Kristalliprinsessa

Ja heti tarinan pariin! Kirjoitin Kristalliprinsessan 7. luokalla, kun äidinkielen tunnilla piti tehdä tarina. Kaksi sivua olisi riittänyt, mutta ei minulle, joten tarinasta tuli paperilla kahdeksan sivua ja tietokoneella kuusi sivua pitkä. Sain Kristalliprinsessasta arvosanaksi 10+, mutta se ei omasta mielestäni ole aivan parhaimpia tarinoitani, sillä olen kehittynyt sittemmin kirjoittamisessa. Tämä olkoon kuitenkin maistiainen ennen uudempia tekstejäni. Otan mielelläni vastaan palautetta, joten olisi kiva, jos kommentoisitte tarinan luettuanne. En jaarittele tämän enempää, joten nauttikaa tarinasta!

                                         Kristalliprinsessa 

En koskaan uskonut ihmeisiin. En ennen kuin tapasin hänet.                                                                                                                                

   Se tapahtui eräänä toukokuisena päivänä. Ilma oli kumman kylmää, vaikka lumi oli sulanut jo kauan sitten. Koulu oli juuri loppunut ja olin matkalla kotiin. Mietin kävellessäni Douglasin kysymää kysymystä (Miten saaret syntyvät?), ja sitä, miksi minulta kysyttiin aina kaikkea. Vaikka olen luokkani älykkäin, ja varmasti myös järkevin poika, en minäkään kaikkea tiedä. 

   Olin juuri rakentamassa ajatuksissani sopivaa vastausta, kun kuulin takaani äänen.

   ”Anteeksi…” ääni sanoi. Se oli suloisin ääni, minkä olin koskaan kuullut. Se ei kuulostanut lapsen eikä aikuisen ääneltä, sillä siinä oli pehmeyttä, mitä aikuisen äänessä ei ollut, mutta myös terävyyttä, mitä lapsen äänestä puuttui. Ja huolimatta kaikesta suloisuudestaan se kuulosti etäiseltä, kuin harhalta, joka tunkeutuu mieleen selvänä ja silti ohimenevänä, kuin unessa, johon vaipuu raskaan päivän jälkeen.

   Vaikka en minä silloin sellaista ajatellut. Käännyin vain tuota ihanaa ääntä kohti, ja näin edessäni kauneimman ilmestyksen, minkä olin nähnyt ja minkä tulisin koskaan näkemään. Hänen hiuksensa olivat lumenvalkeat (tai pikemminkin vaniljanväriset), ja hänen taivaansiniset silmänsä loistivat uskomattoman kirkkaina. Hänen ihonsa oli kalpea, väriä siinä ei näkynyt ollenkaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli eloa, sellaista suloisuutta mitä en ollut eläissäni ihmisessä nähnyt.

   Siinä hän seisoi, miltei liikahtamatta edessäni, sanomatta sanaakaan. En kyllä voinut moittia häntä siitä, sillä minä olin unohtanut puhekykyni.

   Noin minuutin kuluttua tyttö alkoi näyttää huolestuneelta, ja samassa tajusin, että ehkä hän odotti minun sanovan jotakin.

   ”Öh… Tarvitsetko kenties apua?” kysyin melko kömpelösti. Nyt hän varmaan luulee minua joksikin ulkomaalaiseksi, ajattelin katuvana.

   ”Kiitos mielelläni”, tyttö vastasi hymyillen helpottuneen näköisenä. Hänen hymynsä iski suoraan sydämeeni, ja vaivuin taas hetkeksi ajatuksiini, kunnes tyttö jatkoi puhettaan: ”Itse asiassa tulin tänne juuri, enkä ymmärrä vielä kaikkea. Voisitko näyttää minulle paikkoja?”

   ”Ai minä?” kysyin hölmistyneenä. ”Tämä ei voi olla totta”, ajattelin. ”Miten kaikista mahdollisuuksista juuri minun kohdalleni osuu tuollainen sulotar, joka pyytää minua näyttämään hänelle paikkoja?”

   ”Niin, sinä”, tyttö sanoi. ”Vai eikö se käy?”

   ”Ei, kyllä se käy!” sanoin nopeasti, kun hänen ilmeensä synkistyi. ”Mutta, tuota…” Mietin hetken. ”Mikä sinun nimesi on?” kysyin, ja tunsin selvästi, miten sydämeni lyönnit tihentyivät.

   ”Kerike”, tyttö vastasi, ja kului hetki ennen kuin sain sanotuksi: ”Minä olen George Cayman.”

