Kristalliprinsessa
En koskaan
uskonut ihmeisiin. En ennen kuin tapasin hänet.
Se tapahtui
eräänä toukokuisena päivänä. Ilma oli kumman kylmää, vaikka lumi oli sulanut jo
kauan sitten. Koulu oli
juuri loppunut ja olin matkalla kotiin. Mietin kävellessäni Douglasin kysymää
kysymystä (Miten saaret syntyvät?), ja sitä, miksi minulta kysyttiin aina
kaikkea. Vaikka olen luokkani älykkäin, ja varmasti myös järkevin poika, en
minäkään kaikkea tiedä.
Olin juuri rakentamassa ajatuksissani sopivaa
vastausta, kun kuulin takaani äänen.
”Anteeksi…”
ääni sanoi. Se oli suloisin ääni, minkä olin koskaan kuullut. Se ei kuulostanut
lapsen eikä aikuisen ääneltä, sillä siinä oli pehmeyttä, mitä aikuisen äänessä
ei ollut, mutta myös terävyyttä, mitä lapsen äänestä puuttui. Ja huolimatta
kaikesta suloisuudestaan se kuulosti etäiseltä, kuin harhalta, joka tunkeutuu
mieleen selvänä ja silti ohimenevänä, kuin unessa, johon vaipuu raskaan päivän
jälkeen.
Vaikka en
minä silloin sellaista ajatellut. Käännyin vain tuota ihanaa ääntä kohti, ja
näin edessäni kauneimman ilmestyksen, minkä olin nähnyt ja minkä tulisin
koskaan näkemään. Hänen
hiuksensa olivat lumenvalkeat (tai pikemminkin vaniljanväriset), ja hänen
taivaansiniset silmänsä loistivat uskomattoman kirkkaina. Hänen ihonsa oli
kalpea, väriä siinä ei näkynyt ollenkaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli eloa,
sellaista suloisuutta mitä en ollut eläissäni ihmisessä nähnyt.
Siinä hän
seisoi, miltei liikahtamatta edessäni, sanomatta sanaakaan. En kyllä voinut
moittia häntä siitä, sillä minä olin unohtanut puhekykyni.
Noin
minuutin kuluttua tyttö alkoi näyttää huolestuneelta, ja samassa tajusin, että
ehkä hän odotti minun sanovan jotakin.
”Öh…
Tarvitsetko kenties apua?” kysyin melko kömpelösti. Nyt hän varmaan luulee
minua joksikin ulkomaalaiseksi, ajattelin katuvana.
”Kiitos
mielelläni”, tyttö vastasi hymyillen helpottuneen näköisenä. Hänen hymynsä iski
suoraan sydämeeni, ja vaivuin taas hetkeksi ajatuksiini, kunnes tyttö jatkoi
puhettaan: ”Itse asiassa tulin tänne juuri, enkä ymmärrä vielä kaikkea.
Voisitko näyttää minulle paikkoja?”
”Ai minä?”
kysyin hölmistyneenä. ”Tämä ei voi olla totta”, ajattelin. ”Miten kaikista
mahdollisuuksista juuri minun kohdalleni osuu tuollainen sulotar, joka pyytää
minua näyttämään hänelle paikkoja?”
”Niin,
sinä”, tyttö sanoi. ”Vai eikö se käy?”
”Ei, kyllä
se käy!” sanoin nopeasti, kun hänen ilmeensä synkistyi. ”Mutta, tuota…” Mietin
hetken. ”Mikä sinun nimesi on?” kysyin, ja tunsin selvästi, miten sydämeni
lyönnit tihentyivät.
”Kerike”,
tyttö vastasi, ja kului hetki ennen kuin sain sanotuksi: ”Minä olen George
Cayman.”
Seuraavana
päivänä olin melko väsynyt kouluun mennessäni. Olin valvonut miltei koko yön
miettiessäni Kerikeä ja iltapäivää hänen kanssaan. En ollut kysellyt hänestä
paljoakaan, vaikka minä ja kaupunki tuntuivat kiinnostavan häntä suuresti.
Ihmettelin siksi kovasti, mistä hän oikein oli kotoisin, enkä tajunnut
millaisella ihmisellä ei ollut kännykkää, eikä kotiintuloaikoja (itselläni ne
olivat hyvin tiukat). Eikä hän tuntunut edes tietävän, mitä ne ovat. Millainen
tyttö –
”Hei,
Cayman!” kärsimättömän kuuloinen ääni huusi takaani keskeyttäen mietelmäni.
Käännyin ja näin, kuten olin arvannutkin, Jeremy ”Jerry” Thompsonin.
