Kultakutri ja punapää, luku 1

Pitkästä aikaa! Anteeksi, kun olen nyt pitänyt näin pitkää taukoa. Olen juuri aloittanut lukion enkä ole oikein ehtinyt ajatella blogia. Yritän nyt kuitenkin päivittää useammin!  

Nyt aloitan uuden tarinan nimeltä Kultakutri ja punapää. Tarinasta piti alun perin tulla novelli, mutta kuinka ollakaan, teksti venyi ja jo tästä ensimmäisestä luvusta tuli 18-sivuinen... Toivottavasti jaksatte lukea joka tapauksessa! 

Ennen tarinan alkua haluan osoittaa erityiskiitoksen sivustolle nimeltä Behind the Name, josta on ollut valtavasti apua tarinoideni henkilöiden nimissä. Sivuilta löytyy todella monipuolisesti niin etu- kuin sukunimiäkin eri maista, ja suosittelen sitä lämpimästi!  

Haluaisin tässä vielä mainita yhdestä asiasta, joka on mietityttänyt minua, nimittäin kommenteista. Blogillani on melko paljon katselukertoja, muttei kovin paljon kommentteja. Toivoisin siis, että jos käytte blogissani, niin jättäisitte ainakin muutaman sanan merkiksi käynnistänne! 

Mutta nyt, toivottavasti pidätte uusimmasta tarinastani!  



                                                Kultakutri ja punapää

                                                    

                                          Ensimmäinen luku: Neidon päätös

”Oi!”

   ”Onko se mieleenne, neiti?” 

   Rosalind katsoi kuvajaistaan peilistä. Tai pikemminkin yllään olevaa mekkoa.  Juhlapuku oli hempeän vaaleanpunainen, monikerroksinen ja hänelle täydellisesti istuva. Hän ei saanut näystä tarpeekseen.

   ”Se on täydellinen”, Rosalind sanoi seuraneidilleen Katharinalle. ”Kerta kaikkiaan upea.” 

   ”Se pukeekin teitä täydellisesti”, Katharina sanoi lämpimästi. Rosalindin hymy leveni. 

   ”Ajattele”, hän sanoi huokaisten. ”Huomenna tapaan viimein hänet.”

   ”Niin, neiti”, Katharina sanoi myös hymyillen. ”Toivottavasti hän on odotustenne mukainen.” 

   ”No, kaikkihan häntä kehuvat”, Rosalind sanoi haaveilevalla äänellä. ”Sanovat, että Ansgar on täydellinen ehdokas aviomieheksi. Niin sen täytyy olla.”

   Nuori nainen yritti parhaansa mukaan peittää epävarmuutensa. Kyllähän hän haaveili rakkaudesta, piti jo Ansgaria unelmiensa miehenä…  mutta olisiko naimisiinmeno sittenkään sellaista kuin hän kuvitteli? Oikeasti häntä pelotti vähän. 

   Mutta kuten tavallista, Katharina näki hänen lävitseen. ”Ettekö ole varma valinnasta, neiti?” 

   Rosalind hymähti. ”Eihän se minun valintani ollut. Vaan isän ja äidin. Aivan niin kuin Siegfriedin kohdallakin. Me emme saa päättää mitään itse.” 

   Kun Katharina pysyi vaiti, Rosalind jatkoi. ”Mutta silti… minusta tuntuu, ettei Ansgar tuota pettymystä. Hän on varmasti mies, jolle voi uskoutua, jonka kanssa voi tuntea olonsa turvalliseksi.” 

   Katharina hymyili vaisusti. ”Toivon tosiaan, että niin on. En toivoisi teidän joutuvan naimaan ketään, joka ei ole arvoisenne.”  

   ”Hän on varmasti arvoiseni”, Rosalind sanoi ja katsoi jälleen peilikuvaansa. Tällä kertaa hän tarkasteli kasvojaan, pitkiä, kultaisia kiharoitaan, punertavia poskiaan ja suuria, sinisiä silmiään. Mahtoiko hän kelvata tulevalle aviomiehelleen? Ainakin hän toivoi niin. 

   Rosalind Blumstein oli Eichendorfin krevin tytär, mikä tarkoitti sitä, että hän oli melkoisen korkeassa asemassa. Blumsteinin suvun juuret ulottuivat monen sadan vuoden taa ja sukukartano oli ollut nykyisellä paikallaan viimeiset kaksisataa vuotta. Rosalind oli elänyt aina loiston keskellä eikä osannut kuvitellakaan elämää ilman ylellisyyksiä ja palvelijoita. Eikä hänellä mitään valittamista nykyiseen tilanteeseen ollutkaan.  

   Nyt, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, Rosalind oli päätetty naittaa naapurikaupunki Grünhügelin kreivin pojalle Ansgarille, joka oli häntä kolme vuotta vanhempi ja huhujen mukaan erittäin ihailtu mies. Vaikka kihlauksesta oltiin sovittu jo kuukausi sitten, eivät Rosalind ja Ansgar olleet vieläkään tavanneet toisiaan henkilökohtaisesti.  Ja viikon päästä olisivat heidän kihlajaisensa. Rosalind saattoi vain toivoa parasta, sillä aivan ketä tahansa hän ei suostuisi naimaan.

   Hänen veljensä Siegfried oli kyllä turhankin innokas kertomaan avioliiton huonoista puolista. Ei Rosalind tosin ymmärtänyt veljensä valituksia, sillä hänen vaimonsa Konstanze, Steindahlin vapaaherran tytär, oli paitsi kuvankaunis myös sivistynyt nuori nainen. Mutta he olivatkin olleet naimisissa jo neljä vuotta, joten ehkä siinä ajassa ehti kyllästyä puolisoista parhaimpaankin… tai mitäpä Rosalind siitä tiesi. Eihän hänellä ollut kokemusta mistään sen tapaisestakaan. 

   Nukkumaan mennessä Rosalindia alkoi jännittää aivan tavattomasti. Huomenna he viimein tapaisivat… ja siitä tapaamisesta riippui koko hänen loppuelämänsä. Jos Ansgar ei vastaisi hänen odotuksiaan… niin, mitä sitten tapahtuisi?  Joutuisiko hän vain tyytymään tilanteeseen vai kuuntelisivatko hänen vanhempansa hänen mielipidettään? 

   Näihin ajatuksiin uppoutuneena Rosalind vaipui lopulta uneen – nähden unissaan miehen, joka oli komeampi ja lempeämpi kuin yksikään toinen. 

Seuraavana päivänä hän heräsi aamuvarhain. Katharina oli erityisen huolellinen Rosalindia laittaessaan, ja lopulta, yllään taivaansininen, pitkähihainen mekko ja kampauksenaan helmin koristettu nuttura, Rosalindin ei tarvinnut muuta kuin odottaa vanhempiensa seurassa. 

   ”Odotathan jo innoissasi Ansgarin tapaamista?” hänen äitinsä, kreivitär Lisbeth Blumstein, kysyi heidän istuessaan loisteliaan suuressa tanssisalissa, jossa vieraat otettaisiin vastaan. Rosalind oli ulkonäöltään tullut äitiinsä, kasvojen muotoa myöten. Tosin hänen äitinsä hiukset olivat ruskeamman sävyiset kuin Rosalindin kullankeltaiset kutrit. 

    ”Toki”, Rosalind sanoi, vaikka häntä todellisuudessa jännitti hirveästi. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän voisi pyörtyä kohta. 

   ”Heidän pitäisi tulla näillä minuuteilla”, hänen isänsä, kreivi Friedrich Blumstein, sanoi katsoen toista tanssisalin suurista kaappikelloista. Hän ei ollut kovin pitkä tai muutenkaan kookas mies, mutta hänen viiksekkäät ja kapeat kasvonsa saattoivat tarvittaessa näyttää hyvinkin uhkaavilta. 

   Rosalind veti henkeä. Ei, hän ei ollut vielä valmis tähän…

   Silloin huoneeseen tuli palvelija, joka ilmoitti: ”Grünhügelin arvoisa kreivi ja hänen poikansa Ansgar-herra ovat saapuneet.”