Seuraavana päivänä olin melko väsynyt kouluun mennessäni. Olin valvonut miltei koko yön miettiessäni Kerikeä ja iltapäivää hänen kanssaan. En ollut kysellyt hänestä paljoakaan, vaikka minä ja kaupunki tuntuivat kiinnostavan häntä suuresti. Ihmettelin siksi kovasti, mistä hän oikein oli kotoisin, enkä tajunnut millaisella ihmisellä ei ollut kännykkää, eikä kotiintuloaikoja (itselläni ne olivat hyvin tiukat). Eikä hän tuntunut edes tietävän, mitä ne ovat. Millainen tyttö –

   ”Hei, Cayman!” kärsimättömän kuuloinen ääni huusi takaani keskeyttäen mietelmäni. Käännyin ja näin, kuten olin arvannutkin, Jeremy ”Jerry” Thompsonin.

   ”No vihdoin huomasit”, Jerry huokaisi tympääntyneenä. ”Huutelin jotain viisi minuuttia, ennen kuin jätkä kääntyi.”

   ”Entä sitten, mitä jos en halua huomata?” vastasin, tosin en aivan samalla mitalla. Olin tuntenut Jerryn noin vuoden ajan, mutta en vieläkään osannut puhua niin vapaasti kuin hän. Ja se ärsytti minua. En minä halunnut puhetyyliäni samanlaiseksi muuttaa, mutta jos olisin saanut edes hieman jerrymäistä sanavapautta, olisin ollut tyytyväinen. Silloin siis, en enää nykyään.

   ”Hei, George!” kuului toinen ääni, paljon toista rakkaampi.

   ”Douglas!” huudahdin helpottuneena. ”Ajattelin sinun tulevan myöhässä.”

   ”Ai jaa? Et ole tainnut katsoa kelloa vähään aikaan”, Douglas tokaisi ja osoitti koulurakennuksen seinällä olevaa kelloa. Tunnin alkuun oli seitsemän minuuttia.

   ”Sitä paitsi”, Douglas jatkoi, ”unohditko, että asun nykyään melkein koulun vieressä? Ei minun tarvitse lähteä kouluun enää puoli tuntia ennen tunnin alkua.”

   ”Ai niin, te muutitte. Täytyy tulla joskus kylään.”

   Douglas Stoner oli ollut ystäväni päiväkotiajoista saakka ja välillämme on aina ollut luja side. Jerry oli tullut kouluumme vasta edellisenä vuonna ja kun olin ollut kipeänä ensimmäiset päivät, Douglas oli tutustunut Jerryyn (vaikka hän tiesi, etten pidä sellaisista tyypeistä) ja pian siitä oli tullut itsestäänselvyys, että Jerry kuului ”jengiimme”, niin kuin hän itse sanoi.

   ”Miten niin joskus?” Douglas ihmetteli. ”Ajattelin kutsua sinut tänään meille. Vai eikö se käy?”

   ”No, tänään on vähän… muita juttuja”, sanoin mietittyäni hetken.

   ”Mitä muka?” Jerry kysyi hieman pilkallisesti. ”Ei kai sinulla mitään naista ole?”

   Tuntui kuin sydämeni olisi hypähtänyt kurkkuun. ”Ei tietenkään ole!” huusin, vaikka tiesin sen herättävän vain lisää epäilyksiä. Douglas saattaa uskoa minua, mutta Jerryyn tämä ei takuulla uppoa, ajattelin katuen sanojani.

   Jerry avasi suunsa, mutta onnekseni kello soi juuri silloin. Juoksin sisälle pelastuen täpärästi - ainakin hetkeksi.

   Asia tuntui kuitenkin lähes unohtuneen seuraavalla välitunnilla. Douglas kutsui minut yökylään viikonlopuksi ja vastasin myöntävästi. Minulla oli menoa vain tänään.

   Koulun jälkeen kävin pikaisesti kotona tekemässä läksyt. Sitten pakkasin vähän evästä mukaan ja lähdin kohti keskustaa.

   Tapasin Keriken sovitussa paikassa - suihkulähteen luona, siis. Olimme eronneet siellä edellisenä päivänä, siksi se oli helppo paikka muistaa.

   Kerike näytti silkkisessä vaaleansinisessä mekossaan ehkä vielä suloisemmalta kuin edellisenä päivänä, jolloin hänellä oli ollut paljon arkisemmat vaatteet. En voinut olla ajattelematta, että hän oli pukeutunut niin minun vuokseni.

   ”Hei, George. Hienoa, että tulit”, Kerike sanoi hymyillen.

   ”Totta kai minä tulin”, sanoin ja tunsin punastuvani. ”Mennäänkö sitten?”

   ”Minne menemme?” Kerike kysyi.

