaa välittämään hahmoista tarpeeksi, että sen surullisin kappale Will the Sun Ever Shine Again? saisi aikaan toivotun vaikutuksen (vaikka se muuten kaunis laulu onkin). Minulle oli elokuvaa katsoessani täysin yhdentekevää, saavatko lehmät maatilansa vai eivät. Tietenkin olin lopussa onnellinen, mutta lähinnä siksi, että elokuva oli vihdoinkin ohi. 



Siinäpä minun inhokkini Disney-klassikoista. Kertokaa toki, mistä elokuvista te pidätte vähiten ja miksi!

Dark was the night when our tale was begun, on the docks near Notre Dame...

Hei kaikille! Pyörivä nuoli -blogin Vilhelmiina kirjoitti hiljattain elämäänsä vaikuttaneista animaatioelokuvista, ja haastoi minutkin samaan. En ole vieläkään täysin varma, koskiko haaste vain animaatioelokuvia, mutta se sai ainakin minut miettimään kaikkia elokuvia, jotka ovat tehneet minuun erityisen vaikutuksen. Elokuvat eivät ole saaneet minua muuttamaan elämääni, joten päätin Vilhelmiinan luvalla hieman muokata haastetta ja kertoa elokuvista, jotka ovat sykähdyttäneet muita enemmän. Elokuvista, joita ei unohda heti ne nähtyään, vaan muistaa ja katsoo mielellään moneen kertaan. Päätin myös jakaa haasteen kahteen osaan, joista toisen julkaisen täällä ja toisen A Geek Interpreter -blogissani. Tässä ensimmäinen osa, joka on omistettu animaatioelokuville. Tai oikeastaan Disney-elokuville, sillä muiden studioiden elokuvat eivät ole tehneet minuun yhtä suurta vaikutusta. 

Kuvat ovat tuttuun tapaan Disney Screencaps-sivustolta. Teksti sisältää juonipaljastuksia!


1. Notre Damen kellonsoittaja (1996)

Tämä elokuva sai minut innostumaan Disneystä kolmisen vuotta sitten. Oikeastaan siitä alkaa olla tasan kolme vuotta, koska muistan katsoneeni sen joulukuussa. Muistan, miten minä ja siskoni katsoimme sen heti kun olin sen kirjastosta lainannut, ja miten olin myyty heti ensimmäisestä laulusta alkaen. Tämä elokuva on vain niin sanoinkuvaamattoman hieno tarina maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja itsensä hyväksymisestä. Ensimmäisellä katsomiskerralla edes gargoilit, jotka nykyään tuntuvat vähän turhilta, eivät haitanneet minua. Hahmot, erityisesti Quasimodo, liikuttavat ja laulut kuuluvat Alan Menkeniin hienoimpiin sävellyksiin. Olen iloinen, että juuri tämä elokuva oli ensimmäinen "uudelleenkosketukseni" Disneyn tuotantoon, sillä vähemmän upea elokuva ei välttämättä olisi saanut minua vakuutetuksi siitä, että Disney-elokuvien katsominen kannattaa. Tulen aina muistamaan Notre Damen kellonsoittajaa lämmöllä.


2. Kaunotar ja hirviö (1991)

Kuten olen usein tehnyt selväksi, Kaunotar ja hirviö on suosikkini Disneyn klassikoista.
Mikään näkemäni ei ole onnistunut sitä ylittämään. Tässä elokuvassa yksinkertaisesti on kaikki kohdallaan. Hahmot ovat ihania, musiikki on satumaisen kaunista ja tarina koskettaa. Voisin katsoa tämän elokuvan vaikka kuinka monta kertaa ja vaikuttuisin siitä silti. Bellen ja Hirviön tanssiaiskohtaus saa lähes poikkeuksetta minussa aikaan kylmiä väreitä. Mitä muuta voin sanoa? Rakastan tätä elokuvaa!


3. Up - kohti korkeuksia (2009)

Kolmannen elokuvan miettiminen tuotti vähän enemmän päänvaivaa, kunnes keksin, että Pixar-elokuvatkin ovat olemassa. En olekaan niistä blogissa juuri puhunut. Suosikkini näkemistäni Pixar-elokuvista on ehdottomasti Up. Ennen elokuvan näkemistä en olisi voinut kuvitella, miten hyvä se on. Elokuva on samaan aikaan surullinen ja hauska. En itke usein animaatioelokuvia katsoessani, mutta Carlin ja Ellien rakkaustarina nostattaa kyllä kyynelet silmiini. Varsinkin elokuvan loppupuolella, kun Carl näkee Ellien viimeisen merkinnän kirjassa... Pelkkä ajatuskin koskettaa. Onneksi elokuvassa on myös runsaasti huumoria esimerkiksi hellyttävän Dogi-koiran muodossa. Ah, pitäisi katsoa tämäkin elokuva uudelleen jokin päivä ja liikuttua jälleen.



Siinä olivat minun valintani vaikuttavimmiksi animaatioelokuviksi. Kiitos haasteesta, Vilhelmiina!