   He kaikki kolme nousivat seisomaan, vaikka Rosalind pysyi hädin tuskin pystyssä. Ei vielä, ei vielä…

   ”Päästä heidät sisään”, hänen isänsä sanoi.

   Ei kulunut minuuttiakaan, kun saliin tuli kaksi miestä, molemmat pitkiä ja tummia. Rosalind katsoi heitä hetken oikeastaan mitään ajattelematta, kunnes he tulivat heidän luokseen. 

   Miehistä vanhempi kumarsi. ”Arvoisa kreivi, tämä on kunnia.” 

   ”Älkää toki”, Rosalindin isä sanoi. ”Samassa asemassahan me olemme. On meille aivan yhtäläinen kunnia, että sukumme saavat jälleen liittyä yhteen.” 

   Rosalind ei oikeastaan kuunnellut isänsä puheita, vaan keskittyi kihlattuunsa. Ansgar oli… erikoinen. Saattoihan häntä kutsua komeaksi, mutta ei hän ainakaan Rosalindin kuvitelmia vastannut. Ansgar oli pitkä, ainakin kolme jalkaa Rosalindia pidempi. Hänellä oli kalpeat kasvot, pitkä, suora nenä, kulmikas leuka ja melkoisen suuret korvat. Hänen tummanruskeat hiuksensa ulottuivat lähes hartioille saakka ja kihartuivat hieman latvoja kohden. Hän katsoi Rosalindia pää suorassa, kumartumatta, ja Rosalind sai epämiellyttävän vaikutelman siitä, ettei hän vaivautunut katsomaan kihlattuaan kuin nenänvartta pitkin. 

   ”No, Ansgar”, Grünhügelin kreivi sanoi, ”tervehdi tulevaa morsiantasi.” 

   Äkkiä Ansgarin kasvoille nousi hymy, ja hän tarttui Rosalindin käteen.

   ”Tämä on suuri kunnia”, hän sanoi melkoisen karhealla äänellä, nosti käden huulilleen ja suuteli sitä. Rosalind piti sitä kummallisena – eivätkö miehet yleensä kumartuneet naisen kättä suudellessaan?

   ”Niin”, Rosalind henkäisi ja niiasi. ”Niin minustakin, Ansgar-herra.” 

   ”Hienoa”, Rosalindin isä sanoi. ”Nyt voimme ilmeisesti juhlia viinilasillisen kanssa?” 

   ”Ehdottomasti”, Grünhügelin kreivi vastasi. ”Vaikka nuoret voivat tietenkin tutustua toisiinsa vaikkapa pienellä kävelyllä kartanossa?” 

   ”Tietenkin”, Eichendorfin kreivi sanoi hymyillen tyttärelleen ja Ansgarille. ”Näyttäisitkö kihlatullesi kartanoa, Rosalind?”

   ”Toki”, Rosalind vastasi. Tosiasiassa kaksinolo Ansgarin kanssa tuntui hieman hermostuttavalta ajatukselta, mutta toisaalta, ehkä tutustuminen voisi auttaa.

   Hän kääntyi Ansgariin päin. ”Menisimmekö sitten?”

   Ansgar nyökkäsi. ”Mennään.” 

   Rosalind hymyili parhaansa mukaan. Hän tunsi jälleen sydämensä kovat lyönnit rintaansa vasten. Miksi häntä piti jännittää niin paljon? 

   Heidän poistuttuaan tanssisalista Rosalind jäi hetkeksi seisomaan oven taakse. Hän ei ollut koskaan tuntenut korsetin puristavan näin kovasti. 

   Ansgar ei kysynyt hänen vointiaan, eikä sanonut ylipäätään mitään. Rosalind mietti, mahtoiko hän yleensäkään puhua paljon.

   Lopulta hänen täytyi itse rikkoa hiljaisuus. Hän naurahti hermostuneesti ja sanoi: ”Anteeksi, kaipasin vain hetken lepoa. Voimme jo lähteä kiertämään kartanoa.” 

   Hän alkoi kävellä eteenpäin ja Ansgar seurasi häntä pysyen edelleen vaiti. Rosalind mietti, mistä saisi hyvän keskustelunaiheen, ja, yrittäen estää painostavan hiljaisuuden lankeamista, esitteli kotikartanoaan kihlatulleen. 

   ”Tätä me kutsumme taidekäytäväksi”, hän sanoi heidän kulkiessaan toinen toistaan kalliimpien taulujen ohitse. ”Tässä on niin muualta hankittua kuin kotoamme tullutta taidetta… tämä on isoisäni tekemä…” 

   Ansgar ei näyttänyt järin kiinnostuneelta. Sen sijaan hän tarkkaili Rosalindia kasvoillaan ilme, jota tyttö ei osannut tulkita. 

   ”Anteeksi”, Rosalind sanoi taas hermostuen. ”Ettekö pidä taiteesta?” 

   ”Enpä juuri”, Ansgar murahti.

   Hän ei jatkanut keskustelua, joten jäi Rosalindin tehtäväksi kysyä: ”No… mistä te sitten pidätte?” 

   Ansgar ei vastannut heti. Lopulta hänen kasvoillaan kävi hymyntapainen ja hän sanoi: ”Ratsastuksesta.” 

   ”Ratsastuksesta!” Rosalind toisti. Hän ei ollut koskaan ollut järin hyvä hevosten kanssa, eikä hänellä tosiaankaan ollut oikeanlaista asua talleilla käymiseen… Mutta jos se saisi Ansgarin avautumaan edes vähän enemmän…

   ”No, kävisimmekö sitten hevostalleilla?” Rosalind kysyi. Ansgarin kulmat kurtistuivat. 

   ”Käykö se päinsä?” hän kysyi. 

   ”Kyllä kai”, Rosalind sanoi. ”Voin näyttää hevosemme, jos haluatte.” 

   Ansgarin kasvot kirkastuivat hieman. ”Hyvä, mennään sitten.” 

   Rosalind hymyili, vaikka todellisuudessa häntä vähän ärsytti Ansgarin nenäkkyys. Aivan kuin hän olisi voinut määräillä Rosalindia miten tahtoo – vieläpä tämän oman katon alla. Eikä vaikuttanut siltä, että heillä olisi kauheasti mitään yhteistäkään. Rosalindilla oli vatsanpohjassaan ilkeä tunne. Entä jos hän ei oppisikaan pitämään Ansgarista? 

   He kulkivat kartanon läpi Rosalindin yhä esitellessä satunnaisia huoneita ja käytäviä. Hän lopetti selittämisen kuitenkin varsin lyhyeen, kun huomasi, ettei Ansgar tuntunut kuuntelevan häntä.

   Mitä tässä oikein pitäisi tehdä? Rosalind ajatteli silmäillen kihlattuaan. Miten saisin hänet sanomaan enemmän kuin kolme sanaa?

   Häntä alkoi ärsyttää entistä enemmän. Eihän se hänen vikansa ollut, että Ansgar oli töykeä eikä edes vaivautunut tekemään itse aloitetta. Miksi siis Rosalindin pitäisi hoitaa kaikki?

   Hän pysähtyi ulko-ovien eteen ja Ansgar teki samoin. Rosalind katsoi miestä silmiin.

   ”Kuulkaa”, tyttö sanoi eikä enää yrittänyt kuulostaa kovin ystävälliseltä. ”Jos teitä vaivaa jokin, voitte toki kertoa minulle.”

   Ansgard näytti vähän hölmistyneeltä. ”Kuinka niin?” hän kysyi.

   ”No…” Rosalindin kärsimättömyys alkoi pettää. Jos hänen pitäisi kestää tätä vielä kauemmin… ”Olette niin hiljainen.”

   ”Niin?” Ansgard ei vaikuttanut ymmärtävän Rosalindin sanojen merkitystä. ”Mitä siitä?” 

   ”No, sitä vain että…” Rosalindin kasvot punehtuivat, ”että olisi helpompaa, jos puhuisitte minulle.” 