   ”Halusit paikkaan, missä minä käyn usein, joten voisimme mennä vaikka nuorisotalolle.”

   ”Mikä se on?” Kerike hämmästeli, aivan kuten olin arvellutkin.

   ”Nuorisotalo on sellainen paikka, missä nuoret tapaavat toisiaan ja…” Yritin selittää asiaa matkalla talolle, mistä Kerike tuntui olevan kovin kiinnostunut (kuten kaikesta yleensäkin). Matka ei ollut kovin pitkä, enkä siksi ehtinyt päästä kunnolla edes siihen, mitä nuorisotalolla oikeastaan tehdään, mutta ei sitä edes tarvinnut kertoa, näin jälkeenpäin ajatellen.

   Tullessamme sisälle Kerike henkäisi syvään. Hätkähdin hieman ja kysyin, onko jokin hätänä.

   ”Ei, ei mikään”, Kerike sanoi ja ravisti päätään. ”Tämä vain näyttää niin mielenkiintoiselta paikalta.”

   ”Ai? No, hyvä juttu.” Olisin itse asiassa halunnut viedä Keriken paikkaan, missä olisimme voineet olla kahdestaan, mutta ajattelin sen herättävän liikaa epäilyksiä, ja Kerike oli muutenkin pyytänyt minua näyttämään paikan, missä minä yleensä käyn. Ja hetken olin iloinen siitä, että olin vienyt hänet nuorisotalolle. En ollut nimittäin vielä kertakaan nähnyt Kerikeä niin innostuneen ja onnellisen näköisenä. Hän puhui muille nuorille, kokeili kaikkea ja nauroi aina kun jotain hauskaa kerrottiin.

Mutta vaikka rakastin hänen onnellista ilmettään, vaikka olin iloinen siitä, että hänellä oli hauskaa, olin myös vähän yksinäinen. Oli melkein kuin hän olisi unohtanut minut kokonaan puhellessaan muiden kanssa. Voisiko se olla mahdollista? Unohtiko hän jo, kuka hänet tänne toi? Kuka kertoi hänelle kaupungista ja elämän arkisista asioista? Näin ajattelin, mutta en sanonut mitään Kerikelle.

   ”Mitä sinä teit silloin?” Kerike kysyi, kun lähdimme talolta. 

   ”En mitään erikoista”, vastasin ja yritin kuulostaa välinpitämättömältä, mutta se ei toiminut. Äänessäni kaikui selvä pettymys, pettymys ja suru.

   ”Vai niin”, Kerike sanoi kuulostaen itsekin surulliselta. ”No, ei sitten mitään. Eikö sinun pitäisi nyt mennä?”

   Silloin huomasin meidän seisovan sen saman suihkulähteen edessä, missä olimme eilen eronneet ja tänään kohdanneet. ”Ai… niin, joo. Taidan sitten mennä…”

   ”George!” Keriken ääni kaikui korvissani voimakkaana, vaikka hän ei yleensä puhunut lujalla äänellä. Käännyin häntä kohti ja tunsin sydämeni voimakkaat lyönnit.

   ”Anteeksi, etten pitänyt seuraa sinulle. Hyvää yötä”, hän sanoi ja kääntyi kannoillaan. Katsoin pitkään hänen loittonevaa selkäänsä, mutta Kerike ei kääntynyt katsomaan minua.

Seuraavina päivinä en nähnyt Kerikeä. Emme olleet sopineet mitään, enkä voinut myöskään pitää häneen mitään yhteyttä, koska en tiennyt hänen osoitettaan, eikä hänellä ollut kännykkää. Mutta vaikka ajattelin häntä usein, ja näin muutamana yönä hänestä untakin, mennessäni yökylään Douglasin luo unohdin Keriken miltei kokonaan. Oli niin hauskaa olla pitkästä aikaa Douglasin kanssa, että kaikki ajatukset katosivat mielestä.

   Maanantaina hyvä tuuleni kutienkin haihtui nopeasti. Odotin Douglasia koulun seinää vasten nojaten ja muistelin kaikkea hauskaa – ja hullua, mitä olimme hänen kanssaan tehneet. Huomatessani Jerryn tulevan minua kohti iloinen ilmeeni muuttui äkkiä.

   Tietenkin hän tulee ennen Douglasia, ajattelin ärtyneenä. Mutta mikä tuo ilme on? Ihan kuin hänellä olisi jotain kerrottavaa.

   ”Terve, George! Mites menee?”

   ”Ihan hyvin”. Tai ainakin ennen kuin sinä tulit, lisäsin ajatuksissani. Mutta nyt en halunnut haastaa riitaa.

   ”Oli kai kivaa Dougin kanssa?”