”No vihdoin
huomasit”, Jerry huokaisi tympääntyneenä. ”Huutelin jotain viisi minuuttia,
ennen kuin jätkä kääntyi.”
”Entä
sitten, mitä jos en halua huomata?” vastasin, tosin en aivan samalla mitalla.
Olin tuntenut Jerryn noin vuoden ajan, mutta en vieläkään osannut puhua niin
vapaasti kuin hän. Ja se ärsytti minua. En minä halunnut puhetyyliäni
samanlaiseksi muuttaa, mutta jos olisin saanut edes hieman jerrymäistä
sanavapautta, olisin ollut tyytyväinen. Silloin siis, en enää nykyään.
”Hei, George!”
kuului toinen ääni, paljon toista rakkaampi.
”Douglas!”
huudahdin helpottuneena. ”Ajattelin sinun tulevan myöhässä.”
”Ai jaa? Et
ole tainnut katsoa kelloa vähään aikaan”, Douglas tokaisi ja osoitti
koulurakennuksen seinällä olevaa kelloa. Tunnin alkuun oli seitsemän minuuttia.
”Sitä
paitsi”, Douglas jatkoi, ”unohditko, että asun nykyään melkein koulun vieressä?
Ei minun tarvitse lähteä kouluun enää puoli tuntia ennen tunnin alkua.”
”Ai niin, te
muutitte. Täytyy tulla joskus kylään.”
Douglas
Stoner oli ollut ystäväni päiväkotiajoista saakka ja välillämme on aina ollut
luja side. Jerry oli tullut kouluumme vasta edellisenä vuonna ja kun olin ollut
kipeänä ensimmäiset päivät, Douglas oli tutustunut Jerryyn (vaikka hän tiesi,
etten pidä sellaisista tyypeistä) ja pian siitä oli tullut itsestäänselvyys,
että Jerry kuului ”jengiimme”, niin kuin hän itse sanoi.
”Miten niin
joskus?” Douglas ihmetteli. ”Ajattelin kutsua sinut tänään meille. Vai eikö se
käy?”
”No, tänään
on vähän… muita juttuja”, sanoin mietittyäni hetken.
”Mitä muka?”
Jerry kysyi hieman pilkallisesti. ”Ei kai sinulla mitään naista ole?”
Tuntui kuin
sydämeni olisi hypähtänyt kurkkuun. ”Ei tietenkään ole!” huusin, vaikka tiesin
sen herättävän vain lisää epäilyksiä. Douglas saattaa uskoa minua, mutta
Jerryyn tämä ei takuulla uppoa, ajattelin katuen sanojani.
Jerry avasi
suunsa, mutta onnekseni kello soi juuri silloin. Juoksin sisälle pelastuen
täpärästi - ainakin hetkeksi.
Asia tuntui
kuitenkin lähes unohtuneen seuraavalla välitunnilla. Douglas kutsui minut
yökylään viikonlopuksi ja vastasin myöntävästi. Minulla oli menoa vain tänään.
Koulun
jälkeen kävin pikaisesti kotona tekemässä läksyt. Sitten pakkasin vähän evästä
mukaan ja lähdin kohti keskustaa.
Tapasin
Keriken sovitussa paikassa - suihkulähteen luona, siis. Olimme eronneet siellä
edellisenä päivänä, siksi se oli helppo paikka muistaa.
Kerike
näytti silkkisessä vaaleansinisessä mekossaan ehkä vielä suloisemmalta kuin
edellisenä päivänä, jolloin hänellä oli ollut paljon arkisemmat vaatteet. En
voinut olla ajattelematta, että hän oli pukeutunut niin minun vuokseni.
”Hei,
George. Hienoa, että tulit”, Kerike sanoi hymyillen.
”Totta kai
minä tulin”, sanoin ja tunsin punastuvani. ”Mennäänkö sitten?”
”Minne
menemme?” Kerike kysyi.
”Halusit
paikkaan, missä minä käyn usein, joten voisimme mennä vaikka nuorisotalolle.”
”Mikä se
on?” Kerike hämmästeli, aivan kuten olin arvellutkin.
”Nuorisotalo
on sellainen paikka, missä nuoret tapaavat toisiaan ja…” Yritin selittää asiaa
matkalla talolle, mistä Kerike tuntui olevan kovin kiinnostunut (kuten kaikesta
yleensäkin). Matka ei ollut kovin pitkä, enkä siksi ehtinyt päästä kunnolla
edes siihen, mitä nuorisotalolla oikeastaan tehdään, mutta ei sitä edes tarvinnut
kertoa, näin jälkeenpäin ajatellen.
Tullessamme
sisälle Kerike henkäisi syvään. Hätkähdin hieman ja kysyin, onko jokin hätänä.