   Ansgard kohotti kulmiaan. ”Enkö muka puhu teille nyt?” 

   Rosalindille riitti. Hän ravisti päätään ja sanoi: ”Äh, unohtakaa. Minä… minulla on vähän asioita hoidettavana. Suokaa anteeksi.” 

   Hän niiasi vaivalloisesti Ansgarille, joka katsoi häntä hämmentyneenä.

   ”Mutta entä hevoset?” hän kysyi. ”Teidänhän piti näyttää ne minulle.” 

   ”Etteköhän te pärjää yksinännekin”, Rosalind sanoi yrittämättäkään olla kohtelias.”Kun hevoset kerran ovat niin tärkeitä teille.” 

   Hän kääntyi eikä katsonut taakseen kävellessään pois ulko-ovien luota ja aulan poikki käytäville. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut näin kurjalta. 

   Ei se minun vikani ole, Rosalind ajatteli. Ei ole minun syyni, jos kihlattuni on tunteeton typerys, joka ei edes yritä tutustua minuun…

   Hänen silmistään tuli kyyneliä ja hän katsoi taakseen. Ansgar ei ollut seurannut häntä. Vaikka kyllähän sen olisi muutenkin tiennyt. 

   Ei tämän näin pitänyt mennä, Rosalind ajatteli. En halua tällaista.

   Viimein Rosalind pääsi omaan huoneeseensa ja vajosi sängylleen. Hänen kyyneleensä eivät olleet loppuakseen. 

   Hän ei uskonut, että hänen ja Ansgarin välille voisi syttyä mitään syvempiä tunteita. Mies ei vaikuttanut välittävän hänestä tippaakaan – eikä Rosalind sen puoleen piitannut hänestä. 

   ”Ja sellaisen kanssa pitäisi olla loppuelämänsä”, Rosalind mutisi.”Ei tule onnistumaan. Mutta mahtavatko isä ja äiti ymmärtää…” 

   Häntä huolestutti valtavasti. Hän tiesi vanhempiensa rakastavan häntä, mutta mahtaisivatko he kuitenkaan sallia tyttärensä oikuttelevan avioliiton suhteen? Hän osasi jo kuvitella, miten hänen äitinsä kehottaisi antamaan Ansgarille aikaa.  Mutta Rosalind ei vain jaksanut uskoa, että kaikki maailman aika muuttaisi miestä, joka oli kiinnostuneempi hevosista kuin hänen tunteistaan. 

   Mahtoiko hän mennä katsomaan hevosia? Rosalind ajatteli, vaikkei oikeastaan välittänyt. Eihän hän tiedä, missä tallit ovat…

   Vielä jonkin aikaa maattuaan Rosalind nousi sängyltään. Hänestä tuntui, että häntä alettaisiin kuitenkin etsiä pian, joten oli ehkä parasta mennä itse takaisin tanssisaliin. 

   Isä ja äiti varmaan nuhtelevat minua, tyttö ajatteli suoristaessaan hameensa ryppyjä, kun jätin Ansgarin sillä tavalla… Mutta omapahan on ongelmansa…

   Rosalind tunsi tosiasiassa hieman syyllisyyttä, mutta toisaalta, hän oli sentään yrittänyt tutustua kihlattuunsa. Eikö kenellä tahansa lakkaisi kärsivällisyys, kun toinen ei ota mitään kontaktia.     Ärtymystäkin enemmän hän tunsi kuitenkin surua ja epävarmuutta. Mitä seuraavaksi tapahtuisi? 

   Tanssisaliin tullessaan Rosalind kuuli naurua. Hänen vanhemmillaan ja Grünhügelin kreivillä oli ilmeisen hauskaa. Ansgar ei ollut paikalla.

   Silloin hänen äitinsä huomasi hänet. ”Rosalind, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi tyttärensä lähestyessä. ”Mitä… missä Ansgar on?” 

   ”No, hän…” Rosalind mietti oikeaa sanavalintaa, ”tai siis, me emme oikein tulleet toimeen.” 

   Rosalindin isä kurtisti kulmiaan. ”Kuinka niin? Missä hän on?”

   Kaikki kolme aikuista katsoivat Rosalindia hämmästyneinä, ja nyt Rosalindista tuntui kiusallisen syylliseltä. Hänen vanhempansa eivät katsoisi sitä hyvällä, mutta hänen täytyi kertoa totuus. 

   ”Hän halusi nähdä hevoset”, Rosalind aloitti, ”ja minä olin kyllä aikeissa näyttää ne hänelle. Mutta…” Hän vilkaisi Grünhügelin kreiviä. ”Hän… on kovin hiljainen. En oikeastaan tiennyt, miten puhuisin hänelle. Lopulta minä sitten hermostuin ja… ja jätin hänet ulko-oville.” 

   Hänen poskensa olivat punehtuneet entisestään. Hänen vanhempansa katsoivat häntä odottavina, kun taas Ansgarin isä näytti tympääntyneeltä. Rosalind oli hetken hiljaa, kunnes sanoi: ”No… siinä kaikki.” 

   ”Siinä kaikki?” hänen isänsä kysyi epäuskoisena. ”Kuinka niin?” 

   ”Niin siinä kävi.”

   ”Sinä jätit hänet ulko-oville, niinkö?” 

   ”Niin.”

   Hänen isänsä näytti niin tyrmistyneeltä, ettei enää tuntunut löytävän sanoja. Hänen äitinsä pudisteli päätään. 

   ”Rosalind…” 

   ”Olen pahoillani!” Rosalind huudahti. ”Aivan oikeasti olen. Mutta…” 

   ”Mutta?” hänen isänsä toisti. ”Mikä syy sinulla on antaa tähän?” 

   ”Hän… Ansgar…” Mutta silloin Rosalind muisti Grünhügelin kreivin läsnäolon. ”Tuota…” 

   ”Ei tarvitse selitellä”, kreivi sanoi äkkiä heidän katseidensa kohdatessa. ”Ymmärrän kyllä. Poikani kanssa on vaikea puhua, niinhän?” 

   Rosalind nyökkäsi yllättyneenä. ”Kyllä. Mutta kyllähän vikaa oli vähän itsessänikin…”

   ”Älkää syytelkö itseänne, neiti hyvä”, kreivi sanoi hymyillen hieman murheellisesti. ”Hän on ollut aina sellainen. Viihtynyt paremmin hevostalleilla kuin tanssiaisissa. Hän ei ole mikään seurapiiri-ihminen, mutta hänen ulkomuotonsa on herättänyt useissa mielikuvan ihanteellisesta miehestä. Me kyllä harjoittelimme tätä päivää varten, mutta hän ei tunnu vain oppivan…” 

   ”Ai…” Rosalind ei tiennyt mitä sanoa. Hänestä tuntui vähän nololta. ”Eli… se ei siis johtunut minusta?” 

   ”Ei varmasti”, kreivi sanoi. ”Ei, te olette mitä ihastuttavin neito. Ja uskon, että Ansgarkin ymmärtää sen ennen pitkää.”

   ”Niinkö?” Rosalindin mieliala oli hieman parempi, vaikkei hän vieläkään uskonut, että halusi naida Ansgarin. Mutta nyt ei ollut kyse miehestä, vaan hänestä itsestään. Hän oli täysin erilainen luonne kuin Ansgar, sosiaalinen ja juhlista nauttiva. Kestäisikö hänen kärsivällisyytensä sellaisen miehen kanssa? 

   ”Mutta nyt”, Grünhügelin kreivi totesi, ”meidän pitäisi etsiä poika. Talleillehan te olitte menossa?”

   ”Ai, kyllä”, Rosalind sanoi. ”En kyllä nähnyt häntä sen jälkeen.” 

   Hänen vanhempansa näyttivät siltä kuin olisivat pidätelleet närkästyneitä huokauksia. Rosalindia nolostutti entisestään. 