   Nyökkäsin, mutta en sanonut mitään.

   ”No, meikällä taisi olla silti hauskempi viikonloppu. Tajusin, että kannattaa käydä välillä nuorisotalollakin. Löysin yhden kivan tytön.”

   ”Ai?” Jostain syystä se sai minut aavistelemaan pahinta.

   ”Joo, hän on tosi nätti. Nimi on kyllä aika erikoinen: Kerike. Kysyin, haluaako hän seurustella kanssani -”

   ”Lopeta!” huusin äkkiä. Sitten juoksin pois.

   En olisi halunnut mennä tunnille tai olla koulussa, mutta olisin kuitenkin katunut sitä myöhemmin. Olin aika kuuliainen koulun suhteen.

   Kun lopulta pääsin pois koulusta, pidättelemäni kyyneleet tulivat viimein. En ollut puhunut Jerrylle koko loppupäivän aikana, koska en halunnut kuulla enempää. Käsitin kaiken muutenkin.

   Menin kotiin ja tein läksyt, vaikka niihin olikin vaikea keskittyä. Söin vähän, mutta se ei parantanut oloani ja siksi menin ulos. Ehkä raitis ilma auttaisi, ajattelin.

   Harhailin kaduilla päämäärättä, mutta lopulta päädyin läheiseen metsään. Olin leikkinyt siellä pienenä Douglasin kanssa, mutta en ollut käynyt siellä pitkään aikaan.

   Käveltyäni jonkin aikaa metsässä huomasin jotain outoa. Aivan kuin pieniä sinisiä valoja, jotka hohtivat himmeästi. Kosketin niistä yhtä, ja samassa se katosi. Mutta edessäni oli lisää valoja.

Aloin seurata niitä vaistonvaraisesti, mutta pian ne loppuivat. Ja kun katsoin eteeni, näin tytön. Näin kalpean tytön, jonka hiukset hohtivat auringonvalossa. Ja pian tajusin, että tyttö oli Kerike. Jotenkin erilainen hän oli, ja kun hän kääntyi minua kohti, näin hänen silmiensä lasinsinisen hohteen. Aivan kuin ne valot, joita näin.

   ”Sinä tulit, George”, Kerike sanoi.

   ”Niin… mutta mitä tarkoitat? Oliko tämä… kenties tarkoituksesi?” kysyin hämmentyneenä.

   ”Kyllä, halusin kertoa sinulle jotain”, Kerike vastasi.

   Silloin sanoin ajattelematta: ” Ai, että seurustelet Jerryn kanssa, vai? Ei tarvitse, tiedän sen jo.”

   Mutta Kerike näytti hämmästyneeltä. ”Ei, en minä seurustele Jerryn kanssa”, hän sanoi ja aloin katua sanojani. ”Se oli oma vikasi, kun et kuunnellut”, pieni ääni kuiskasi korvaani.

   ”Minä kieltäydyin”, Kerike sanoi. ”Kun näin, mitä seurustelu on, tajusin, etten voi tehdä sellaista. Mutta haluaisin nyt kertoa asiani.”

   ”Kerro vain”, sanoin, ja minua alkoi jännittää.

   ”Itse asiassa minä en – ” Kerike aloitti ja epäröi hetken. ”En ole kotoisin täältä. En tästä maailmasta.”

   Se jähmetti koko kehoni. Jopa sydämeni tuntui pysähtyneen.

   ”Tulen Kermekistä, Kristallivaltakunnasta. Minä olen Kristalliprinsessa, kuningattaren tytär. Lupasin tulla takaisin, mutta joudun rikkomaan lupaukseni.”

   ”Miksi…?”

   ”Sinun vuoksesi, George. Mutta älä syytä itseäsi, sillä minä olin onnellinen. Ja rakastin olla kanssasi. Rakastan sinua, George.”

   Ja äkkiä tunsin hänen huuliensa kylmän kosketuksen huulillani. Miten lempeältä se tuntuikaan. Ja surulliselta.

   ”Hyvästi, George. En voi enää olla luonasi. En voi rakastua sinuun enempää…”

   Ja Kerike katsoi minuun hymyillen surullisesti. ”Erme Kerike merki, Kristalliprinsessa toivottaa sinulle onnea. Onnea elämääsi.”

   Sitten hänen koko ruumiinsa muuttui läpikuultavaksi kristalliksi ja pirstoutui palasiksi. Huusin hänen nimeään, eikä kyynelilleni tullut loppua.

    Ja äkkiä kuulin ympäriltäni surullisia ääniä, jotka lauloivat: ”Hänen lupauksensa rikkoutui, mutta onnen kokea sai, kun ihmiseen rakastui.”