”Ei, ei
mikään”, Kerike sanoi ja ravisti päätään. ”Tämä vain näyttää niin
mielenkiintoiselta paikalta.”
”Ai? No,
hyvä juttu.” Olisin itse asiassa halunnut viedä Keriken paikkaan, missä
olisimme voineet olla kahdestaan, mutta ajattelin sen herättävän liikaa
epäilyksiä, ja Kerike oli muutenkin pyytänyt minua näyttämään paikan, missä
minä yleensä käyn. Ja hetken olin iloinen siitä, että olin vienyt hänet
nuorisotalolle. En ollut
nimittäin vielä kertakaan nähnyt Kerikeä niin innostuneen ja onnellisen
näköisenä. Hän puhui muille nuorille, kokeili kaikkea ja nauroi aina kun jotain
hauskaa kerrottiin.
Mutta vaikka
rakastin hänen onnellista ilmettään, vaikka olin iloinen siitä, että hänellä
oli hauskaa, olin myös vähän yksinäinen. Oli melkein kuin hän olisi unohtanut
minut kokonaan puhellessaan muiden kanssa. Voisiko se olla mahdollista?
Unohtiko hän jo, kuka hänet tänne toi? Kuka kertoi hänelle kaupungista ja
elämän arkisista asioista? Näin ajattelin, mutta en sanonut mitään Kerikelle.
”Mitä sinä
teit silloin?” Kerike kysyi, kun lähdimme talolta.
”En mitään erikoista”,
vastasin ja yritin kuulostaa välinpitämättömältä, mutta se ei toiminut.
Äänessäni kaikui selvä pettymys, pettymys ja suru.
”Vai niin”,
Kerike sanoi kuulostaen itsekin surulliselta. ”No, ei sitten mitään. Eikö sinun
pitäisi nyt mennä?”
Silloin
huomasin meidän seisovan sen saman suihkulähteen edessä, missä olimme eilen
eronneet ja tänään kohdanneet. ”Ai… niin, joo. Taidan sitten mennä…”
”George!”
Keriken ääni kaikui korvissani voimakkaana, vaikka hän ei yleensä puhunut
lujalla äänellä. Käännyin häntä kohti ja tunsin sydämeni voimakkaat lyönnit.
”Anteeksi,
etten pitänyt seuraa sinulle. Hyvää yötä”, hän sanoi ja kääntyi kannoillaan.
Katsoin pitkään hänen loittonevaa selkäänsä, mutta Kerike ei kääntynyt
katsomaan minua.
Seuraavina
päivinä en nähnyt Kerikeä. Emme olleet sopineet mitään, enkä voinut myöskään
pitää häneen mitään yhteyttä, koska en tiennyt hänen osoitettaan, eikä hänellä
ollut kännykkää. Mutta vaikka ajattelin häntä usein, ja näin muutamana yönä
hänestä untakin, mennessäni yökylään Douglasin luo unohdin Keriken miltei
kokonaan. Oli niin hauskaa olla pitkästä aikaa Douglasin kanssa, että kaikki
ajatukset katosivat mielestä.
Maanantaina
hyvä tuuleni kutienkin haihtui nopeasti. Odotin Douglasia koulun seinää vasten
nojaten ja muistelin kaikkea hauskaa – ja hullua, mitä olimme hänen kanssaan
tehneet. Huomatessani Jerryn tulevan minua kohti iloinen ilmeeni muuttui äkkiä.
Tietenkin
hän tulee ennen Douglasia, ajattelin ärtyneenä. Mutta mikä tuo ilme on? Ihan
kuin hänellä olisi jotain kerrottavaa.
”Terve,
George! Mites menee?”
”Ihan
hyvin”. Tai ainakin ennen kuin sinä tulit, lisäsin ajatuksissani. Mutta nyt en
halunnut haastaa riitaa.
”Oli kai
kivaa Dougin kanssa?”
Nyökkäsin,
mutta en sanonut mitään.
”No,
meikällä taisi olla silti hauskempi viikonloppu. Tajusin, että kannattaa käydä
välillä nuorisotalollakin. Löysin yhden kivan tytön.”
”Ai?”
Jostain syystä se sai minut aavistelemaan pahinta.
”Joo, hän on
tosi nätti. Nimi on kyllä aika erikoinen: Kerike. Kysyin, haluaako hän
seurustella kanssani -”
”Lopeta!”
huusin äkkiä. Sitten juoksin pois.
En olisi
halunnut mennä tunnille tai olla koulussa, mutta olisin kuitenkin katunut sitä
myöhemmin. Olin aika kuuliainen koulun suhteen.