   Ansgarin isä ei kuitenkaan tuntunut piittaavan. ”Talleille hän on varmaan mennytkin”, hän sanoi hymyillen. ”Hän viihtyy siellä paremmin kuin suurissa kartanoissa.” 

   Siispä he kaikki lähtivät talleille. Rosalind oli iloinen siitä, ettei kreivi ollut suuttunut hänelle, mutta samalla häntä huolestutti vanhempiensa moitinnat vieraiden lähdettyä.

   Perille päästyään he löysivät kuin löysivätkin Ansgarin silittelemästä hevosia tallimestari Mathiaksen keskustellessa hänen kanssaan melko yksipuolisesti. Heidän tullessaan sisään Mathias kumarsi.

   ”Päivää, kreivi, kreivitär ja Rosalind-neiti. Ja te lienette Grünhügelin kreivi? Poikanne käsittelee hevosia kuin vanha tekijä!” 

   ”Hauska kuulla”, kreivi sanoi ja kääntyi Ansgariin päin, joka leperteli edelleen Thomas-nimiselle orille. ”Ansgar, meidän on aika lähteä.” 

   Ansgar katsoi isäänsä hämmentynein ilmein. ”Miksi?”

   ”Olemme käyttäneet isäntämme vieraanvaraisuutta hyväksemme jo aivan tarpeeksi”, Grünhügelin kreivi sanoi. ”Tosin voisit ensin hyvästellä kihlattusi.”

   Ansgar vilkaisi Rosalindia, joka punastui. Häntä tosiaan hävetti aikaisempi käytöksensä. 

   ”Selvä”, nuori mies sanoi ilmeettömästi.  Hän taputti hevosta vielä kerran ja tuli sitten lähemmäs Rosalindia. 

   ”Näkemiin, Rosalind-neiti”, Ansgar sanoi ja hymyili samalla tavalla kuin tervehtiessään Rosalindia. Nyt tyttö huomasi, miten väkinäinen hymy oli. Ansgar suuteli jälleen hänen kättään nostamalla sen huulilleen. Sitten hän päästi sen saman tien irti. ”Kunnes jälleen tapaamme.” 

   ”Näkemiin, Ansgar-herra”, Rosalind sanoi ja hymyili pakotetusti hänkin, vaikka hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Mutta hän ei saanut, ei nyt…

   ”Kiitos vieraanvaraisuudestanne”, Grünhügelin kreivi sanoi lämpimästi ja kumarsi. ”Näemme kihlajaisissa.” 

   ”Kiitos teille”, Rosalindin isä vastasi. ”Odotamme kihlajaisia innolla.” 

Kun Ansgar ja hänen isänsä olivat lähteneet, hänen vanhempiensa hymyt hyytyivät. Rosalind katsoi heitä anteeksipyytävästi. 

   ”Olen pahoillani”, Rosalind sanoi taas. ”Uskokaa minua, minä – ” 

   ”Puhutaan tästä sisällä”, hänen isänsä sanoi rauhallisella, mutta vakavalla äänensävyllä. Rosalind nyökkäsi ja he lähtivät sisälle kartanoon. 

   He kaikki istuivat lopulta kokoushuoneessa, missä puhuttiin kaupungin politiikasta. Suuret puutuolit ja pitkä pöytä toivat keskusteluun ikävän virallisen tunnun. Rosalind kiemurteli istuessaan pöydän päässä, mihin isä oli hänet määrännyt, ja odotti vanhempiensa puhuvan. 

   ”Rosalind”, hänen isänsä aloitti ja hänen harmaantuvat viiksensä värisivät. ”Luulin, että osaisit käytöstavat.” 

   Rosalind ei sanonut mitään. Hänestä tuntui, ettei isä ollut vielä lopettanut. 

   ”Miten voit tehdä sellaista”, isä jatkoi, ”että jätät vieraan yksin? Ja vieläpä kihlattusi! Entä jos kreivi ei olisikaan ollut yhtä suopea?” 

   Hänen isänsä oli nyt korottanut ääntään huomattavasti. Rosalind mutisi jotakin sellaista kuin: ”En minä tarkoittanut…”, mutta nyt hänen äitinsä puuttui puheeseen. 

   ”Tiedän, että olet kärsimätön luonne”, äiti sanoi, ”mutta itsehillintä on yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, etenkin sinun asemassasi! Vaikka olisit kuinka närkästynyt, älä näytä sitä ihmisten seurassa!” 

   ”Mutta äiti!” Rosalind huudahti äkkiä. Hän ei pystynyt enää pitämään suutaan kiinni. Tämä ei tuntunut reilulta. ”Syy ei ollut yksin minun! Jos Ansgar ei olisi sellainen – ”

   ”Älä syytä kihlattuasi!” hänen isänsä huudahti. ”Ansgar Hochberg saattaa olla erilainen kuin sinä, mutta hyvä mies hänestä sinulle tulee! Jos hänen isänsä ei siis tule toisiin aatoksiin!” 

   ”En välitä, vaikka tulisikin!” Rosalind huusi. Tuntui, kuin pato hänen sisällään olisi auennut – hän ei voinut enää pysyä vaiti. ”Minä en halua naida Ansgaria!”

   Hänen vanhempansa olivat vaiti. He katsoivat tytärtään, sitten toisiaan. Rosalind veti henkeä ja jatkoi.

   ”Kaiken pitäisi tapahtua teidän tahtonne mukaisesti”, hän sanoi ja tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. ”Onko se sitten oikein? Aiotteko pakottaa minut naimisiin, jos en halua?” 

   ”Rosalind…” hänen äitinsä aloitti, mutta Rosalindin isä viittasi häntä vaikenemaan.

   ”Tyttäreni”, isä sanoi, ”miksi luulet meidän tekevän tämän kaiken? Miksi sovimme avioliitostasi, miksi päätämme asioistasi?” 

   Rosalind ei sanonut mitään, vaan katsoi isäänsä yhä närkästyneenä. 

   ”Teemme sen sinun vuoksesi”, isä sanoi. ”Olet vielä nuori ja kokematon. Me turvaamme sinun tulevaisuutesi, kuten sinäkin aikanaan tulet tekemään omille lapsillesi.” 

   ”Mutta…” Rosalind epäröi. Oli totta, että hän oli nuori, mutta… ”Eikö minun pitäisi kuitenkin joskus saada päättää asioita itse? Jos… jos teidän valintanne tekevät minut onnettomaksi, eikö ole parempi, että saan itsekin vaikuttaa niihin?” 

   Hänen isänsä kurtisti kulmiaan. Rosalind oli perinyt isältään ilmeikkyytensä: heidän molempien kasvoilta pystyi useimmiten lukemaan heidän tunteensa. Nyt isä vaikutti tyytymättömältä. 

   ”Et kai väitä, että tämä kaikki johtuu vain kihlattusi tapaamisesta? Rosalind, sinä arvioit ihmisiä liian nopeasti. Jos tuon yhden kerran perusteella väität Ansgaria huonoksi mieheksi – ”

   ”En ole sanonut niin”, Rosalind keskeytti. ”Ei syy ole Ansgarissa itsessään. Minusta vain tuntuu – ”

   ”Tuntuu?”

   ”Tuntuu, että emme sovi yhteen”, Rosalind lopetti lauseensa isästään välittämättä. ”Kuulittehan tekin, mitä kreivi sanoi. Ansgar on luonnostaan vetäytyvä, kun taas minä… olen aivan toisenlainen.”

   Hänen äitinsä huokaisi. ”Voi, Rosalind. Sinun täytyy antaa Ansgarille mahdollisuus – ”

   ”Onko minulla muuta vaihtoehtoa?”

   Hän katsoi vanhempiaan tuimasti. Hänen isänsä pudisti päätään. 

   ”Sinä et taida ymmärtää, Rosalind, ettei avioliitossa ole kyse vain rakkaudesta.”

   ”Mutta en minä voi mennä naimisiin sellaisen kanssa jota en halua!”  

   Hänen isänsä katsoi vaimoaan, joka nyökkäsi. 

   ”Kun minä ja sinun äitisi tapasimme”, hän aloitti, ”emme tulleet oikein toimeen. Välillemme syntyi helposti erimielisyyksiä, eikä kumpikaan meistä kannattanut avioliittoa.” 

   Nyt Rosalind oli hiljaa. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut vanhempiensa menneisyydestä. 

   Hänen äitinsä hymyili ja sanoi: ”Mutta lopulta opimme arvostamaan toisiamme. Molemmilla oli vikansa, mutta kun kykenimme siirtämään erimielisyydet syrjään, ymmärsimme, että saatamme sittenkin sopia yhteen.” 

   ”Eli… te kuitenkin rakastuitte?” Rosalind kysyi epävarmasti. Kuulosti ikävästi siltä kuin hänen vanhempiensa välillä ei olisi ollut syvempiä tunteita. 

   ”Lopulta kyllä”, äiti sanoi. ”Tiedän nyt, etten olisi voinut isääsi parempaa miestä saadakaan.” 

   ”Joten te ajattelette, että minäkin opin rakastamaan Ansgaria?” 

   Hänen isänsä näytti taas närkästyneeltä. ”Rakkaus ei ole tärkein asia!” 

   ”Mikä sitten?” 

   ”Se, että molemmat osapuolet kykenevät arvostamaan toisiaan. Hyvän avioliiton perusta on kunnioitus, ei intohimo.” 

   Rosalind ei vieläkään ollut tyytyväinen. Hänen vanhemmilleen oli siis samantekevää, oliko hän onnellinen vai ei, kunhan hän ja Ansgar kunnioittaisivat toisiaan? 

   ”Jos en kykene tulemaan toimeen Ansgarin kanssa”, Rosalind sanoi hitaasti, sanansa valikoiden, ”joudunko silti naimaan hänet?” 

   Se vaiensi hänen vanhempansa. Lopulta hänen isänsä sanoi: ”Jos sinua huolettaa noin paljon, voimme harkita muita vaihtoehtoja.” 

   Rosalind ei heti edes tajunnut, että hänen isänsä oli sanonut niin – vaikka äsken hän oli ollut niin vastahakoinen. Lopulta Rosalind kuitenkin hymyili. 

   ”Todellako? Voi, kiitos, isä!” 

   Hän nousi tuoliltaan ja suuteli isäänsä poskelle. Isä huokaisi syvään.

   ”Älä silti odota liikoja”, hän sanoi. ”En sanonut, että unohtaisimme Ansgarin kokonaan.”

   ”Et tietenkään, anteeksi”, Rosalind sanoi yhä hymyillen. ”Menen nyt huoneeseeni, suokaa anteeksi.” 

   Hän niiasi nopeasti ja kiiruhti kohti huonettaan hyräillen mennessään. Tulevaisuus alkoi näyttää paremmalta, vaikka kihlausta Ansgariin ei ollutkaan peruttu – ainakaan vielä. 

   Rosalind meni huoneeseensa ja kilkutti seinällään olevaa kelloa kutsuakseen Katharinan paikalle. Kamarineito oli hänelle kuin paras ystävä, eikä hän malttanut odottaa, että saisi kertoa päivästään hänelle. 

   Ei kulunut kauaakaan, kun ovelta kuului jo koputus. Rosalind riensi avaamaan. 

   ”Tule sisään”, hän sanoi Katharinalle ennen kuin tämä ehti suutaan avata. ”Minulla on paljon kerrottavaa.”

   Rosalind suorastaan veti Katharinan sisälle. Kamarineito hymyili hieman hämmentyneesti. 

   ”Teillä oli ilmeisesti mukava päivä?”

   ”No, ei oikeastaan”, Rosalind sanoi. Katharina kohotti kulmiaan. 

   ”Miksi sitten…?” 

   ”No, Ansgar ei ollut aivan sellainen kuin ajattelin”, Rosalind sanoi, ”mutta jos hyvin käy, minun ei ehkä tarvitsekaan naida häntä!” 

   ”Mitä tarkoitatte, neiti?” 

   ”Laita minulle uusi kampaus, niin kerron”, Rosalind sanoi istuutuen peilipöytänsä ääreen. Katharina pudisteli hetken päätään, kunnes tuli Rosalindin taakse ja alkoi hellävaroin vapauttaa hänen hiuksiaan nutturalta. Rosalind puolestaan alkoi kertoa päivän tapahtumista alkaen Ansgardin tapaamisesta ja päättyen keskusteluun hänen vanhempiensa kanssa. 

   ”Niinkö siinä siis kävi?” Katharina sanoi Rosalindin viimein päästyä loppuun. Hänen hiuksensa olivat nyt yksinkertaisella palmikolla ja hän nousi ylös. 

   ”Niin juuri”, Rosalind sanoi. ”Eikö ole hienoa?” 

   Katharina hymyili epävarmasti. ”Jos sanotte niin, neiti. Mutta oletteko varma, ettette halua naida häntä?” 

   ”En usko”, Rosalind sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ymmärrän, että Ansgar on hiljainen, mutta sellainen mies ei oikein sovi minulle.” 

   ”Ei”, Katharina sanoi hiljaa, ”eipä taida sopia.” 

   ”Mutta sain kuitenkin isäni pään kääntymään!” Rosalind riemuitsi. ”Hän sanoi harkitsevansa sitä, voitko uskoa?” 

   ”Onhan hän kuitenkin isänne”, kamarineito sanoi. Vasta silloin Rosalind katsoi häneen kunnolla – ja huomasi hänen olevan jotenkin mietteliään näköinen. 

   ”Katharina?” Rosalind ihmetteli. Hän astui lähemmäs naista. ”Mikä nyt on?” 

   Katharina hätkähti. ”Kuinka niin?” 

   ”No… näytät niin…” Hän etsi oikeaa sanaa, ”totiselta. Etkö ole iloinen puolestani?” 

   Katharina hymyili vaisusti. ”Tietenkin olen. Mutta ajattelin vain… entä jos joutuisitte kuitenkin naimaan Ansgar-herran?” 

   Rosalind kurtisti kulmiaan. Miksi Katharina tuollaista kysyi? 

   ”En minä… en minä tiedä. Olisin ainakin surullinen. Mutta... eivät kai he minua pakottaisi…” 

   ”En halua pilata iloanne”, Katharina sanoi, ”mutta eihän teidän veljennekään saanut juuri valita. Ja minä…”

   Katharina näytti epäröivän. Rosalindia epäilytti entistä enemmän. 

   ”Mitä, Katharina? Onko sinulle minulle jotakin kerrottavaa?” 

   ”Ei… ei ole, neiti.” 

   ”Eikö muka? Sano vain.” 

   ”No, jos vaaditte…” 

   ”Vaadin kyllä, jos se on jotain vakavaa. Kerro minulle.” 

   ”Kuulin vanhempienne puhuvan”, Katharina sanoi, ”ollessani matkalla tänne. En muista kaikkea tarkkaan, mutta kuulin isänne sanovan…” 

   ”Niin?” Rosalind tivasi Katharinan pidettyä taukoa. ”Mitä isäni sanoi?” 

   ”Hän sanoi, että teidän täytyisi lakata olemasta itsepäinen. Ja että hän järjestää uuden tapaamisen teidän ja Ansgar-herran välille…”  

   Rosalind ei voinut sanoa yllättyneensä. Tietenkin heidän pitäisi tavata uudelleen. Koska saattaisihan Rosalind tulla vielä toisiin aatoksiin, ainakin hänen vanhempiensa mielestä. Mutta…

   ”Oliko tässä kaikki, Katharina?” hän kysyi kamarineidolta. ”Kuulitko jotakin muuta?” 

   Katharina vaikutti epäröivän. Lopulta hän nyökkäsi.

   ”Kuulinhan minä, neiti. Isänne sanoi vielä, ettei teidän pitäisi olla liian toiveikas. Että todennäköisesti… joudutte joka tapauksessa naimaan Ansgarin.”

   Rosalind katsoi häntä pitkään. Lopulta hän laski katseensa maahan. 