Kun lopulta
pääsin pois koulusta, pidättelemäni kyyneleet tulivat viimein. En ollut puhunut
Jerrylle koko loppupäivän aikana, koska en halunnut kuulla enempää. Käsitin
kaiken muutenkin.
Menin kotiin
ja tein läksyt, vaikka niihin olikin vaikea keskittyä. Söin vähän, mutta se ei
parantanut oloani ja siksi menin ulos. Ehkä raitis ilma auttaisi, ajattelin.
Harhailin
kaduilla päämäärättä, mutta lopulta päädyin läheiseen metsään. Olin leikkinyt
siellä pienenä Douglasin kanssa, mutta en ollut käynyt siellä pitkään aikaan.
Käveltyäni jonkin
aikaa metsässä huomasin jotain outoa. Aivan kuin pieniä sinisiä valoja, jotka
hohtivat himmeästi. Kosketin niistä yhtä, ja samassa se katosi. Mutta edessäni
oli lisää valoja.
Aloin
seurata niitä vaistonvaraisesti, mutta pian ne loppuivat. Ja kun katsoin
eteeni, näin tytön. Näin kalpean tytön, jonka hiukset hohtivat auringonvalossa.
Ja pian tajusin, että tyttö oli Kerike. Jotenkin erilainen hän oli, ja kun hän
kääntyi minua kohti, näin hänen silmiensä lasinsinisen hohteen. Aivan kuin ne
valot, joita näin.
”Sinä tulit,
George”, Kerike sanoi.
”Niin… mutta
mitä tarkoitat? Oliko tämä… kenties tarkoituksesi?” kysyin hämmentyneenä.
”Kyllä,
halusin kertoa sinulle jotain”, Kerike vastasi.
Silloin
sanoin ajattelematta: ” Ai, että seurustelet Jerryn kanssa, vai? Ei tarvitse,
tiedän sen jo.”
Mutta Kerike
näytti hämmästyneeltä. ”Ei, en minä seurustele Jerryn kanssa”, hän sanoi ja
aloin katua sanojani. ”Se oli oma vikasi, kun et kuunnellut”, pieni ääni
kuiskasi korvaani.
”Minä
kieltäydyin”, Kerike sanoi. ”Kun näin, mitä seurustelu on, tajusin, etten voi
tehdä sellaista. Mutta haluaisin nyt kertoa asiani.”
”Kerro
vain”, sanoin, ja minua alkoi jännittää.
”Itse
asiassa minä en – ” Kerike aloitti ja epäröi hetken. ”En ole kotoisin täältä.
En tästä maailmasta.”
Se jähmetti
koko kehoni. Jopa sydämeni tuntui pysähtyneen.
”Tulen
Kermekistä, Kristallivaltakunnasta. Minä olen Kristalliprinsessa, kuningattaren
tytär. Lupasin tulla takaisin, mutta joudun rikkomaan lupaukseni.”
”Miksi…?”
”Sinun
vuoksesi, George. Mutta älä syytä itseäsi, sillä minä olin onnellinen. Ja
rakastin olla kanssasi. Rakastan sinua, George.”
Ja äkkiä
tunsin hänen huuliensa kylmän kosketuksen huulillani. Miten lempeältä se
tuntuikaan. Ja surulliselta.
”Hyvästi,
George. En voi enää olla luonasi. En voi rakastua sinuun enempää…”
Ja Kerike
katsoi minuun hymyillen surullisesti. ”Erme
Kerike merki, Kristalliprinsessa toivottaa sinulle onnea. Onnea elämääsi.”
Sitten hänen
koko ruumiinsa muuttui läpikuultavaksi kristalliksi ja pirstoutui palasiksi.
Huusin hänen nimeään, eikä kyynelilleni tullut loppua.
Ja äkkiä kuulin ympäriltäni surullisia ääniä,
jotka lauloivat: ”Hänen lupauksensa
rikkoutui, mutta onnen kokea sai, kun ihmiseen rakastui.”
Oi, olipa hieno tarina! Hienosti olit saanut punottua fantasiaa ja "normielämää" novellissasi yhteen. Pidin erityisen paljon asioiden kuvailusta, eli Georgen ajatuksista. Tapahtumat eivät tapahtuneet liian nopeasti, vaan rauhallisen ja yksityiskohtaisen kuvailun avulla tapahtumiin oikein eläytyi mukaan. Kiva, joskin haikea, nuoren Georgen näkökulmasta kerrottu tarina. Lisää vaan! :)
VastaaPoistaKiitos, ihanaa että pidit tarinasta. Kiva kuulla, että pidit kuvailusta, koska juuri se on minulle usein vaikeinta. Seuraavaksi olisi luvassa vähän pidempi tarina... :)
VastaaPoista