   ”Rosalind-neiti – ” 

   ”Ei”, Rosalind sanoi, ”älä sano mitään.”

   Hän ei voinut uskoa sitä. Oliko hänen isänsä siis sanonut harkitsevansa asiaa vain rauhoittaakseen Rosalindin? Eivätkö ne sanat olleet merkinneet mitään?

   Pian järkytys muuttui suuttumukseksi. Hänen koko elämänsä oli ollut tanssimista hänen vanhempiensa pillin mukaan, milloinkaan hän ei ollut tehnyt mitään suurta päätöstä itse. Tähän asti hän oli sietänyt sitä, mutta nyt… 

   ”Ei käy”, Rosalind sanoi enemmän itselleen kuin Katharinalle, ”minä en enää suostu tällaiseen.” 

   ”Neiti…?” 

   ”Olen seitsemäntoista”, Rosalind jatkoi ja käveli samalla ympäri huonetta, ”ja koko ajan olen vain totellut vanhempiani… Miten olen voinut tuhlata elämäni tällä tavalla? Miten?” 

   ”Mutta en enää”, hän sanoi ja pysähtyi seinän viereen. ”Tämä saa loppua. Puhun vanhemmilleni ja…” 

   Hän vaikeni. Olisiko hänen vanhemmilleen puhumisesta mitään apua? Jos hänen isänsä kerran valehteli hänelle eikä hänen äitinsä ollut sen parempi… Ei, lopputulos olisi luultavasti sama kuin äskenkin. 

   Äkkiä hän kuuli ropinaa ikkunaa vasten. Ulkona satoi. Rosalind katsoi kaarevaa ikkunaa pitkään, aivan kuin se olisi kertonut hänelle jotakin merkityksellistä. 

   Ja silloin hän tajusi.

   ”Niin tietenkin”, hän sanoi. ”Miksen sitä heti keksinyt? Niin yksinkertainen asia, ja silti…” 

   ”Rosalind-neiti?” 

   Rosalind hätkähti. Hän oli lähes unohtanut Katharinan läsnäolon. 

   ”Ai, Katharina”, hän sanoi. ”Ei tässä mitään…” 

   Mutta silloin hänelle tuli ajatus. Hänen mielensä toimi selkeämmin kuin koskaan, ja hänestä tuntui, että hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä…

   ”Voi, Katharina”, hän sanoi ja tarttui hovineitonsa käsiin. ”Jos kerron sinulle tästä, ethän kerro vanhemmilleni? Tai kenellekään.” 

   ”En tietenkään”, Katharina sanoi näyttäen hämmentyneeltä. Rosalind hymyili hänelle. 

   ”Minä karkaan”, hän kuiskasi, aivan kuin seinätkin olisivat voineet kuulla hänen sanansa. 

   ”Neiti?” 

   ”Niin”, Rosalind sanoi ja naurahti. ”Miten tajuankin sen vasta nyt? Vaikka olisin voinut tehdä sen jo vuosia sitten. Tai eihän minun silloin tarvinnut mennä naimisiin…” 

   ”Mutta neiti”, Katharina sanoi kuin ei olisi käsittänyt mitään, ”te karkaatte? Oletteko varma?” 

   ”Varmempi kuin mistään ikinä”, Rosalind sanoi. ”Mutta minun täytyy tehdä suunnitelma, jotta onnistun. Autathan sinä minua, Katharina?” 

   ”Tietenkin, jos niin pyydätte”, Katharina sanoi. ”Milloin… milloin ajattelitte karata?” 

   Rosalind mietti vain hetken. ”Tänä iltana”, hän vastasi. ”En voi hukata aikaa. Jos vanhempani alkavat epäillä jotakin, he estävät minua.”

   ”Ja minne menette?” 

   ”Minä…” Rosalind rypisti otsaansa. Tosiaan. Hän ei tuntenut maailmaa kartanon ulkopuolella. Kaupunginkin hän oli nähnyt vain vaunuista käsin. 

   ”Tietäisitkö sinä, Katharina?” Rosalind kysyi toiveikkaana.

   ”No, kaupungissa on toki majatalo”, Katharina sanoi, ”missä voi yöpyä… mutta sieltä teitä etsitään luultavasti ensimmäiseksi.” 

   ”Etsitään? Ai, niin tietenkin”, Rosalind sanoi. Tietysti. Eiväthän hänen vanhempansa noin vain hyväksyisi tyttärensä katoamista. Rosalindin piti tosiaan laatia suunnitelma.

   ”Ihmiset eivät saa tietää, kuka olen”, Rosalind sanoi. ”Enkä saa olla liian näkyvä. Tiedätkö paikkaa, mihin voisin piiloutua?” 

   Katharina näytti miettivän. ”Olisi ehkä parasta, jos lähtisitte kaupungista. Mitä kauemmas menette, sitä harvempi tunnistaa teidät.” 

   ”Niin, tosiaan”, Rosalind sanoi ja hieroi käsiään yhteen. ”Pois täältä… Oletko sinä koskaan ollut Eichendorfin ulkopuolella, Katharina?” 

   ”Olen, monta vuotta sitten. Tosin vain naapurikaupungissa.” 

   ”Missä kaupungissa?” 

   ”Fichtenwaldissa, muistaakseni”, Katharina vastasi. ”Mutta sinne on matkaa, eikä kävellen - ” 

   ”Katharina”, Rosalind keskeytti hänet, ”etkö voisi tulla mukaani?” 

   ”Mukaanne, neiti? Mutta…”

   ”Miksei? Voisit auttaa minua. Eikä sinun tarvitsisi kestää vanhempieni kiusallisia kyselyitä…”

   Mutta Katharina pudisti päätään. ”Te ette taida ymmärtää, Rosalind-neiti.”

   ”Mitä minä en ymmärrä?”

   ”Että on vain hankalampaa, jos me molemmat lähdemme. Silloin ihmiset ainakin tietävät, ketä etsiä. Autan teitä toki, mutta mukaan en voi tulla. Sitä paitsi kamarineitonanne voin viivyttää heitä, ennen kuin teitä lähdetään etsimään.” 

   ”Hm… Taidat olla oikeassa”, Rosalind sanoi kohauttaen olkiaan. Häntä harmitti – olisi tuntunut paljon turvallisemmalta, jos hänen mukanaan olisi ollut joku tuttu. Mutta hän karkaisi joka tapauksessa.

   ”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?” hän kysyi kamarineidoltaan.

   ”Teidän on parasta yrittää ystävystyä jonkun alemman säätyläisen kanssa”, Katharina selitti, ”sellaisen, joka ei tiedä, kuka olette. Parasta olisi, jos hän olisi itsekin matkustamassa pois kaupungista. Näin voisitte lähteä täältä mukananne henkilö, joka tuntisi paikat paremmin ja voisi neuvoa teitä.”  

   ”Aivan”, Rosalind sanoi nyökytellen. Suunnitelma kuulosti hyvältä. ”Tosiaan, se voisi toimia. Kiitos, Katharina.”

   ”Mutta ensin”, Katharina sanoi, ”teidän pitäisi päästä pois kartanosta.”

   ”Ai niin”, Rosalind sanoi. ”Onko sinulla ideoita?” 

   ”No, voisin harhauttaa vartijoita”, Katharina vastasi, ”mutta en voi taata sen toimivan.”

   ”Meidän täytyy ottaa riski”, Rosalind sanoi määrätietoisesti. ”Voisin käyttää taka-ovea… mutta miten ylittäisin aidan?”

   Kartanoa ympäröi korkea pensasaita. Aukkoja siinä ei ollut, eikä kiipeäminenkään onnistuisi – ainakaan huomaamattomasti. 

   ”Tämä on vaikeaa”, Rosalind sanoi ja hieroi päätään kuin saadakseen sen toimimaan paremmin. ”Auta minua, Katharina…”

   Mutta Katharinallakaan ei vaikuttanut olevan ratkaisua ongelmaan. Rosalind oli jo alkamassa hätiköidä, kunnes hän hihkaisi.

   ”Nyt tiedän! Minun täytyy vain käyttää porttia!” 

   ”Porttia? Mutta neiti…” 

   ”Sinä harhautat vartijoita”, hän sanoi Katharinalle, ”ja hankit heiltä portin avaimen. Sitten avaan portin ja lähden! Niin yksinkertaista!” 

   ”Mutta neiti…”

  ”Mitä? Eikö se ole hyvä suunnitelma?”

   ”Ei siinä muuten mitään vikaa ole, mutta miten ajattelitte, että harhauttaisin kaikkia pihan vartijoita – ja hankkisin heiltä avaimen?”

   Rosalindin hymy hyytyi. ”Ai… niinpä. Ymmärrän. No… mitä me sitten tekisimme?”

   Heidän välilleen lankesi hiljaisuus. Rosalind oli jo alkamassa menettää toivonsa – tämä ei tulisi onnistumaan, ei mitenkään…

   ”Mutta hetkinen”, Katharina sanoi äkkiä, ”se saattaa sittenkin onnistua.” 

   ”Mitä? Millä tavalla?” Rosalind kysyi heti. 

   ”Kuunnelkaa…”  

Illallisaikaan suunnitelma oli valmis, ja Rosalind istuutui vanhempiensa seuraan jännittyneenä. Vasta nyt hän tajusi, ettei välttämättä näkisi heitä enää koskaan…

   Oliko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Olisiko parempi, jos Rosalind vain puhuisi vanhemmilleen? Mutta hän kuitenkin tiesi, ettei voinut perääntyä. Päätös oli jo tehty, hän oli valinnut polkunsa. Eikä hän antaisi minkään, edes vanhempiensa, estää häntä lähtemästä. 

   ”Rosalind?” hänen äitinsä sanoi saaden tytön hätkähtämään. ”Olet kovin vaitonainen. Mikä hätänä?” 

   ”Ei mikään”, Rosalind sanoi nopeasti. ”Miksi olisi?” 

   ”No”, hänen isänsä sanoi, ”tämä päivä on ollut sinulle melko raskas.” 

   ”Ei, olen aivan kunnossa”, Rosalind sanoi hymyillen.

   Hänen vanhempansa vilkaisivat toisiaan, mutta antoivat asian olla. Illallinen jatkui tavalliseen tapaansa, jonkun aina välillä aloittaen uuden keskustelunaiheen.  Rosalindista kuitenkin tuntui, että hänen vanhempansa ihmettelivät edelleen tyttärensä epätavallista hiljaisuutta. 

   Ruokailun päätyttyä Rosalind ei äkkiä tiennyt lainkaan, mitä sanoa. Hänen pitäisi nyt ”mennä nukkumaan”, eli lähteä kartanosta. Miten hyvästellä vanhempansa ilman, että he alkaisivat epäillä mitään? 

   ”No”, Rosalind aloitti, ”minä taidankin mennä nukkumaan.” 

   ”Meidänkin on aika vetäytyä yöpuulle”, hänen isänsä sanoi ja nousi pöydästä. Rosalind ja hänen äitinsä tekivät samoin. ”Hyvää yötä, Rosalind.” 

   ”Hyvää yötä, isä ja äiti”, Rosalind sanoi niiaten. Mutta hän tajusi, ettei se riittänyt. 

   ”Odottakaa hetki”, hän sanoi vanhempiensa tehdessä jo lähtöä. He kääntyivät Rosalindia kohti. 

   ”Mitä nyt, Rosalind?” hänen äitinsä kysyi. Rosalind tuli lähemmäs heitä ja syleili kumpaakin. Hänen vanhempansa katsoivat tytärtään yllättyneinä. 

   ”Rakastan teitä”, Rosalind henkäisi. Hän niiasi vielä kerran ja toivotti hyvää yötä. Enempää hän ei kestänyt, vaan käänsi selkänsä. 

   ”Rosalind!” hänen äitinsä huudahti. ”Onko kaikki kunnossa?” 

   Rosalind käänsi päätään heihin päin ja hymyili. ”On. Kaikki on hyvin.” 

   Sitten hän lähti, tuntien silmiensä kostuvan. Miksi tämän piti olla niin vaikeaa? Vaikka hän oli vihainen vanhemmilleen… Miksi hänen sydämensä piti toimia näin?

   Päästyään huoneeseensa Rosalind kutsui Katharinan paikalle. Kamarineito saapuikin pian, ja hänet nähdessään Rosalind ei voinut muuta kuin syleillä naista. 

   ”Rosalind-neiti?” Katharina sanoi hiljaa.

   ”En voi sille mitään”, Rosalind sanoi itkien. ”En vain voi.” 

   Katharina silitti hellästi hänen hiuksiaan. ”Ymmärrän. Mutta pidättekö silti kiinni päätöksestänne?”

   ”Kyllä”, Rosalind sanoi epäröimättä. Hän vetäytyi Katharinan luota ja hymyili parhaansa mukaan. ”Onhan sinulla kaikki tarvittava?”

   ”On, neiti”, Katharina vastasi. ”Vaihdetaan nyt vaatteenne.” 

   ”Voi”, Rosalind sanoi Katharinan alkaessa auttaa häntä riisuutumaan, ”miten paljon helpompaa olisikin, jos voisit tulla mukaani!”

   ”Tiedän, neiti”, Katharina sanoi, ”mutta näin on parasta. Sitä paitsi löydätte varmasti ystäviä ulkomaailmasta.” 

   ”Toivottavasti”, Rosalind sanoi. Kun hän oli alkanut ajatella asiaa tarkemmin, hän oli tajunnut, ettei tiennyt kartanon ulkopuolella olevasta maailmasta juuri mitään. Lukuun ottamatta muita kartanoita, joissa hän oli ollut vieraana. Mutta elämä kaupungissa oli hänelle täysin vierasta, eikä hän voinut kuvitella selviytyvänsä ilman apua.

   ”No niin”, Katharina sanoi ja antoi Rosalindille vaatimattoman vaaleanpunaisen mekon, jota hän piti silloin, kun ei ollut tärkeissä tilaisuuksissa. Se oli toki hienoa kangasta, mutta ilman kalliita koruja Rosalind ei paljastaisi heti asemaansa.  Hänen hiuksensa Katharina laittoi auki, mutta kiinnitti taakse vaaleanpunaisen nauhan. Jalkaan Rosalind laittoi vaatimattomimmat kenkänsä, joissa ei ollut korkoja ja jotka olivat mukavat jalassa. Hän veti vielä päälleen tumman matkaviitan. Ollessaan viimein valmis hän katsoi kamarineitoaan hermostuneena. 

   ”Näytänkö hyvältä?” hän kysyi.

   ”Tietenkin näytätte”, Katharina vakuutti. ”Nyt meidän täytyy vain päästä ulos.” 

   Rosalind puri huultaan. Entä jos suunnitelma epäonnistuisi? Hänen vanhempansa saisivat tietää hänen pakoyrityksestään, eikä hän takuulla saisi enää uutta tilaisuutta…

   Hän pudisti päätään. Kyllä kaikki sujuisi, aivan varmasti. Hän ei saanut menettää toivoa nyt.

   ”Mennään sitten”, Rosalind sanoi. Katharina nyökkäsi ja otti käsiinsä korin, jossa hänellä oli lyhty ja muutama pullo. 

   ”Kuten haluatte, neiti”, hän sanoi. ”Ai niin…” 

   ”Mitä?” Rosalind kysyi hätkähtäen. ”Olemmeko unohtaneet jotakin?” 

   ”Tarvitsette rahaa”, Katharina vastasi. ”Jotta voitte maksaa matkasta ja yöpymisestä.”

   ”Rahaa… niin tietenkin.” Totta puhuen Rosalind ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä, eihän hänen ollut koskaan tarvinnut maksaa mistään. ”Mistä saan sitä?” 

   ”Korut käyvät myös”, Katharina sanoi. ”Jos vain voitte luopua niistä…” 

   ”Kaikista?” Rosalind ei pitänyt ajatuksesta - korut olivat olleet hänelle aina tärkeitä. 

   ”Ei sentään, neiti”, Katharina sanoi. ”Muutama riittää. Voitte myös vaihtaa niitä rahaksi, jos se on tarpeen.” 

   ”Hyvä on”, Rosalind sanoi. Hän meni korulaatikolleen ja otti helmikaulakorun, safiirirannerenkaan ja smaragdisormuksen. Sitten hän laittoi ne viittansa taskuun.

   ”Oliko muuta?” hän kysyi Katharinalta, joka pudisti päätään.

   ”Tuskin, neiti.”

   ”No sitten”, Rosalind sanoi, ”lähdetään.” 

   Katharina sytytti lyhtynsä Rosalindin seinällä olevan kynttilän tulella ja sammutti kynttilän. Sitten hän avasi huoneen oven.

   He livahtivat ulos huoneesta, mutta eivät ehtineet kulkea pitkääkään matkaa, kun seinän luona seisova vartija kysyi: ”Kuka siellä?” 

   ”Minä ja Rosalind-neiti”, Katharina sanoi nostaen lyhtyään. ”Neiti kaipaa raitista ilmaa, joten käymme pienellä kävelyllä puutarhassa.” 

   ”Selvä, jatkakaa”, vartija sanoi kumartaen Rosalindille. Rosalind ja Katharina hymyilivät toisilleen – pihalle pääsy olisi tuskin vaikeaa, mutta porttien ulkopuolelle pääseminen voisi olla haastavampaa. 

He kulkivat käytäviä pitkin antaen vielä muutamalle vartijalle saman selityksen, kunnes pääsivät keittiöön ja siellä olevan takaoven luokse. Katharina kääntyi katsomaan Rosalindia. 

   ”Muistatteko nyt kaiken, neiti?” 

   ”Kyllä”, Rosalind sanoi, vaikka tunsikin käsiensä tärisevän.

   ”Oletteko valmis tähän?” 

   ”Olen”, Rosalind sanoi. Mitä pitempään hän epäröisi, sitä pahempi. Oli parasta vain jatkaa. 

   ”Selvä”, Katharina sanoi ja avasi takaoven hitaasti. Rosalind veti henkeä. 

   Kun ovi oli saatu auki, Katharina astui ulos Rosalind kintereillään. Jälleen kerran vartija pysäytti heidät, mutta päästi heidät jatkamaan saman verukkeen varjolla kuin aikaisemminkin. 

   Mutta vaikka vartijoilla olikin velvollisuus totella Rosalindia, heidän kuului myös suojella tätä, eikä hänen päästämisensä porttien ulkopuolelle sopinut kuvaan. Rosalind toivoi, että Katharinan suunnitelma todella toimisi. 

   He näkivät jo suuret, rautaiset portit edessään – niiden yli ei päässyt kiipeämään kuin kaikkein taitavin varas, niiden alta ei päässyt luikahtamaan pieni hiirikään. Mutta toisella porttia vartioivista miehistä oli avain, jonka käsiinsä saatuaan portin avaaminen olisi lastenleikkiä. Sen saaminen oli asia erikseen. 

   Rosalind laittoi hupun päähänsä ja pysytteli tarpeeksi kaukana Katharinasta – oli tärkeää, ettei huomio kiinnittyisi häneen. Katharina puolestaan lähestyi vartijoita verkkaista tahtia, kunnes toinen miehistä puhui. 

   ”Kuka siellä?” 

   ”Palvelija vain”, Katharina sanoi ja tuli lähemmäs. ”Ajattelin, että teille maistuisi virvoke.” 

   ”Maistuisipa hyvinkin”, toinen vartijoista sanoi naurahtaen. ”Tässä joutuu seisomaan vielä seuraavat kaksi tuntia. Mitä sinulla on siinä?” 

   Katharina otti esiin kaksi pulloa. ”Vähän olutta vain.” 

   ”Anna tänne vaan!” vartija huudahti. Katharina ojensi molemmille vartijoille pullon.

   ”Ah, tätä onkin odotettu”, toinen vartija sanoi avatessaan korkin. Hän joi kerralla kolme kulausta ja huokaisi.

   ”Osaa se elämä olla niin raskasta välillä”, vartija sanoi ja hänen äänensä alkoi muuttua mongertavaksi. ”Harvoin saa edes kunnon kulausta…” 

   Rosalindin astellessa hitaasti lähemmäs hän näki, kun toinen vartijoista lyyhistyi maahan. Pian myös toinen mies oli nukahtanut. Katharina nappasi avaimen miehen vyöltä. Silloin kuului huuto: ”Hei, mitä siellä tapahtuu?” 

   Muut vartijat olivat jo huomanneet, ettei kaikki ollut kunnossa. Katharina kiirehti Rosalindin luokse ja antoi avaimen hänelle.

   ”Pitäkää kiirettä”, hän sanoi. ”Minä pidättelen heitä.” 

   ”Katharina – ”  

   ”Menkää!” Katharina hoputti ja alkoi kävellä vartijoita vastaan. Rosalind kiiruhti portille. 

   ”Voi, auttakaa minua!” Katharina huusi. ”Pysähtykää!” 

   ”Mitä täällä tapahtuu?” kuului yhden vartijan huuto. Rosalind yritti mahdollisimman huomaamattomasti saada avainta sopimaan lukkoon.

   ”Ette saa mennä sinne!” Katharina huusi edelleen. ”Tapahtuu kauheita, jos menette!” 

   ”Mitä sinä puhut, nainen?” toinen vartija tivasi. ”Mitä tapahtuu?” 

   ”Kirous!” Katharina huusi. ”He saivat ylleen kirouksen!”

   ”Mitä oikein – ”

   ”Hei, joku on portilla!” eräs vartija huusi. 

   Rosalind oli viimein saanut avaimen kääntymään lukossa – ja veti nyt porttia auki. Se oli raskaampi kuin hän olisi odottanut, eikä hän ollut saanut sitä vielä tarpeeksi auki… vartijat juoksivat häntä kohti…

   ”Ei!” Katharina huusi ja juoksi vartijoiden perään. ”Ette saa!” 

    Rosalind oli juuri luikahtamassa portista, kun tunsi vahvan käden tarrautuvan olkapäälleen. Hänen huppunsa valahti alas. 

   ”Minne kuvittelette menevänne, Rosalind-neiti?” vartija kysyi. ”Ette kai vain ajatellut karata?”

   Mutta Rosalind ei ehtinyt sanoa mitään, kun vartija äkkiä ähkäisi ja päästi irti Rosalindin olkapäästä. Hän kuuli Katharinan äänen: ”Nyt, Rosalind-neiti!” Eikä hän epäröinyt enää hetkeäkään, vaan pinkaisi juoksuun, pois kartanosta, pois tutusta maailmasta. Hän kuuli huutoja eikä tiennyt lainkaan, mitä tapahtui, mutta ei uskaltanut katsoa taakseen…

   Rosalind ei kyennyt ajattelemaan. Hän ei nähnyt eteensä, ei tiennyt, miten pitkään oli juossut, miten kaukana kartanosta hän nyt oli… hän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi päästä kauas, kauas pois. 

   Mutta ikuisuuksiin hän ei kyennyt juoksemaan. Lopulta hän oli aivan liian hengästynyt jatkaakseen, ja niinpä hän lyyhistyi maahan, välittämättä sen kovuudesta, piittaamatta poltteesta kurkussaan. Hän sulki silmänsä ja pian myös mielensä, unohtaen kaiken, hukkuen unen maailmaan.  

Ja siinä olikin ensimmäinen luku! Kertokaa, mitä piditte! Onko tarina jatkamisen arvoinen? Seuraavan luvun tulemisessa saattaa kestää, koska en ole kirjoittanut sitä vielä. Ja muuten, onko uusi fontti ihan hyvä vai oliko vanha parempi? Kommentteja, kiitos!